Teatterin henkilökunnan kokoontuminen syksyisin oli tavallisesti hyvin
riemukas hetki. Olihan oltu irti toveripiiristä kokonainen kesäkausi.
Hauska oli tavata työtovereita ja hauska oli taas ryhtyä työhön.
Niin tänäkin vuonna. Iloisia tervehdyksiä raikui kaikkialta, ja
herttaisia kuulumisia kertoiltiin miehestä mieheen.
Minulla puolestani oli aivan erikoinen syy iloitsemiseen, kun taas sain
liikkua toivorikkaana toisten toivorikkaitten parissa, joista useimmat
osoittivat vilpitöntä iloa pikaisen tervehtymiseni johdosta.
Mielialan hilpeyttä lisäsi vielä tavallisesti uusien roolien jakaminen.
Monet saivat mieleisiään tehtäviä ja olivat tyytyväisiä. Kahden
näytelmän osat jaettiin nytkin ja monet saivat leikillään mitata
roolinsa paksuutta.
Minäkin sain sinipaperikannet, joitten sisällä oli yksi yhden rivin
repliikki laulunäytelmään "Punainen laukku". Repliikki oli nätisti
kirjoitettu ja sirosti viivailtu.
Statisti-tehtävä siis! Selväksi haasteeksi ymmärsin sen kyllä, mutta en
ollut ymmärtävinäni. Hymyilin vain ja jatkoin iloista keskustelua.
Olin päättänyt, etten anna ärsyttää itseäni näillä uusilla keinoilla,
vaan sivuutan ne täydellisellä huolettomuudella.
Jos luultiin, että haaste nostattaisi minussa vastustamisen
tai riitelemisen halua, niin sen luulon täytyi tuottaa pelkkää
pettymystä, sillä en sallinut pienimmänkään merkin ilmaista muuta kuin
tyytyväisyyttä siitä, että asiat olivat herttaisen luonnollisella
tolallaan.
6.