— Kuulehan! — sanoin kerran Eino Leinolle, joka tapansa mukaan oli
piipahtanut luokseni. — Tällä kertaa en aio ahdistella sinua näytelmän
aiheen keksimiseen.
— No, miksi et? — keskeytti Leino. — Älä luovu hyvistä tavoistasi!
— Olet niin uppiniskainen, etten nyt niistä tavoistani välitä, sillä
olen taas itse ryhtynyt näytelmään käsiksi.
— Onko sillä nimi?
— On. "Mestari Garp". Siitä tulee jonkinlainen työväen näytelmä, mutta
vain yksinäytöksinen. Annetaan sen kuitenkin olla rauhassa, sillä se
on vasta suunnitelmana. Sen sijaan ehdottaisin sinulle, että rupeisit
totuttelemaan kynääsi vuoropuheluun!
— Jätä nyt esimerkit ja tunnustähdet — naurahti Leino. — Paukauta
valtti pöytään!
Menin kirjahyllyltäni kaivamaan esille Jókain "Carinus"-nimisen
novellin, jonka heitin pöydälle.
— Otapa tuo lukeaksesi! — sanoin. — Siinä on valmis draama, ilman
päänvaivaa ja sormen voiteita. Panepa se lystiksesi dialogimuotoon,
niin opit sen konstin!
Leino pisti kirjan taskuunsa vähän vastahakoisesti, mutta siitä
en välittänyt, sillä olin varma, että draamallinen Jókain novelli
vaikuttaisi paremmin kuin pitkät puheet. Ja se vaikuttikin.
Seuraavana syksynä oli runomittainen näytelmä "Carinus" valmis, ja se
ostettiin Suomalaiseen Teatteriin.
* * * * *
Tapasin sattumalta eräänä keväisenä päivänä Bergbomin. Hän tuli
vastaani Vanhan kirkon puistikon kohdalla ja ryhtyi puhuttelemaan minua
sen johdosta, että en ollut kirjoittanut välikirjan alle seuraavaa
vuotta varten. Olin ilmoittanut, että palkkani oli merkitty liian
pieneksi.
Selitin nyt vielä, hänen kyselyjensä johdosta, että palkkani oli ollut
suhteellisesti liian pieni jo pitkiä aikoja ja että minulle ei annettu
myöskään lahjanäytäntöä ulkomaan matkaani varten, kuten kaikille muille
oli tehty.
Bergbom puheli oudon leppoisaan sävyyn pitkät kiemurat siitä, että oli
otettava huomioon teatterin vanhemmat voimat ja teatterin raha-asiat.
— Ne ymmärrän hyvin, — sanoin levollisesti. — En halua astua kenenkään
varpaille, mutta pelkkä vanhemmuuden oikeus on mielestäni vähän
epäiltävä palkan mittaaja. Tästä en kuitenkaan halua puhua tämän
enempää. Se tuntuu kiusalliselta. Jos palkkaa ei koroiteta edes
tunnustuksen vuoksi, niin silloinhan ei työtänikään tunnusteta. Miksi
sitten rimpuilisin ja yhä velkaantuisin?
— Resetin poisjääminen oli kyllä erehdys, — sanoi Bergbom. — Saisitte
sen nyt keväällä. Mitä arvelette?
— Arvelen, että se on epäkohdan korjaamista ja siis oikeutettua.
— No, sen saatte! Mitä haluatte näytellä?
— Haluaisin tietysti jotakin uutta, josta koituisi taiteellinenkin
voitto, mutta sen paremmin en halua sekaantua ohjelmisto-asioihin.
— No, Kiven "Kullervo"? Mitä siitä ajattelette?
— Suostun ja kiitän! Mutta se ei pelasta uuden välikirjan tekoa.
— Voisimmehan lisätä resetin ensi vuodenkin välikirjaan. Onhan sekin
tunnustusta ja palkankorotusta! Ja nyt, kun maineenne rupeaa näin
nousemaan, niin voisittehan, toimeliaana miehenä, vähän turneerata.
