Ensimmäinen havaintoni Saksan pääkaupungissa oli vallan hämmästyttävä.
Ajurit ja hotellipalvelijat puhuivat täällä paljon sotkuisempaa kieltä
kuin mitä samanarvoiset henkilöt olivat puhuneet Leipzigissä. Useasti,
kun he oikein vauhtiin pääsivät, oli heitä mahdoton ymmärtää.
Kun "Prinzenhofin" huoneviinuri teki tässä suhteessa ilmeisen
poikkeuksen talon muusta henkilökunnasta, totuin aina kääntymään hänen
puoleensa pienissä asioissani ja nimitin häntä yliviinuriksi, mikä
näkyi tätä hauskan näköistä nuorukaista erikoisesti miellyttävän.
Jäätyäni yksin sen jälkeen kuin Malmström oli lähtenyt kotimatkalle,
ja kun olin vähin perehtynyt kaupungilla liikkumiseen, heräsi
lukemishaluni siinä määrin, että oli kirjakaupasta hankittava
ajankuluttajia aamupäivien varaksi.
Iltapäivät ja illat kuluivat kävelyihin, aterioimisiin ja teattereihin,
mutta aamupäivät sopivat parhaiten kotona olemiseen ja lueskelemiseen.
Saatuani tämän järjestelmän vakiinnutetuksi söin aamiaiseni hotellini
ruokasalissa, jossa tavallisesti sain istua yksin ja selailla mielin
määrin berliiniläisiä sanomalehtiä. Sainpa myöskin näinä ateria-aikoina
erinomaisen tilaisuuden keskustelemiseen, jota kielenkäyttöni suuresti
kaipasi. Nuorella yliviinurilla oli sellaiseen tarpeeksi aikaa, eikä
haluakaan näkynyt puuttuvan.
* * * * *
Muutamien käyn tieni jälkeen Berliinin parhaimmissa teattereissa
olin selvillä siitä, että kaupungin teatteritaide eli keskellä
kuohukauttaan, keskellä loiston ja kukoistuksen aikaa.
Tämän taiteen suuri elpyminen oli aivan äskettäin tapahtunut täällä
Saksan pääkaupungissa, vaikka kuuluisat "meiningerit" olivat
sytyttäneetkin sisäisen hehkun näyttämötaiteen kangistuneeseen
ruumiiseen ja sieluun jo kaksikymmentä vuotta aikaisemmin.
Meiningenin herttuan tukemana oli näyttelijä Ludwig Chronegk ryhtynyt
silloin (v. 1877) regissöörinä uudelleen luomaan Saksan näyttämö-
ja näyttelijätaidetta. Kolmentoista vuoden ajan oli tämän pienen
herttuakunnan hoviteatteri kuuluttanut Euroopalle uutta oppia,
joka julisti pannaan kaiken hengettömän "teatterin pelaamisen"
ja vaati sijalle täysipitoisia, sisäisiä arvoja. Ulkonaista
loistoa ei tämä teatterin puhdistus kieltänyt, mutta loiston
yksinomaisen vallitsevaisuuden se kielsi jyrkästi. Loisteliaassa
tai ryysyisessä kuoressa piti hehkua sisäistä yltäkylläisyyttä,
muuten ei teatteripalkeilla esitetty maailma kelvannut. Hölkähtelevä
vajavaisuus ei saanut armoa, vaan jokaisen luomuksen piti olla
sisäisen elämän tiivistämä, olipa sitten kysymys suurista tai pienistä
tehtävistä. Samoin piti kaiken erittelyn, olipa se mitä laatua
tahansa, sulaa taiteelliseksi kokonaisuudeksi regissööri Chronegkin
loihtivissa käsissä. Ja se suli! Vuosien kuluessa olivat meiningerit
hämmästyttäneet ja ihastuttaneet teatteri- — yleisöä Euroopan suurissa
keskuksissa. Nyt tämä merkityksellinen pyrstötähti ei enää vaeltanut
maailmalla. Seitsemän vuotta sitten oli se lopettanut reformityönsä ja
vetäytynyt pienen Meiningenin huomaamattomaan helmaan ja aikakirjojen
mainintaan. Sen aika oli kai täytetty ja se halusi lepoa suuren
herätystyönsä ja loistokulkunsa jälkeen.
