Huolimatta siitä, että teatterin johdon taholta kuulin pelkkiä
epäilyksiä Sudermannin uudesta, suurisuuntaisesta näytelmästä
"Johanneksesta", jaettiin siihen kuitenkin roolit heti alkusyksyllä.
En tahdo sanoa, että tämän raamatunaiheisen näytelmän onnistumisen
epäileminen ohjasi Johannes Kastajan valtavan henkilöhahmon minun
harteilleni. Sanon vain, että näytelmän ja varsinkin päähenkilön
onnistumista epäiltiin, ja että rooli annettiin minulle.
Syventyessäni tehtävääni havaitsin heti, että olin saanut erikoisen
kovan pähkinän osakseni. Johanneksen luonteessa oli toisena puolena
erakkoeläjän haaveilu ja toisena uskonnollinen kiihkoilu. Ja vaikka
haaveilussa oli kaukaisia näkemyksiä, puuttui niistä kuitenkin liian
usein runollisuuden elävöitys. Samoin oli Johanneksen intoilussa ja
kiihkoilussa enemmän aatteellista mahtia kuin tunteen hehkua.
Kun vielä tämän lisäksi Johanneksen pylväspyhimysmäinen olemus kielsi
melkein tyyten tavallisimpienkin eleitten käyttämisen, jäi näyttelijän
luomistyölle äärimmäisiä vaikeuksia.
Vaikka olinkin ohjannut kehitykseni sisäistä elämää pulppuavan
sanonnan valtauomiin ja vaikka olinkin hylännyt kaiken ulkonaisen
tyhjänpäiväisyyden, hyväksyin kuitenkin luonnollisen yksinkertaisen,
sisäisestä pakosta pursuvan elehtimisen, tukemaan ja kirkastamaan
tunne-elämän ja mielialojen kuvausta.
Tässä tapauksessa eivät nämä apukeinot kuitenkaan voineet tulla
kysymykseen. Johannes oli sauvoineen, seisoipa sitten tai istui,
liikkumaton kuvapatsas — oli raamatullinen mielikuva, jota en halunnut
rikkoa. Halusin vain puhaltaa siihen elävän hengen, ilman että
herkimmänkään uskonnollisen mielen muovailema ulkonainen kuori siitä
säröytyisi.
Tehtävä tuntui joskus ylivoimaiselta ja mahdottomalta etupäässä sen
tähden, että osa hallitsi koko näytelmän. Sen pituutta ja keskeisyyttä
vaani alituinen yksitoikkoisuuden vaara. Satoja ja yhä uudelleen satoja
vivahduksia oli upotettava tunteitten, haaveitten, intoilujen ja
ajatusten värittämiseen. Työskentelin hitaasti ja varovasti. Tyhjensin
kaiken kykyni avut ja ansiot viimeistellyn kielenkäytön ja äänellisen
joustavuuden palvelukseen. Käytin kaiken näyttelijätaituruuteni
astinlaudoiksi ja porraspuiksi, kulkiessani askel askelelta ja
harjoitus harjoitukselta kohti erämaan profeettaa, jonka jumalainen
olemus hurmioitti minua usein ja innoitti yhä enemmän.
Olin hyvilläni, ettei Bergbom häirinnyt ohjeillaan tätä työskentelyäni.
Sain rauhassa elää siinä maailmassa, missä minun oli loihdittava
sädekehä "huutavan äänen" ympärille.
Surullisen pikkumaista ja surkean kiusallista oli tämän tiivistetyn
tutkimuksen aikana kuitenkin se, että olin myötäänsä pakotettu
stateeraamaan viiksiniekkana husaarina "Punaisessa laukussa". Monta
kertaa viikossa sain pudota Johanneksen korvesta sanomaan pientä
repliikkiä, jonka mikä juoksupoika tahansa olisi sanonut tarpeeksi
hyvin. Sellainen hupsuttelu tuntui joskus hyvinkin hajoittavalta ja
kiusalliselta.
Näin valmistuin kuitenkin, ja onnistumistani pidettiin kuulumattoman
loistavana. Näytelmä esitettiin täysille huoneille uudelleen ja
uudelleen. Sen menestys tuntui ehtymättömältä, ja yleisön innostus
kasvoi kasvamistaan. Näytelmä sai aikaan suurimman yleisömenestyksen,
mitä milloinkaan oli Suomalaisen Teatterin osaksi tullut. Se esitettiin
näytäntövuoden aikana 22 kertaa, eikä "Elinan surmakaan" ollut mennyt
Helsingissä kuin 17 kertaa.
Menestys oli uskomaton ja ihmeellinen samoinkuin se suosio ja
ymmärtämys, mikä kaikkialta vyöryi osakseni. Niiden selostelemisen
pidän kuitenkin tarpeettomana, sillä ne olivat niin moninaiset kaikilta
muilta tahoilta paitsi teatterin johdon puolelta.
Vielä 15 vuotta myöhemmin, viiskolmattavuotisjuhlani aikana,
kirjoitettiin tästä muitten saavutusteni yhteydessä (joista lukuisat
maan sanomalehdet kirjoittelivat ylisteleviä artikkeleita) U.
Suomettaressa seuraavaa: "— — — Johannes Kastajan esittäjän menestys
oli tavaton: uudestaan ja yhä uudestaan täyttyi Arkadia hartailla
katsojilla, näytäntö näytännöltä tuntui Johannes suurentuvan ja
kasvavan ja ihastus häneen oli ylt'yleinen ja vilpitön. Älyttiin,
että tässä pyrki ilmoille — ei uusi, vaan ennen huomaamaton,
tosikyvykäs näyttelijä ja iloittiin siitä. Tämä suuri menestys
vaikutti tietenkin kannustavasti hänen työintoonsa, syventymis- ja
laajentumistarpeeseensa, ja näistä päivistä alkaen hänen asemansa
ulospäin, yleisöön päin, oli miltei keskeinen. —"
Näin raivasi tämä epäilty näytelmä uuden tilanteen Suomalaisessa
Teatterissa, sillä yhä laajemmat piirit ja jotkut näyttelijätkin
alkoivat ymmärtää edustamani kielenkäytön arvaamattoman merkityksen ja
"teatterin pelaamisen" tyhjänpäiväisen tarpeettomuuden.
7.