Järjestäisimme sopivan ajan.
— Sellaista en ole ajatellut, — sanoin naurahtaen. — Eikä sellainen
ehto välikirjaa paranna. Vapaita aikoja sattuu muutenkin liian usein.
Mutta jos turneeraushalua sattuisi joskus toukokuulla, niin voimmehan
pitää lupauksen muistissamme.
— No, niin, — sanoi Bergbom, kun jo kolmatta kertaa kuljimme puiston
sivua. — Jos näin pääsemme selvyyteen, niin en joudu vaikeaan asemaan
teidän ryntäysmäisen nousunne takia. Ensi keväänä on ehkä suurempi syy
palkan koroittamiseen.
— No, olkoon sitten, — sanoin kyllästyneenä. — Silloin eivät ainakaan
enää ole resetit eikä tumeerausajat sitä estämässä.
— Hyvä on! — sanoi Bergbom melkein liian ystävällisesti erotessamme.
— Illalla annan jakaa roolit "Kullervoon" ja lähetän teille uuden
välikirjan.
Tunsin sisimmässäni, että olin tullut koreasti nenästä vedetyksi, mutta
en siitä kuitenkaan ollut erin pahoillani, kun asiasta oli sentään
sovittu ilman vähäisintäkään rettelöimisen tai riidan oiretta.
Koetin unohtaa jupakan ja koetin olla tyytyväinen.
* * * * *
Samana iltana, harjoituksen jälkeen, jouduimme, tahtomattamme, Axel
Ahlbergin kanssa kuulemaan sellaista, mikä ei ollut aiottu meidän
korvillemme.
Ahlberg, joka parhaillaan valmisteli Heinrichin osaa "Uponnut
kello"-nimisessä näytelmässä, oli halunnut rauhallista keskustelua
kanssani sen tähden, että olin nähnyt Kainzin useita kertoja esittävän
tuota osaa.
Olin kernaasti suostunut tämän hyvän toverin toivomukseen, ja sentähden
lähdimme yhdessä pukuhuoneesta, siirtyäksemme ravintolan puolelle,
missä Ahlberg tavallisimmin söi illallisensa.
Laskeutuessamme portaita alas ja kulkiessamme Bergbomin avonaisen oven
ohitse kuulimme huoneesta puolikiihkeätä keskustelua, jota ei edes
yritettykään hillitä. Se kuului jo portaille asti.
— Ei, ei! — kuului Bergbom sanovan. — Teillä ei ole syytä
valittamiseen. Ehtojen parantamista ei voi ajatella ilman ansioita.
Enkä minä ole sellaisia huomannut. Päinvastoin! Te puhutte hirveän
huonosti. Ulkoapäinkin sitä jo kovin valitellaan, eikä sellainen ole
teatterille edullista. Se on haitaksi itsellenne ja teatterille.
Tällöin ehdimme oven kohdalle ja näimme Benjamin Leinon seisovan
päällystakki yllään lähellä oviaukkoa.
— Olen kelvannut teatteriin viiskolmatta vuotta, mutta jos nyt olen
haitaksi, niin on minun kai poistuttava Suomalaisesta Teatterista.
Haittana en voi olla, — kuului Bennun miehekäs ja ylväs vastaus, kun
poistuimme harjoitushuoneen kautta käytävään.
— Olipa noloa, että tuohon satuimme, — sanoin tyytymättömänä.
— Miks'eivät, peijakkaat, sulje oviaan! — sanoi Ahlberg äreästi. — Onko
se meidän syymme, ettemme osaa sulkea korviamme.
Olin hyvin pahoillani kuulemastani jutusta enkä voinut olla siitä
mainitsematta Ahlbergille, kun olimme päässeet ravintolaan, syrjäisen
pöydän ääreen.
