Monenkertaiset vilustumiset Leipzigissä, Berliinissä ja meriveden
läiskyttelemässä laivahytissä olivat kehitelleet sairauteni peräti
vaaralliselle asteelle, vaikka en halunnut sitä tunnustaa.
Lopulta kuitenkin yskä ja yhä lisääntyvä yöhikoilu mursivat
itsepäisyyteni. Oli alistuttava kohtalon edessä ja siirryttävä
Diakonissalaitoksen sairaalaan. Kun tätä tuskan sanomaa tiedotin
Bergbomille, kuunteli hän puhettani ilman kiinnostumisen merkkiäkään ja
selaili koko ajan kuvitettua puvustokirjaa.
— Jaah, — sanoi hän mahdollisimman huolettomasti ja katseli kuvia
edelleen. - Tuokaa sitten lääkärintodistus.
En jaksanut kunnolla edes hämmästyäkään tästä välinpitämättömästä ja
kylmästä sävystä.
— Kyllä tuon, — sanoin nopeasti ja poistuin niin pian kuin polvet
kestivät.
Seuraavana iltana vein Bergbomille vaaditun todistuksen ja koetin,
edellisiä tapahtumia muistaen, pysyä niin kylmänä kuin korkea kuumeeni
ja heikkouteni suinkin sallivat.
Neiti Bergbom sattui olemaan veljensä huoneessa antaessani paperin
tohtorille.
— Mikä paperi se on? — kysyi neiti hermostuneena veljeltään.
— Lääkärintodistus, — sanoi Bergbom ja heitti todistuksen pöydälle.
— Äsh! — sähähti neiti ja työnsi todistuksen vähän syrjemmäksi. —
Sellaiset lääkärintodistukset eivät merkitse yhtään mitään!
Silloin Emilie sai veljeltään puhuvan katseen, ja minua rupesi
viluttamaan.
Tuli pitkä äänettömyys. Odotin jatkoa, mutta kun kumpikaan ei sanonut
mitään, niin arvelin, että turha seisominen ei ole minulle hyödyllistä
ja että tilanne ei siitä selviä.
Kumarsin ensin neiti Bergbomille, joka tuskin huomasi poistumisaiettani.
Kumarsin sitten Bergbomille, mutta hän oli noussut liikehtimään ja
sormeilemaan partaansa.
En tiedä, huomasiko kumpikaan lähtöäni, sillä ei kumpainenkaan edes
nyökäyttänyt päätään alaiselleen miehelle, jonka elämänlanka, lääkärien
lausunnon mukaan, oli hiuskarvan varassa.
Monia viikkoja kestikin sitten epätietoisuuden tila ennenkuin käänne
parempaan päin tapahtui.
5.