Mutta vaikka Meiningenin ahjo ei enää hehkunutkaan, niin sen vaikutus
jatkui siitä huolimatta pirteänä ja elinvoimaisena. Lahjakkaimmat
meiningerit olivat hajaantuneet useihin eri kaupunkeihin ja useihin
teattereihin. Meiningenin ahjon kipunat olivat lennelleet eri haaroille
ja sytytelleet monta nuorta, lahjakasta kykyä palamaan ilmiliekeissä.
Tällaisia sytyttäjiä ja sytytettyjä oli tänä aikana Berliinin
teattereissa niin monia, ettei ollut vähintäkään aihetta epäillä
maailman näyttelijätaiteen tällöin elävän vuosisadan suurinta
nousukautta juuri saksalaisella maaperällä.
Monien kuuluisien näyttelijättärien nimien joukosta voi poimia
sellaisia kuin Reisenhofer, Poppe, Jäger, Lehmann ja monet muut.
Miehisellä puolella ei kuuluisuuksien luku ollut sen vähempi, eikä ole
sanottu, että parhaimpiin osuu, jos mainitsee nimet sellaiset kuin
Molenar, Matkowsky, Sonnenthal, Jarno ja Sauer.
Tällaiset erinomaiset näyttelijävoimat esiintyivät, onnekseni, joka
ilta Berliinin neljässä parhaimmassa teatterissa, ja kaikkien niiden
yli kiilui kaksi kirkasta tähteä, joitten valovoima loisti liekehtivänä
ja säteilevänä yli muiden ja yli koko näyttelijätaiteen tähtitarhan.
Näitten tähtien nimet tunsi jokainen, ja kaikkialla niistä puhuttiin
ihmetellen ja ihaillen:
Josef Kainz ja Agnes Sorma!
* * * * *
Tutustuttuani ylimalkaisesti eri teattereihin ja niiden
näyttelijävoimiin oli aika ruveta syventämään yksityiskohtaista
tarkastelua ja siirtää opintomatkan luonne vertailevan ja harkitsevan
työn puitteisiin.
Olosuhteet ja työskentelyn laatu synnyttivät oman painonsa avuin
järjestelmän, joka sopi käytäntöön erinomaisesti. Teattereista saadut
vaikutukset kypsyivät ja kirkastuivat ihmeellisen hyvin yön ja unen
helmassa. Seuraavana aamuna tarvittiin vain tarkka pohdinta, joka parin
tunnin tietämään ja virkistävän aamukahvin yhteydessä selvitteli ja
valaisi nähdyn esityksen arvot ja vaikutukset.
Tämä menettely, ja selviin ratkaisuihin pääseminen heti aamulla, oli
erittäin tärkeä, sillä se oli samalla siivoamista ja tilan tekemistä
seuraavan illan uusille elämyksille joko aikaisemmin nähdyn esityksen
tarkistamisessa tai uuden näkemisessä.
Näin työskennellessäni tulin pian huomaamaan taiteellisten
taipumusteni, mielenkiintoni ja luonteenlaatuni suhtautumisen jokaiseen
näkemääni näyttelijään. Huomasin, että harrastukseni ja opiskeluni
oli tässä suhteessa rajoitettava siihen yksityiseen taiteilijaan,
joka oli lähinnä omia taidevaistojani ja pyrkimyksiäni. Päähuomio oli
keskitettävä yhteen ainoaan, erikoiseen kohteeseen.
Valittavana oli paljon erinomaisia näyttelijöitä, joiden erillisiä
ansiopuolia ei mitenkään ollut sivuutettava, vaan päinvastoin hyvinkin
visusti huomioitava. Mutta kokonaisesti, välittömästi ja ehdottomasti
en hyväksynyt heitä esimerkikseni. Ainoastaan osittain ammensin heiltä
ansioita.