— Niin, — sanoi Ahlberg ihmeteltävän ymmärtäväisesti ja rauhallisesti.
— Kyllä me nyt tulemme puhumisestamme kuulemaan kunniamme, toinen
niinkuin toinenkin. Mutta älä siitä välitä! Eihän se ole sinun vikasi,
että puhut paremmin kuin me muut.
— Mutta eihän tuollaisilla letkauksilla mitään auteta, — puhuin
mietteissäni. — Nehän saavat vain aikaan hermostusta.
— Tietysti! — myönsi Ahlberg. — Kuulihan sen, että Bergbom on ruvennut
omien laiminlyöntiensä ritariksi. Nyt hän rupee meitä syyttämään
asiasta, josta ei itse ymmärrä yhtään mitään.
— Niin, — sanoin vakavasti. — Syyttäminen ei ole paikallaan. Se tekee
vääryyttä. Tämä kielenkäyttöasia olisi mielestäni pantava kokonaan
aikakauden ja kehityksen tiliin. Eihän sitä voi parantaa muu kuin aika.
Viisainta olisi suhtautua siihen rauhallisesti.
— Niinkö ajattelet? — kysyi Ahlberg innostuen. — Samaa olen minäkin
ajatellut, vaikka olen herran heikoimpia suomenkielessä. Eihän moukarin
isku sinullekaan systeemiäsi selvittänyt.
— Ei! — sanoin hymähtäen. — Onhan siihen mennyt koko joukko vuosia.
— Siinäpä se! — puheli Ahlberg vilkkaasti. — Annettakoon meillekin
joitakin vuosia! Vaikka edelläkävijän työ on toista kuin pelkän valmiin
oppiminen, niin tarvitsemme sentään vuosia, sillä onhan ero sinun ja
meidän taidoillamme, varsinkin meidän monien, joille suomi ei ole
äidinkieli. Oletko samaa mieltä?
— Täydellisesti, — myönsin. — Äkkinäiset puuskahtelut ja tuulispäät
eivät näin suureen asiaan pysty.
— Olipa onni, että jouduimme salakuulijoiksi! — nauroi Ahlberg. — Se
johti meidät järkevään keskusteluun. Tulen puhumaan tästä Bergbomille.
Jätin kieliasian tälleen ja ryhdyin selostelemaan Kainzin "Heinrichia"
niin juurta jaksaen kuin mahdollista.
Ahlberg oli innostunut tehtävästään ja onnistuikin siinä sittemmin
erinomaisesti runollisen temperamenttinsa avuin.
* * * * *
— No, miltä tuntuu Kiven Kullervo? — kysyi Eino Leino kerran, kun
istuimme tarinoimassa työpöytäni ääressä.
— Suurenmoiselta! — sanoin empimättä. — Mitä enemmän siihen syvennyn,
sitä valtavammaksi se paisuu. Se on kasvanut tunturinkorkuiseksi.
Joka päivä saan alkaa uuden kiipeämisen, ja näihin aikoihin odotan
jännittyneenä huipulle pääsemistä. On hurjan kiintoisaa tällainen!
Pääsenkö vai enkö pääse?
— Tiedätkö, mitä minä luulen? — kysyi Eino hymyillen. — Luulen, että
olet jo nähnyt huipun, ehkäpä käynytkin siellä.
— No niin, — sanoin myönnellen. — Hengessäni olenkin. Mutta minä puhuin
näyttelijänä. On, näet, hakattava sinne huipulle kiviportaat, joita
myöten voi horjahtelematta kiivetä. Niitä portaita on uudelleen ja yhä
uudelleen paranneltava, sillä huipun lähellä ja huipulla on putoamisen
vaara. Et usko, kuinka paljon vaadin itseltäni, puhumattakaan siitä,
mihin tämä Kiven nerokkain ja runollisin luoma velvoittaa.
— Arvaan, että olet heittänyt porraspuiksi kaikki entiset saavutuksesi.
