"Johanneksen" menestyksen jälkeen oli selvästi huomattavissa, että
minulla oli johtohenkilöihin ainoastaan "kylmät välit" jäljellä.
Kun havaitsin, että Bergbom karttoi minua tahallisesti, niin pidin
parhaana täyttää tehtäväni mahdollisimman huomaamattomasti. Aina olin
kyllä pysynyt syrjässä kaikesta siitä lörpöttelystä, joka oli Bergbomin
mielityönä hyvinkin usein, harjoitushuoneen "parjauspesässä", mutta
tämän jälkeen lopetin kaikki asiattomat poikkeamiset tuohon huoneeseen,
jonka "ilmasta" en ollut muulloinkaan pitänyt.
Emilie Bergbomia en tavannut näihin aikoihin juuri ollenkaan, sillä hän
ei ollut enää läsnä samaan tapaan kuin ennen, kun minulle uusia pukuja
koeteltiin, eikä näyttelijän toimessa muita asioita hänen kanssaan
esiintynytkään.
Tämä asiaintila miellytti minua, sillä tuntui, kuin olisin suojamuurin
takana, rettelöitten ja nujerrusyritysten ulkopuolella. Mitä muuten
selkäni takana ajateltiin, sanottiin tai suunniteltiin, oli minusta
herttaisen yhdentekevää, sillä työrauha oli nyttemmin minulle tärkeämpi
kuin milloinkaan ennen. Tarvitsin sitä kaikkiin vanhoihin rooleihini
sitä mukaa kuin ne tulivat esille. Hioin "Johannesta" yhä vielä
jokaista näytäntöä varten ja samaa huolenpitoa uhrasin muihinkin
entisiin osiini.
Eikä uusista rooleista ollut tietoakaan neljään kuukauteen. Vasta
kevättalvella sain niin ohuet sinikannet, että ne päältäpäin näyttivät
sisältävän taas jonkin statistitehtävän. Ajattelin jo, että onpa sisua
"koettelemaan Eskon tupsua" vielä kerran! Erehdyin kuitenkin! Kansissa
oli todellinen, pieni rooli, vaikkakin vain yksi ainoa kohtaus, mutta
rooli sentään. Arvid Järnefeltin näytelmä "Samuel Cröell" oli otettu
ohjelmistoon ja minä olin saanut siinä "kreivi Mörnerin" osan.
En ole koskaan halveksinut pieniä rooleja, mutta en kuitenkaan voinut
olla hymyilemättä sille mahdollisuudelle, että jollakin taholla kyti
pieni toivo siitä, että kohtelisin pientä tehtävää yliolkaisesti
ja siten menettäisin hivenen uudesta saavutuksestani. Kymmenen
vuoden kokemuksista oli syytä uskoa näin, sillä ainoa todellinen ilo
teatterissa on vahingonilo.
Kun näissä merkeissä päästin täyden työhöyryn tuohon pieneen rooliin,
ja kun muuta uutta tehtävää ei ollut, niin sukeutui roolista mieleni
mukainen pieni saavutus, joka viimeistellyssä hioutuneisuudessaan
kiinnosti niin mieltäni, että rooli alkoi kasvamistaan kasvaa käsissäni.
Annoin sen kasvaa, kun siinä oli aineksia, ja vedin ohjakset tiukalle
vasta näytäntöiltana. Silloin "Mörner" hehkui, kun pakotin sen
pienimmätkin eleet ylhäisen kuoren keveään huolettomuuteen. Niin sen
näyttelin.
Mutta mitäpä siitä! Rooli oli kuin pieni pilkahdus.
Nopeasti se sammui, ja minä sain melkein saman tien palata
pukuhuoneeseen riisuutumaan.
— Mistä on kysymys? — kysyin naama vaseliinissa, kun kuulin Bergbomin
äänen takanani.
— Voitteko tulla alas? — kysyi Bergbom uudelleen. — Siellä on nuori
kreivi Mörner, joka haluaisi tutustua teihin.
— Vai niin, — sanoin ihmetellen. — Sukulainenko minun kreivilleni?
Olinko ehkä häthätää hänen esi-isänsä?
— Olitte kyllä! Tuletteko?
— Olenhan melkein alasti. Nyt juuri en voi tulla. Mutta pyydän
tervehtimään kreiviä, että viiden minuutin kuluttua olen valmis.
Bergbom palasi alas, ja minä rupesin kiirehtimään hommaani.
Kreivi oli kuitenkin jo poistunut, kun tulin harjoitushuoneeseen.
— Hänellä oli seuraa, eikä hän voinut odottaa, — sanoi Bergbom.
— Samantekevä! — sanoin huolettomasti, kun Bergbom aikoi poistua. —
Voinhan tavata hänet huomenna.
Bergbom palasi heti ja ojensi minulle kreivi Mörnerin käyntikortin,
jossa oli kohtelias kiitos siitä ylevästä ja taiteellisesta tavasta,
millä olin esittänyt hänen esi-isänsä. Se oli tehnyt häneen lämpimän
ja unohtumattoman vaikutuksen, josta hän pyysi ilmaista erikoisen
ihastuksensa.
Sain vielä kuulla Bergbomilta, että kreivi oli sattumalta Suomessa.
Oikeastaan läpimatkalla Ruotsin Espanjassa olevaan lähetystöön. Oli
kuullut näytelmästä, jossa esiintyi hänen esi-isänsä. Oli tullut
katsomaan.
— Olipa ikävä, etten tavannut, — sanoin.
— Hän valitti, ettei saanut tutustua teihin. Pyysi tervehtimään, —
sanoi Bergbom ja poistui huoneeseensa.
Ehdittyäni kiittää välitystoimesta, johon hän oli joutunut ilman
syytäni, poistuin minäkin teatterista.
Seuraavana aamuna oli minulla sen verran joitakin hommia, etten ehtinyt
lukea päivän sanomalehtiä.
— Sinähän olet aituri, — sanoi Eino Leino päivemmällä, kun sattumalta
tapasin hänet.
— Mitä meinaat? — kysyin tervehtiessä.
— Etkö ole lukenut mitä Söderhjelm sanoo Huusiksessa?
— En! Haukkuuko?
— Vieläkös! Kiittää kuten muutkin, mutta sanoo, että esityksesi oli
korkeammalla tasolla kuin ympäristösi esitys.
— Älä helkkarissa!
— Just, just, — naurahti Leino. — Olet hypännyt pois karsinasta. Aituri
olet!
— Soo, — sanoin sitten ja kerroin edellisen illan tapahtuman kreivi
Mörneristä. — Tähän asti minua on vastahakoisesti suvaittu, mutta nyt
olen tehnyt itseni sietämättömäksi. Helkkari sentään!
— Kukapa aituria sietäisi! — nauroi Eino. - Sehän voi pilata koko
lauman. Ja on sulia muitakin syntejä! Sinun kielenkäyttösi on nostanut
tarpeetonta hälinää. Eikä kukaan oikeauskoinen voi sellaista sulattaa!
— Miksi ei?
— No, hemmetti! Ethän ole sitä voinut Bergbomilta oppia! — pamautti
Leino ja luksahutti suunsa tukkoon.
— Ai, totisesti! — sanoin leikillisesti. — Ilmankos minua on kohdeltu
syksystä asti niin hyytävän ylhäisesti.
— No, mitenkäs muuten! Eihän semmonen passaa! Vikuri olet ja aituri! —
alkoi Eino jutella uudelleen ja hieroi käsiään mielihyvänsä merkiksi.
Erosimme ja hymyilimme.
8.