Jylisevää Molenariakaan ei voinut sivuuttaa silloin, kun hän käytti
puhdastunteisia ja syviä rintaääniä, jotka olivat kuin varta vasten
odottelemassa esim. Othellon ja Learin erinäisiä kohtauksia.
Sauerin erittelytaito oli huomattavan pitkälle kehittynyt, ja siinä
ilmeni hienostunutta makua, jolle kaikenlainen vaikutuksen tavoittelu,
pelkän vaikutuksen vuoksi, oli kokonaan vierasta. Hän upotti älynsä
erittelyn palvelukseen eikä pannut erittelyä leikittelemään olematonta
älyä, kuten joillakuilla itserakkailla näyttelijöillä on tapana.
Tähän suuntaan saatoin oppia yhdeltä näyttelijältä yhtä ja toiselta
toista ja siten vakiinnuttaa omaa tekotapaani ja omia suunnitelmiani.
Nämä sieltä täältä poimittavat arvot päätin kuitenkin jättää onnen
kaupalle ja sattumain varaan, sillä nehän olivat vain sirpaleita, jotka
eivät näin hajallaan kyenneet muodostamaan taiteellista kokonaisuutta,
ehei niitä, itse työssä, voinut koota saman henkilöluoman puitteisiin.
Kokonaista, täysin kokonaista huippusaavutusta tahdoin nähdä ja tutkia,
ja keskittää sellaiseen taiteilijaan kaiken huomiokykyni!
Onnekseni oli sellainen näyttelijä olemassa ja ilta illan jälkeen
nähtävänäni. Sellainen oli Josef Kainz!
Hän oli muuten ensimmäinen saksalainen näyttelijä, jonka kieltä aloin
ymmärtää. Hän puhui toisin kuin muut. Ei hän eronnut muista ainoastaan
sanonnan selvyydessä, vaan hän erosi siinä, että hänen näyttämöluomansa
olivat ikäänkuin rakennetut sielukkaan, sisältörikkaan sanonnan ja
kauniin kielenkäytön kulmakiville.
Siinä oli Kainzin näyttelijätaiteen a ja o. Sanonta vivahteli värejä,
tummia ja loistavia, se nousi vaahtoharjaisille laineille, se keinui
keveässä aallokossa, lipatti rannan kivillä tai pärskähti pisaroiksi
kallion kupeeseen, se suhisi puitten latvoissa, uhosi vihaa ja lempeä
ja järkeä ja tunnelmaa. Oli sama, jos hänen sanontansa kulki kalman
maita tai kiersi pilvien hattaroita, aina se soi ja helskyi ja soitti
juuri sitä säveltä, minkä sointuihin se kulloinkin oli viritetty.
Ymmärsin miksi Kainz oli suuri näyttelijä ja ymmärsin, että juuri hän
oli minun mieheni, juuri se mies, joka oli toteuttanut kaikki minun
haaveeni ja pyrkimykseni, se mies, joka todisti taiteessaan kaiken
sen arvaamattoman arvon ja ihanuuden, kaiken sen olennaisen pohjan,
mikä oli hyvän ja nerokkaan näyttelijätaiteen välttämättömänä ehtona,
suurimpana ansiona ja korkeimpana saavutuksena. Loistavan kielenkäytön
loistava sanonta!
Minulla oli kaikki syyt riemuita ja ilosta ailahdella, kun sain näin
huipennettuna kuunnella kaikkea sitä, mihin itse olin pyrkinyt okaisia
polkuja taivaltaen, milloin epäilevänä, milloin epätoivoisena ja
milloin luottavaisena, saamatta tukea muualta kuin omasta vaistosta,
mielikuvituksesta ja itsepäisyydestä. Juuri tätä tukea olin kaivannut
ja nyt olin sen saanut! Oli syytä suureen riemuun. Olin laskenut
kulkemani näyttelijäuran kielenkäytön kultakivillä, ja nyt sain elävän
esimerkin siitä, kuinka tämä tien pohja kestää ja kuinka kauas se
kulkijansa vie.