— Kaikki tietysti! Niin aina teen — nyttemmin. En jätä edes pikkusormen
liikettä, en tavua enkä silmänluontia sattuman varaan. Kuoressa ei saa
olla pienintäkään säröä! Ainoastaan sisäisen hehkun voima jää jumalan
armoille. Siihen vaikuttakoon myöskin yleisöstä uhkuva lämpö sen,
minkä voi. Mutta ainoastaan siihen! Ei muuhun. Eikä siihenkään mitään
muuttaen. Ei hiuskarvan vertaa muuttaen sisäisen palon määrättyjä
liekkejä, mutta ehkä puhaltaen ne kirkkaammiksi ja kuumemmiksi. Sitä
tarkoitan jumalan armolla ja yleisön sähkötyksellä. Ymmärrätkö?
— Kyllä, — sanoi Leino kiinteästi. — Näen jo selvästi edessäni
Kullervoisen hahmon. Näen sen katkotut kapalovyöt.
— Älä! — sanoin vähän hermostuneesti. — Älä nylje karhua, ennenkuin
karhu on kaadettu! Toivo enintään, että pelastuisin tästä ilman
häpeätä! Suurista toiveista tulee usein surkea pettymys.
- No, jätetään asia jumalan neuvopöydälle! Puhutaan vasta perästäpäin,
— sanoi Eino ja rupesi harppailemaan permannolla. — Olihan mulla asian
tapaistakin olevinaan, mutta — mutta —
— Sehän on hyvä, että pääsen vähän irti näistä raskaista laineista! —
sanoin iloisesti. — Anna tulla!
— Tapasin tässä tuonoin Teuvo Pakkalan, ja hän tuntui olevan vähän
neuvottelun tarpeessa. Sanoi, että hänellä on jokin näytelmän teelmäs
— tai lie se jo valmiskin ollut, koska Bergbom on sen hylännyt pariin
otteeseen. Sanoi joutuneensa umpikuljuun tekeleensä kanssa. Puheli
asiastaan minulle, mutta sanoin heti, etten pysty neuvonantajaksi
alalla, jota en ole koskaan viljellyt. Kehoitin kääntymään sinun
puoleesi ja lupasin suositella.
— Jahah! — sanoin nauraen. — Herra varjelkoon meitä ystävistämme!
Vihollistemme kanssa tulemme kyllä toimeen.
— Sanoin kyllä, että sinulla on nyt tärkeä työ, mutta ajattelin, että
jos jossakin raossa ehtisit tutustua ja —
— Mikä näytelmän nimi on? — kysyin.
— Eiköhän se ollut jotakin tukkimiehistä kokoonpantua. Mahdoinko
kuullakaan nimeä, — puheli Eino ja istahti uudelleen.
— Omituista! — sanoin. — Eipä tekele mahda olla minkään arvoinen, koska
Bergbom ei ole ryhtynyt ohjailemaan.
— Ehk'ei olekaan. Mutta Pakkala sanoi, ettei hän ymmärrä paljoakaan
Bergbomin selityksistä. Ei ainakaan niin selvästi, että pystyisi
korjailemaan.
Keskustelimme asiasta vielä puoleen ja toiseen, ja tulokseksi tuli,
että viikon kuluttua saisi Pakkala tulla lukemaan näytelmänsä.
— Oman näytelmäni valmistan kuitenkin vasta kesällä, — sanoin lopuksi.
— Nyt ei ole siihen aikaa.
Leino lähti, eikä luvannut näyttäytyä ennen kuin "Kullervon" ensi-illan
jälkeen.
* * * * *
Viikko oli kulunut, ja Pakkala tuli lukemaan näytelmäänsä.
Pakkalassa oli paljon tervettä huumoria, ja hän ymmärsi kovin hyvin
kaikki huomautukseni.
— Tämähän on lystiä! — sanoi Pakkala ihastuneena, kun olimme päässeet
ensimmäisen näytöksen loppuun. — Tämähän käy kuin tanssi. Bergbom
selitteli vain ylimalkaisesti, ja siihen sotkeutui kaikki.
