Huomasin heti syyskauden alkaessa, että olin joutunut vastavirtaa
soutamaan. Ei edes kesä ollut pehmentänyt sitä kärjistymistä, jonka
oireet olivat taas keväällä olleet havaittavissa.
En kuitenkaan välittänyt johtajan ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta enkä
oikullisesta roolien jakamisesta, vaan käyttäydyin niinkuin ei ikinä
olisi mitään ikävää välillämme tapahtunut.
Näin luovailin hymyillen "Egmontiin" asti. Siihen loppui kuitenkin
leppoisa ilmeeni, sillä roolin suuri menestys pilaantui, ainakin omissa
silmissäni, Bergbomin horjumattoman itsepintaisuuden vuoksi.
Harjoitukset kulkivat tavallista rataansa, vaikka pidinkin loppuun
asti muutamia liian hentomielisiä kohtia eräänlaisina koekenttinä,
ratkaisematta lopullista tekotapaa ennenkuin olisin täysin selvillä
mihin eräänlainen haparoiminen ympärilläni päätyisi.
Ratkaisut jäivät kuitenkin silloin, kun kaksi giraffin korkuista
hevosta talutettiin pääharjoitukseen ja minun piti muka toisen selässä
ratsastaa näyttämölle.
Olin kauhistunut, ja kauhistuneita olivat muutkin.
Eihän oikeastaan kukaan pelännyt kesyjä elukoita, mutta jokin onneton
sattuma horjuvien kulissien keskessä oli pelättävissä.
— Tämä on täydellistä hullutusta! — kivahdin satulaan päästyäni.
— Mitä pelättävää siellä olisi? — kyseli Bergbom kulissien turvista.
— Täälläkö? — sanoin pilkallisesti. — Tulkaapa koettamaan! Tulen
paikalla alas.
Silloin Bergbom katosi kokonaan kulissien taakse, ja tallimiehet
nauroivat.
Ensi-illassa hevoset vavahtelivat peloittavasti ja pahaenteisesti. Ja
töyhtöhattuni tarttui puun oksaan tai pilven hattaraan.
Unohdin kokonaan pisimmän repliikkini ja seurasin vain hevosen
levotonta päätä. Tepastelimme pois.
Päästyäni satulasta olin niin peräti hermostunut, ettei näyttelemisen
jatkaminen ollut siinä tilassa suurenkaan arvoista. Ja kun hermostus
laukesi, tuli sijalle harmi, hirmuinen harmi siitä, että tärkeä rooli
oli pilattava tieten taiten.
Ensi-illan jälkeen puhuin järkeä Bergbomille. Vetosin siihen räikeän
naurettavaan vaikutukseen, minkä talojen korkuiset hevoset tekevät
pienellä näyttämöllä, vetosin "Kullervon" hevosen poisjäämiseen juuri
taiteellisista syistä, vetosin yleisön pelkoon ja vetosin siihen, että
hermostuksesta ja harmista menee näytelmän pääosa pilalle.
Ei mikään auttanut! Jokin muu seikka näytti olevan tärkeämpi kuin
Egmontin roolin onnistuminen. Bergbom oli järkkymätön.
Epäonnistumiseni ei voinut kuitenkaan tuottaa enemmän surua kuin
iloakaan, sillä se ei ollut läheskään täydellinen. Vaikka itse tunsin
joskus olevani kurja ja kehno, sain työstäni kuitenkin kiitosta, ja
kappale meni kymmenen kertaa, yleisön innostuksen noustessa toisinaan
hyvinkin kiihkoiseksi.
Tämä raiskattu rooli jäi koko tämän näytäntövuoden ainoaksi suureksi
tehtäväkseni uusien näytelmien joukossa, enkä sitäpaitsi saanut tämän
jälkeen neljään kuukauteen minkäänlaista muutakaan uutta tehtävää.
Arvelin tänä aikana yhtä ja toista näistä omituisuuksista ja lopulta
arvelin samaa kuin monet tuttavistani, että viisainta on pitää minut
työttömänä, sillä eihän aina voi tuoda hevosia näyttämölle roolin
esteiksi.
— Olet mahdoton, — jatkoi Eino Leino kerran tätä pilapuhetta. —
Eihän sinulle voi antaa edes pikkurooleja, sillä eihän sitä tiedä,
millaisista lesuista milloinkin teet kiusallisia loistonumeroita.
— Pelkään, että Halme onkin kiusallinen, — naurahti tähän Ahlberg. — Et
koskaan muista, mitä Bergbom on sanonut itsestään.
— Mitä sitten? — kysyin.
— Minä olen Suomalainen Teatteri! — lausuili Ahlberg ilakoivasti.
Usein lopetettiin vakavatkin asiat tällaisiin sutkauksiin
keskusteluissamme, mutta asioitten kyty ei niistä sammunut.
Se jäi tuijottamaan kuin hiilustan silmä.
15.