Epäilemättä Kainz olisi ollut kuuluisuus ilman tätä viimeisteltyä
kielenkäyttöäänkin, sillä hän oli sanonnan mestari ja samalla todella
suuri näyttelijä. Hänen taiteilija-arvoansa tehostivat sangen
monet seikat, jotka olivat sekä omaperäisiä että erikoisia. Ja jo
sellaisinaankin ne olivat minulle kuin toiveitteni ja suunnitelmieni
täyttymys, joka vain odotti omakohtaisen purkautumisen aihetta ja
tilaisuutta.
Kun minulla ei, hyvin ymmärrettävistä syistä, ollut kielenkäytön
suhteen muuta tekemistä kuin sen erinomaisuuden toteaminen, niin
kohdistin kaiken tarkkuuteni Kainzin sanontaan ja näyttelemiseen sekä
niiden keinoihin ja tekotapaan.
Keinoja käytteli tämä suuri mestari erinomaisen säästeliäästi ja sai
siten aikaan ihailtavaa luonnollisuutta esitykseensä. Levollisuus oli
hänen olemuksensa juurena, eikä hän tehnyt ainoatakaan turhaa elettä
eikä liikettä. Sisäinen patoutuminen näkyi pakottavan kaikkeen siihen
ulkonaiseen, mikä esityksessä ilmeni. Sanonnan henkevyys oli sen sijaan
elehtivää ja virmaa, elävöittäen tempot ja rytmit ja nousut ja laskut
aina uusin värein ja vivahduksin.
Erikoisesti panin hänen tekotavassaan merkille sen vaatimattomuuden
ja helppouden, mikä leimasi hänen taideluomansa. Kainz ei koskaan
"pelannut teatteria" eikä pyrkinyt loistamaan. Hän vain oli ja eli,
ja siinä oli hänen loistonsa. Ei hän myöskään pyrkinyt ulkonaisin
keinoin muovailemaan mitään luonteenpiirteitä, vaan teki sen aina
sisäisesti. Ei menetellyt niin, että hän olisi esittänyt sitä tai sitä,
joko runollista Heinrichia tai runotonta Franz Mooria, vaan niin,
että hän asetti oman itsensä kuin seulaksi, jonka läpi valui milloin
minkinlaisen ihmisen sielu ja luonne hyveineen tai paheineen. Hän eli
näyttämöllä kymmenet eri elämät, mutta eli ne niin kuin Kainz olisi ne
elänyt samoissa olojen pakotuksessa. Hän ei ollut "teatterinpelaaja"
eikä ilveilijä. Hän oli suuri runoilija — oli Kainz! Oman henkensä
siivilöiminä hän loihti luomuksensa esille, mutta oli kuitenkin aina
Kainz — suuri taiteilija, joka ei milloinkaan astunut oman olemuksensa
ulkopuolelle, vaan eli ihmiskohtaloita omassa itsessään.
Tätä kaikkea minä näin ilta illan jälkeen, ja se valui sieluuni ja
tietoisuuteeni kuin sade janoiseen maahan, joka on kärsinyt kuivuudesta
ja koettanut virkistää itseään omien kastepisaroittensa avuin.
Näinä muistorikkaina viikkoina sain omille aivoituksilleni ja
kangastuksilleni sen varmuuden, jota olin niin kiihkeästi kaivannut.
Näin, että tieni näyttelijätaiteen ulapoille oli oikeaan suunnattu ja
vapaaksi raivattu. Kuinka kauas sitä jaksaisin kulkea, en halunnut
aprikoida, sillä into ei järkeilyjä eikä arvioimisia sietänyt.
Tunsin saaneeni täyden tuen ja turvan siltä mieheltä, joka jo
näihin aikoihin alkoi saada hiljaista tunnustusta saksalaisen
näyttelijätaiteen ja äänellisen saksankielen puhdistajana, Meiningenin
työn jatkajana.
