Kun "Daniel Hjort" oli kestänyt ensimmäisen tulikokeensa, sain
heti sen jälkeen haltuuni "Turkan" osan Teuvo Pakkalan uudessa
näytelmässä "Tukkijoella", jonka Bergbom oli, enempiä vastaväitteitä
tekemättä, hyväksynyt ohjelmistoon ja jota kiireen kaupalla ryhdyttiin
harjoittelemaan.
— Saisinko vähän keskustella kanssanne? — sanoi Bergbom erään
harjoituksen jälkeen. — Tehän tiedätte, että olen peräti heikko
suomenkielessä. Siinä suhteessa en ole voinut valvoa näyttelijäkunnan
kehitystä. Kielen käyttäminen on jäänyt jokaisen oman taidon varaan,
eikä siinä ole näihin asti huomattu niin hirveitä puutteellisuuksia,
että ne olisivat herättäneet erikoisempaa huomiota. Heikkoudet
ovat olleet melkein kuin sallittuja, sillä kukaan ei ole keksinyt
keinoa asian parantamiseksi. Nyt on tilanne muuttunut. Olen saanut
ulkopuolelta kuulla, että teidän puhumisenne on erinomaisen kaunista.
Omasta puolestani myönnän, että te puhutte paremmin kuin muut, mutta
nyt väitetään, että teidän puhumisessanne on erikoinen suomalainen
väri, joka on heitä ihastuttanut. Olen ollut huomaavinani, että
erikoinen sointu on joskus tavannut minunkin korvani, mutta olen
pitänyt sitä kauniin orgaaninne ansiona, ja samoin ovat monet muut
tehneet. Mitä itse sanotte? Onko kielenkäyttönne jossakin yhteydessä
jonkinlaiseen parannukseen, joka perustuu itse kielen ominaisuuteen?
— On kyllä, — sanoin, ja selitin lyhyesti niitä kauneuksia, joita
pulppuaa esiin aivan itsestään hyvin hoidetusta äänen kannattamisesta.
Kun tiesin, että asian luonteeseen nähden ei selittelystä ollut
suurtakaan apua, sanoin pari esimerkkiä. Sanoin pari lausetta ensin
tavalliseen örähtelevään tapaan ja sitten samat lauseet joustavan
kannattavasti, antaen sointujen hivellä korottomia tavuja, pitkiä
tavuja ja kaksoisääntiöitä.
— No, mutta herra siunatkoon! — innostui Bergbom. — Miksi eivät kaikki
ne, jotka eivät osaakaan muuta kuin suomenkieltä, miksi eivät edes ne
puhu tuolla tavoin?
— Ei se ole niinkään helppoa! — selitin hymyillen. — Elämän raskaus
on ehkä joskus joinakin kovina aikoina lyönyt leimansa rohkeaan ja
lennokkaaseen puhumiseen ja vuosisadat painaneet sen ihmisten veriin,
niin että se on muuttunut ainoaksi luonnolliseksi. Voi olla jokin
muukin syy! En tiedä! Mutta sen tiedän, että örähtelevää puhetapaa,
missä ensitavulle annettu hirveä korostus vie elinvoiman muilta
tavuilta ja useimmiten tappaa viimeisen tavun kokonaan, ainoastaan
sellaista puhetapaa pidetään luonnollisena. Kysykää näyttelijöiltä! He
eivät voi toisin puhua, sillä se tuntuisi luonnottomalta.
— Mutta eihän kukaan väitä, että te puhuisitte luonnottomasti, — kiisti
Bergbom.
— Ei, — myönsin. — He eivät väitä sitä, kun vain on kuunneltava. Mutta
jos samanlaista olisi itseen sovellutettava, niin luonto tekisi heti
tenän. Muutos ei ole niin helppo kuin luulisi. Minulta on mennyt tähän
monien vuosien työ.
— Aavistan jotakin sellaista! Mutta eikö taidon siirtäminen ole
helpompaa kuin taidon hankkiminen ilman opetusta. Voisittehan opettaa
taitonne toisille. Kun äsken puhuin tilanteen muuttumisesta, tarkoitin
juuri sitä, sillä nähtävästi olemme nyt joutuneet siihen kohtaan,
että teatterin kielen parantamista vaaditaan päiväjärjestykseen.
Haluaisitteko ryhtyä opettajaksi, eri palkkiota vastaan tietysti?
— Luulen, että sellainen toimi häiritsisi pahoin taiteellista työtäni,
ja sitäpaitsi — minähän opetan joka päivä. Eiköhän esimerkki ole
tarpeeksi hyvä opettaja.