— Niin, — sanoin vakavasti. — Bergbom olisi ehkä halunnut tehdä
näytelmän suunnitelmaan muutoksia, mutta minulla ei ole siihen aikaa
eikä halua. Näytelmäsi saa pääpiirteissään pysyä sellaisena kuin nyt
on, ja sellaisena kuin se näitten korjausten pakosta muuttuu. Autan
vain paikkauksessa niin paljon, että se kelpaa näyttämölle.
Näin taivalsimme näytelmän alusta loppuun pariin kertaan, kunnes siitä
tuli se, mikä "Tukkijoella" nyt on.
Lorun lopuksi sanoi Pakkala, että hän pyytää useilta runoilijoilta
näytelmään lauluja, ja pyytää Merikannon sävellykset niihin. Laittaa
siitä laulunäytelmän.
— Etkö sinäkin kirjoittaisi pientä pätkää, kun muutenkin olet nähnyt
näin tuhottoman vaivan? — arveli hän.
— Enhän minä ole laulujen tekijä! — sanoin hämmästyen, mutta lopulta
taivuin ja tein laulun Katrille:
"Järven seljalta tuulonen tuuli — — — — — — — — —"
* * * * *
"Kullervon" esitystäni pidettiin erikoisen onnistuneena. Sanottiin,
että se oli taiteellinen voitto. Vielä kaksikymmentä vuotta
myöhemmin, 30-vuotisen taiteilijajuhlani aikana, kirjoitettiin
siitä, että "— — Kullervon suurpiirteisen synkkä päähenkilö on
ainiaaksi painunut mieliin yhtenä Kaarle Halmeen traagillisen taiteen
saavuttamattomimmista ennätyksistä".
Näytäntöiltana oli Bergbominkin into niin loistava, että vain teatterin
suurimmissa tapauksissa olin huomannut sen vertaista. Menestykseni
näkyi, ainakin hetkeksi, karkoittaneen hänestä vihamieliset ajatukset.
Kuumeisella kiihkolla hoiti Bergbom itse kaikki näyttämömuutokset ja
seurasi kulissien välistä, yhtä kuumeisena, jokaista "edesottamistani",
sanoen jo toisen näytöksen jälkeen ohikulkiessaan: — Loistavaa!
Näytännön lopussa oli jo neiti Bergbomkin läsnä, kun tohtori sanoi
yksinkertaisesti: — Nyt näyteltiin Kiveä! Toisesta näytöksestä
alkaen olivat suosionosoitukset erikoisen vilkkaat ja lopussa
meluavat. Sain monia kukkalaitteita ja niitten kukkuraksi ensimmäisen
laakeriseppeleeni! Se oli siihen aikaan suurenmoista, sillä laakerit
olivat silloin harvinaisiapa niillä oli vielä silloin oma, erikoinen
merkityksensä.
Muutamat läheisimmät ystävät olivat kutsuneet minut näytännön
jälkeen pieneen illanviettoon Arkadian lämpiöön. Astuessani ystävien
onnittelevaan piiriin kohtasi ensimmäisenä katsettani Aleksis Kiven
marmorisen rintakuvan vakaa ilme.
— Sinne, mistä tämä kunnia on lähtöisin, sinne se myöskin palatkoon!
— sanoin ja ripustin seppeleen rintakuvan harteille. Siinä se olikin
sitten kevään viimeisten näytäntöjen ajan.
— Tämän menestyksen olisin voinut etukäteen ennustaa, — sanoi Eino
Leino iloisena. — Ikävää, ettei ennusteleminen ole enää suosittua.
Näin jäi Kiven "Kullervo" jatkuvasti ohjelmistoon ja piti siinä
paikkansa ainakin niin kauan kuin minullakin oli paikka Suomalaisessa
Teatterissa.
9.