Kun tämä seikka, joitakin vuosia myöhemmin, avonaisemmin tunnustettiin
Berliinissä, oli se silloin pahasti myöhästynyttä, sillä Berliinin
teatterit olivat jo silloin karkoittaneet tämän suuren taiteilijan
valtapiiriensä ulkopuolelle. En silloin enää Berliinissä käydessäni
saanut nähdä enkä kuulla tätä jumalten suosikkia, sillä silloin
Wien soitteli hänen maineensa kelloja, joita Berliini kaihomielin
kuunteli ja sadatteli omia teatterivaltiaitaan, joitten älynpuute oli
aiheuttanut tällaisen repeämän.
Mutta onneksi eivät olot olleet vielä tämän ensimmäisen opintomatkani
aikana näin pahoin kärjistyneet. Kainz eli ja toimi keskellä suurta
työtään, ja minä sain hänet nähdä ja tutkia hänen taidettaan.
Se oli onneni, sillä en koskaan ole nähnyt hänen vertaistaan.
Kainz oli runoilija näyttelijätaiteessa!
* * * * *
Kun olin täysin vakiintunut suhtautumisessani Kainzin taiteeseen
ja punninnut kaikki omat mahdollisuuteni tämän taiteen valossa,
laukesi vastuunalaisuuden ja tutkimusten jännitys siinä määrin, että
voin paremmin kiintyä yhteisnäyttelemiseen ja muihinkin yksityisiin
näyttelijöihin.
Tällöin valtasi Agnes Sorma hyvin oikeutetusti ensimmäisen sijan.
Olin jo aikaisemminkin pannut merkille hänen erinomaisen puhumisensa
ja loisteliaan näyttelemisensä, mutta en uskaltanut niihin, kesken
Kainz-tutkimustani, sen enempää syventyä, sillä en tietenkään voinut
olla varma, ettei hänen naisellinen viehkeytensä voisi peittää joitakin
näyttelijäpuutteita, joita harhaantuisin ehkä pitämään ansioina. Mutta
nyt, kun suhtautumiseni Kainzin taiteeseen oli järjen mittaamana
täysin vakiintunut, voin turvallisena heittäytyä ihailemaan Sormankin
saavutuksia. Ja ihailemisen arvoisia ne olivatkin. Pelkoni hänen
puutteellisuuksistaan oli ollut turha.
Sorma oli kuin luotu Kainzin vastanäyttelijäksi, ja yhdessä he
tavallisimmin esiintyivätkin. Oli valtavan ihanaa kuulla sitä
äänten soinnutusta, mikä yhdisti sanonnat toisiinsa. Jos seuraavan
vuorosanojan äänen sointu särki edellisen iskusanonnan loppuvireen,
niin se merkitsi mielen tai tunteen tai tunnelman särkymistä ja
teki silloin ihmeellisen voimakkaan vaikutuksen. Se oli näiden
sanonnantaitajien keinojen huipennusta, jota en ollut aikaisemmin
missään tavannut niin täydellisenä.
Kun kuunteli heidän keskusteluaan, poikakuninkaana ja
tyttökuningattarena, Sudermannin "Tejassa", niin olisi tietänyt mitä
heidän välillään tapahtui, vaikka olisi sulkenut silmänsä ja vaikk'ei
olisi sanaakaan heidän kielestään ymmärtänyt.
Siinä kohden oli näyttelijätaide kohonnut suurimpaan inhimilliseen
mahdollisuuteen.
Nämä kaksi olivat kohottaneet taituruutensa niin korkealle, että se
oli muuttunut luonnoksi. Heidän kielenkäyttönsä ja sanontansa puhuivat
melkein yleismaailmallista kieltä kuten musiikki. Se oli suurta!
Agnes Sorma oli ainakin Josef Kainzin mukana suuri taiteilija!
* * * * *
Palattuani eräänä päivänä kävelyltä löysin pöydältäni käyntikortin.
Helsingin Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Alarik Erlin oli käynyt
minua tapaamassa ja pyysi kohtausta määrätyllä kellonlyönnillä Bauerin
kahvilassa.
Nyt, kun pidin vaikeimman osan työstäni jo suoritettuna, olin
iloinen, että sain näin odottamatta kotimaista seuraa. Tunsin Erlinin
entuudeltaan ja tiesin, että hän oli sivistyneestä kodista, erään Oulun
seudun tuomiokunnan tuomarin poika, joten lähdin ilman epäilyjä häntä
tapaamaan.
