Pitkä keskustelu siitä sukeutui, kun Bergbom kerran, sopivassa
tilaisuudessa, halusi kuulla uutisia ulkomailta.
Monet kymmenet teatterit ja monet sadat näyttelijät eivät kai usein
joudu sellaiseen kilpajuoksuun kuin tässä keskustelussa joutui kaikki
se, mitä olin nähnyt neljän kuukauden aikana.
Kertomukseni kävi nopeasti ja helposti, sillä olihan kuuntelijana
asiantuntija, jonka uteliaisuuden ymmärsin kohdistuvan etupäässä
vaikutuksiini ja muodostamiini mielipiteisiin. Enkä niitä suinkaan
halunnut peitellä. Kun nyt olin päässyt selvään käsitykseen päämääristä
ja irti entisistä epämääräisistä olettamuksista, pidin luonnollisena,
että esimieheni sai mahdollisimman kirkkaan selvityksen siitä
taiteellisesta kannasta, mille olin asettunut. Kerroin ja kerroin.
Siirryin teatterista teatteriin ja näyttelijästä näyttelijään.
Kainzin taiteen yhteydessä en tietenkään unohtanut mainita siitä
loistavasta tuloksesta, mikä saavutetaan hyvän kielenkäytön ja hyvän
näyttelemisen kiinteän yhteyden avuin.
— Se on meidän loukkauskivemme, — sanoi Bergbom ja pyyhkäisi tukkaansa.
— Oletteko te nyt selvillä siitä?
— Olin jo ennen lähtöäni, mutta nyt olen tietoinen sen
välttämättömyydestä. Ensiluokkaista näyttelijätaitoa ei ole
olemassa ilman ensiluokkaista kielenkäyttöä. Huono kielenkäyttö on
parhaimmallekin näyttelijälle samaa kuin tylsä höylä nikkarille. Siitä
syntyy vain putua ja —
— Kyllä tiedän, — keskeytti Bergbom. — Olette oikeassa! Mutta tämä
kieli ja vanhat ihmiset! Teatterissa on henkilöitten kehitys niin
erilainen, ettei yhtenäinen opetus ole ollut mahdollinen.
— Ei tietysti! — myönsin. — Mutta ei kielioppi ole tarpeenkaan. Siitä
vastaavat kirjailijat ja suomentajat. Näyttelijälle kuuluu vain
puhuminen, vain äänellinen kielenkäyttö.
— Entä näyttelemisemme sellaisenaan? — kysyi Bergbom äkkiä ja siirtyi
näin toiseen asiaan. — Mitä arvelette siitä nyt matkanne jälkeen?
— Minulla ei ole vähäisintäkään halua ruveta sitä mestaroimaan, —
sanoin hymyillen. - Olin ulkomailla vain itseäni varten. Vain siitä
voin puhua ja sanoa, että tulen supistamaan "näyttelemistä" entistä
enemmän.
— Luuletteko, että sentään jää tarpeeksi näkyväistä? — kysyi Bergbom
kiinnostuen.
— Sisäisen ihmisen ja hengen ylivallan täytyy jäädä näkyviin, — sanoin
luottavaisesti.
— Niin, niin, — sanoi Bergbom vakavasti. — Ja se jää paremmin esille,
jos "teatteria" karsitaan. Jää — jos on jotakin! Mutta jos ei ole
mitään, niin silloin on pelkkä "teatterikin" jotakin. On parempi kuin
ilman. Ja sellaisetkin ovat tarpeellisia, sillä ei missään teatterissa
ole ainoastaan suuria näyttelijöitä.
— En minä aio ruveta karsimisopillani ketään vahingoittamaan, — sanoin
iloisesti. — Minä saarnailen vain itselleni.
— Aivan oikein! — sanoi Bergbom vilkkaasti. — Saarnatkaa työssänne! Se
on paras opetus ja juuri samaa, mitä itse saitte ulkomailla osaksenne.
Keskustelu siirtyi taas takaisin Berliiniin, josta oli jäänyt
kertomatta, minkä suuriarvoisen opetuksen sain Zacconin riihattomasta
näyttelemisestä ja mitä opin Réjanen hiotusta taiteesta. Kerroin heistä.
— Te olette tuumaillut ja harkinnut kaikki leikkaukset ja saumat, —
sanoi Bergbom pitkän keskustelumme lopuksi ja nousi, iloisesti nauraen.
— Niinpä kyllä, — sanoin ja yhdyin naureskelemaan. — Mutta tämä on vain
teoretisoimista ja lörpötystä. Ne eivät ole taidetta. Taiteesta on
turha puhua! Sitä on tehtävä!
Siitä olimme samaa mieltä.
3.