— Tuonko käpristyneen tötterön annatte taas minun vietäväkseni
suurelle Idalle, kun hän kolmen vuoden kuluttua palaa isäinsä kotiin?
— kysyin leikilläni tarpeistonhankkijalta Sudermannin "Koti"-näytelmän
harjoituksessa.
— Tämänhän annoitte edelliselläkin kerralla! — puheli rouva Hermans. —
Magdahan heittää sen kuitenkin heti permannolle.
— Niin, mutta Ida Aalberghan on ollut poissa kolme vuotta, ja nyt minä
aion olla toinen "Keller" kuin silloin. En tuota kehtaa viedä. Se
tuoksuu liiaksi "teatterilta".
Annoin rahaa ja pyysin rouva Hermansia hankkimaan oikean ruusuvihkon,
jonka sainkin sitten käteeni, kun näytäntöiltana oli astuttava
petollisena "Kellerinä" kuuluisan "Magdan" eteen sovintoa hieromaan
entisistä laiminlyömisistä.
Huomasin heti, että oikeat ruusut tekivät edullisen vaikutuksen
näyttelemiseemme.
"Magdan" kiivastuminen tuli hehkuvammaksi, kun Ida Aalberg pyyhkäisi
ruusuvihkon pöydältä niin rajusti, että se lensi melkein seinään asti.
Se taas terästi "Kellerin" loukkaantumista, ja tyrmistymiseni muuttui
peräti todelliseksi.
Näin saimme erinomaiset otteet kumpikin tehtäviimme ja näyttelimme
kohtauksemme paremmin kuin milloinkaan ennen.
Otin näytöksen loputtua huonosti kohdellun ruusuvihkon nurkastaan ja
ojensin sen uudelleen diivalle.
— Tämä oli oikeastaan tarkoitettu Ida Aalbergille, vaikka se kohtalon
pakosta joutui ensin vihastuneen "Magdan" käsiin, — sanoin iloisesti
hymyillen.
— Herranen aika! — nauroi paronitar! — Ja minä onneton iskin ja
mukiloin sitä kaikin voimin.
— Niin, — laskin leikkiä. — Se koski kyllä "Kellerin" sydämeen, se!
Mutta jos kukat nyt saavat toivottaa teidät tervetulleeksi, niin on
kaikki taas hyvin.
— Saavat, saavat! Kiitoksia vain! — sanoi Ida Aalberg hilpeästi nauraen
ja lähti kiirehtimään pukuhuonettaan kohti. — Ne antoivat vauhtia
meille näyttämöllä.
— Niin tekivät! -huusin hänen jälkeensä ja poistuin näyttämöltä.
12.