— Mistä tiesit, että olen täällä Berliinissä? — kysyin heti tavattaessa.
— Tapasin Tukholmassa näyttelijä Zachrissonin, ja hän sanoi sinun
matkustaneen Kööpenhaminan kautta tänne. Lähetti terveisiä.
Seuran saaminen piristi elämää aikalailla.
Aina iloinen ja leikkisä Erlin piti mielen keveänä ja valppaana.
Tulimme hyvin toimeen siinäkin suhteessa, ettemme taipuneet
vapaapilettien sullottaviksi mihin nurkkaan milloinkin, vaan ostimme
pilettimme ja määräsimme aina paikkamme permannon ensimmäiselle riville.
Tarkkaaminen oli meille tärkeämpi kuin pieni säästäminen. Oppimista
vartenhan olimme tulleetkin.
Deutsches Theaterin alaravintola oli viihtyisä paikka. Se viekoitteli
meidät kinkkuvoileipien kimppuun tavallisesti tuntia ennen näytännön
alkua. Olimme erikoisen alttiita tälle viekoittelulle vielä
senkin tähden, että ravintolan yliviinuri oli aulis juttelemaan
teatteriasioista, joista hän tiesi yhtä ja toista. Jo aikaisemmin oli
yliviinuri pannut merkille minun kankean kielenkäyttöni ja sen seikan,
että olin ollut kahdesti ja kolmasti katsomassa samaa kappaletta.
Näistä seikoista hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että olin
ulkomaalainen näyttelijä, ja kun olin sen myöntänyt, oli vanha viinuri
muuttunut erittäin opastelevaksi. Herttainen ukko oli kai ajatellut,
että opiksi on ehkä hänenkin avuliaisuutensa. Niinkuin olikin.
Kun meitä nyt äkkiä oli ilmaantunut kaksi opastettavaa, oli ukkeli
valmis kertomaan kaikki mitä suinkin tiesi teatteriasioista, ja
juttuamiseen oli hyvä tilaisuus ennen näytännön alkua, sillä silloin
olimme ravintolan ainoat vieraat.
— Eikö tämä enää olekaan kuninkaallinen teatteri? — olin kerran kysynyt
häneltä.
— Ee-ei! — sanoi ukkeli ja pyöritti päätään. — Kuninkaan aitio ja sen
yhteydessä oleva iso oleilusali olivat ensirivin perällä, ja niistä
maksoi majesteetti kuusituhatta markkaa vuodessa. Sellainen komeus
se oli! Mutta sitten teatteri näytteli Hauptmannin "Kankurit". Ai,
sellainen skandaali! Siitä on nyt kai nelisen vuotta. Sitä näyteltiin
ihan loppumattomiin. Mutta keisari suuttui ja lopetti aitiomaksunsa,
ja sen mukana meni teatterin kuninkaallisuuskin. Mutta majesteetin
aitiosta tehtiin kolme porvarillista aitiota, ja ne ovat aina täynnä.
Nyt ne tuottavat tuloja kymmenkertaisesti. Ajatelkaa sellaista
skandaalia!
Tällaisia ja muita pikkukaskuja olin saanut kuulla ukkelilta, ja olin
valmistanut Erlininkin kuulemaan sellaisia.
— Kuulkaahan, yliviinuri! — sanoin eräänä iltana, jolloin olimme
tulleet katsomaan Schillerin "Rosvoja". — Kainzilla ja teatterin
johtokunnalla taitaa olla jotakin hankausta, koska lehdissä on näkynyt
sensuuntaisia viittauksia. Onkohan niissä perää?
— Oh! Se on skandaali! — huokasi ukkeli. — Sellainen taiteilija!
Ja sellainen johtokunta, joka luulee, että Kainz on raudasta! On
näytellyt jokaisena iltana koko syksyn! Ja kuinka näytellyt! Oh! Herrat
tietävät! Mutta nyt Kainz on väsynyt ja tahtoo helpotusta. Ai, ai sitä
johtokuntaa! Ei ymmärrä! Lisää vain kuormaa. Siitä ei tule muuta kuin
skandaali. Tänä iltana pitäisi Kainzin näytellä Franz Mooria vasten
tahtoaan. Sellainen skandaali!
