— Saako olla utelias? — kysyi Ahlberg eräänä iltana, kun olimme
turisseet yhtä ja toista erinäisistä ulkomaisista näyttelijöistä, jotka
kiinnostivat häntä. — Mikä tulee olemaan ensimmäinen roolisi matkasi
jälkeen?
— Rooliko? — hymähdin vastaan. — Eikö mitä! Ensi töikseni tulen
stateeraamaan "Hannelessa".
— Vai niin! — ärähti Ahlberg. — Kuulin siitä, mutta en uskonut. Onhan
ollut tapana valmistaa kotiin palanneille jokin suuri tilaisuus.
Tiedäthän sen.
— Niinpä kyllä. Mutta minun suhteeni menetellään toisin. Tuntuu, että
joku on kiepahtanut nurkan takaa esille ja iskenyt takaapäin. Haluaisin
vain tietää, kuka iski. Bergbomista uskoisin mieluimmin, että hän on
vain toimettomana päältäkatsojana.
— Sano vain, että se on ilkeämielistä hävyttömyyttä, — puheli Ahlberg.
— Paras kakaranäyte siitä lapsikamarista, mihin olemme joutuneet.
Mutta ei niille näytteille kunnian kukko laula! Kyllä Bergbom vielä
saa katua, jos on antanut ohjakset alaikäisiin käsiin. Aiotko alistua
tuollaiseen julkeaan solvaukseen?
— Aion, — sanoin vakavasti. — Ohjelmistommehan näkyy olevan sellainen,
ettei siltä voi odottaa mitään; Luulen, että Bergbomilla on väsähtänyt
vuotensa. Ja hän tuntee kai sen itse, koska keskellä talvea kävi
Berliinissä. En myöskään kysy enää kuka iski, sillä ymmärsin
sanoistasi, ettei se mahda olla Bergbom. Se miellyttää minua suuresti.
Tämän enempää emme tästä asiasta puhuneet, mutta minä sain kyllä talven
kuluessa huomata, että koko vuoteni oli mennyt pilalle.
Tämä vastatuuli olisi luultavastikin pakottanut asiat jonkinlaiseen
selvittelytilaan, ellen olisi keväällä pahoin sairastunut.
Epäsuosion iskut olivat silloin niin vähäpätöisiä, ettei mieli tehnyt
kysellä niiden iskijöitä.
4.