— Ajan mittaan — ehkä, — sanoi Bergbom miettien. — Mutta kun
ulkopuolelta tulevat vaatimukset ovat nyt kaikesta päättäen oikeat,
niin on velvollisuutenamme ottaa ne huomioon.
— Eikö voisi hankkia opettajaa ulkopuolelta? — ehdotin kiireesti,
ennenkuin Bergbom ehtisi uudelleen puhua minusta. — Asia saisi siten
virallisemman muodon kuin minkä läheinen työtoveri voisi sille antaa.
— Onko sitten olemassa joku, joka on selvillä järjestelmästänne? —
kysyi Bergbom kiinnostuen.
— Ei. Sellaista henkilöä ei ole, — vastasin selittävästi. — Mutta
teatterissa tehdään vielä kaiken lisäksi loputtomia äännevirheitä,
jotka pitäisi puhdistaa mitä pikimmin ja ennenkuin ruvetaan
tavoittelemaan kielen soinnutusta. Muuten voisi jälkimmäinen villitys
tulla pahemmaksi kuin ensimmäinen.
— Puhukaa siitä tarkemmin!
Selitin lyhyesti, mistä kerakkeista puuttui kirkkaus, mitkä olivat
liian paksut, mitkä liian terävät ja mitkä ääntiöt liian kapeat,
huomauttaen lopuksi erinäisistä murteellisuuksista.
— No, tuntisitteko ketään, jota voisitte ehdottaa sille paikalle, joka
oikeastaan kuuluisi teille?
Olin jo ajatellut pääni ympäri keksiäkseni vähänkin soveliaan miehen
tälle paikalle, johon aavistin Bergbomin itsepintaisesti ajattelevan
minua. Keksin hädissäni Teuvo Pakkalan, joka oli kerran omasta
aloitteestaan puhunut jotakin näistä Arkadian kieliasioista ja minun
kielenkäytöstäni.
— En ainakaan tällä hetkellä voi keksiä muita kuin Teuvo Pakkalan, —
sanoin vihdoin.
— No, mitä hän tietää tästä erikoisuudesta? — kysyi Bergbom uteliaasti.
— Ei oikeastaan paljon mitään! — olin pakotettu myöntämään. — Mutta
hänellä on ymmärtääkseni pilaantumaton korva, ja hän osaa muuten
hyvin kieltä. Luulisin, että hän voi puhdistaa äännevirheet, jota
seikkaa pidän hyvin tärkeänä siihenkin nähden, että muu opetus jäisi
esimerkkini varaan, niinkuin toivon.
— Luuletteko, että Pakkala olisi halukas?
— Sitä en osaa sanoa, mutta eiköhän pieni tulojen lisä ratkaisisi asiaa.
— Haluatteko kysyä häneltä?
— Kyllä. Sen kyllä voin tehdä.
— Jos hän suostuu, niin olette ehkä hyvä ja teette hänelle tarkan
selvän, mitä opetus koskee — sen mukaan kuin olette tässä selitellyt?
— Kyllä teen.
— No niin, — sanoi Bergbom lopuksi. -Pyytäkää sitten, että hän kääntyy
minun puoleeni lopullista ratkaisua varten.
— Tietysti, — sanoin ja kumarsin hyvästiksi. Puhuin Pakkalalle asiasta
vielä samana päivänä, ja hän suostui ilomielin ehdotukseeni.
— Sinun pitäisi nyt oikeastaan ottaa minut ensin oppilaaksesi, kun
kerran olet sellaisen viran hankkinut, — sanoi Pakkala vakavasti.
— No, mehän olemme tottuneet tapaamaan toisiamme sangen usein viime
aikoina, ja kun nyt vielä sen lisäksi käyt usein Arkadiassa, niin
voimmehan pitää asiaa vireillä. Paras neuvoni on se, että kuuntelet
minua tarkasti sekä harjoituksissa että näytännöissä.
Tämän ohjeen täytti Pakkala erinomaisella hartaudella eikä myöskään
lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, mikä suinkin voi johtaa asiaa
valaiseviin keskusteluihin välillämme.
Näin olivat monien vuosien pituiset harrastukseni, pyrkimykseni ja
työskentelyni tässä tärkeimmistä tärkeimmässä asiassa päätyneet
toivottuun voittoon. Pitkäaikainen taistelu itseni ja vastahakoisen
ympäristön kanssa oli täten saavuttanut Arkadiassa virallisen tuloksen
ja hyväksymisen.
Tiesin, että elämäni suurin työ oli vihdoinkin löytänyt uomansa.
Padot olivat murtuneet!
11.