— Kainziako pakotettaisiin vasten tahtoaan? — kysyin hämmästyneenä.
— Niin juuri! — sanoi yliviinuri. — Rooli on vastenmielinen, ja Kainz
on väsynyt. Oh! Sellainen skandaali! Saa nähdä, kieltäytyykö Kainz. Saa
nähdä, tuleeko näytännön peruutus! Kohta kuullaan. Mutta skandaali se
on joka tapauksessa.
Olimme vallan sanattomina hämmästyksestä, kun ukkeli lopetti ja siirtyi
muihin hommiinsa.
— Onko näyttelijällä ylimalkaan minkäänlaista asemaa, koska
sellaistakin miestä kuin Kainzia voidaan näin kohdella? — sanoin
vihdoin harmistuneena.
— Mikä asema näyttelijällä voisi olla! — sanoi Erlin ivanauru
suupielessä ja ryhtyi leikkaamaan voileipäänsä. — Eihän muilla ole
asemaa kuin johtokunnilla. Eikä edes johtokunnallakaan siellä, missä
vallitsee itsevaltius.
Vilkaisin Erliniin, sillä viittaus tuntui kovin läheiseltä. Katsoin
kysyvästi.
— En halua puuttua Arkadian asioihin, mutta sanotaanhan, että
siellä hallitsee itsevaltius kahdeksaakolmatta sivistymätöntä. Niin
olen kuullut sanottavan, ja ymmärräthän, että sellainen ärsyttää
jokaista näyttelijää, vaikka Honoluluun asti. Lohduttaa vähän, kun
maailmankuulu Kainzkaan ei merkitse mitään. Olemme nähtävästi kaikki
samassa purtilossa, niin suuret kuin pienetkin! Ahaa! Jopa soitetaan!
Nähtävästi Kainz on alistunut. Niin näyttelijät aina tekevät.
Olisin vihastunut Erliniin, mutta hänen naurussaan oli sellainen
huumorin sävy ja puheessaan sellainen asiallisuus, että ne vasten
tahtoakin synnyttivät suopean hymähdyksen.
Lähdin sanattomana ja sekavin tuntein katsomoon, joka ei tänä iltana
voinut herättää samanlaista odotuksen tunnelmaa kuin ennen, monina
iltoina.
Kuulemani juttu Kainzista oli perin juurin tympäissyt minut. Ja Erlinin
pila oli pannut siihen kotimaan tuntua höysteeksi.
* * * * *
Ensimmäisellä väliajalla huomasimme yleisön keskuudessa uteliaisuutta
ja osaksi hermostustakin, ja Kainzin nimi mainittiin useasti.
Niistä harvoista sanoista päätellen, mitä satuimme kuulemaan selän
takaa, oli yleisö hyvin suosiollinen Kainzille, mutta ei erikoisen
ärtyinen johtokuntaakaan kohtaan. Sen pahimpana tekona pidettiin sitä,
että Kainzille pakotettiin tehtäviä, joihin hän ei ollut innostunut.
Sellaisesta ei voinut koitua hyötyä taiteelle eikä iloa kenellekään.
— Ovat ehkä arvostelijoita, — sanoin Erlinille. — Eivät kai porvarit
noin pohdi taideasioita.
— Kiiltävistä takeistaan päättäen eivät he ainakaan ole pilettejään
ostaneet, — sanoi Erlin purevasti ja naurahti parantumattoman
pilailevasti.
— Taitaa olla niin, että kuluneen puvun kantaja ymmärtää taidetta
enemmän kuin prameileva keikari, — sanoin laiskasti.
— Tietysti! — ilakoi Erlin. — Olisikin peräti typerää, jos riikinkukko
rupeaisi satakielelle lautamieheksi.
— Olemmeko me, näyttelijät, satakieliä mielestäsi? — kysyin huvitettuna.
— Eikös kattia! — sanoi Erlin ja nauroi kaikuvasti. — Me olemme hanhia,
joitten selässä ei pysy vesi!
Pidin parhaana vaieta, sillä tunsinhan Erlinin tyhjentymättömyyden
silloin, kun hän pääsi laukomaan tekaistuja sukkeluuksiaan. Hänellä oli
iloilevan ja leikkivän nurinkurisuuden syntyperäinen lahja, jota hän ei
suinkaan halunnut piilotella.
Olikin jo aika ottaa vakava asenne, sillä seuraavassa kuvaelmassa
esiintyi Kainz.
Punatukkaisena ja punapartaisena Franz Moorina ilmaantui Kainz
näyttämölle, eikä kauan kestänyt, ennenkuin huomattiin, että Kainz pani
tämän kalton hirviön sielunkin läikehtimään punaisia tulen ja veren
lieskoja. Samalla valoi kuitenkin näyttelijä niin paljon ihmisyyttä
tähän teatterikonnaan, että sai sen osaksi ihmeteltävän paljon
lievittävää ymmärtämystä. Suurenmoinen ennätys!
Kainzin näytteleminen oli yhtä sielukasta ja rentoa ja hillittyä
kuin ennenkin, eikä mikään pannut aavistamaan, että hän esiintyi
vastenmielisesti tässä osassa. Luulimme jo, että näyttämön puolella oli
tullut rauha maahan.
Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikka mitään erikoista ei
huomattu, ennenkuin Franzin pitempiaikainen oleilu näyttämöllä alkoi.
Silloin nähtiin, että Kainz otti näyttämön sivusta tuolin ja asettui
istumaan. Näkyi selvästi, että hän tällä toimenpiteellä halusi ilmaista
väsähtäneisyyttään. Kun asemien muutos vaati sitten siirtymistä yli
näyttämön, nousi Kainz ja alkoi väsyneesti laahata tuolia perässään,
antaen kuitenkin sanonnan helskyä kuten konsanaan muulloin.
Päästyään yli näyttämön asetti hän tuolin sivustalle ja asettui taas
istumaan, jatkaen keskustelua aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Silloin puhkesi tukahdutettu jännitys katsomossa ihmetykseen, joka
kohahti kuin tuulen henkäys. Tuntui olevan hiuskarvan varassa, ettei
jotakin huudettu tai ettei pursuttu räiskyvään käsien taputukseen.
Olimme puolestamme valmiit mihin tahansa, sillä jännitys oli äkkiä
kohonnut, ja Kainzin suhtautumisen ja vastenmielisyyden ilmaisukeino
oli niin perin selvä ja samalla hienotunteinen, mahdollisimman vähän
häiriötä tuottava toisille näyttelijöille. Se oli temppu, joka vetosi
yleisöön ja selitti yleisölle liikarasituksen tehokkaammin kuin
parhainkaan sanomalehtiartikkeli.
Sen enempää mielenosoitusta ei kuitenkaan tehty, sillä luultavasti oli
katsomossa paljon sellaistakin väkeä, jolla ei ollut mitään käsitystä
tästä omituisesta tapahtumasta.
Vasta näytöksen loputtua puhkesi mieliala julkiseksi ja kohdistui
Kainziin sellaisena suosion myrskynä, ettei kai vastenmielisen Franz
Moorin esittäjä ole mokomaa saanut kokea sitä ennen eikä sen jälkeen.
Teatterin johtokunta piti kuitenkin tapausta ja koko Kainz-jupakkaa,
kaikesta päättäen, sangen mitättömänä joutavuutena, koska antoi
rettelön venyä niin pitkälle, että tulokseksi tuli myöhemmin tämän
korvaamattoman näyttelijän eroaminen teatterista.
Meistä ja kaikista niistä, joitten kuulimme puhuvan asiasta, tällainen
kohtelu tuntui käsittämättömältä. Ja vielä käsittämättömämpi oli
loppuromahdus, silloin kun se tapahtui! Sitä ei kai tavallinen
ihmisjärki pystynyt muuten selittämään kuin siten, että Kainz oli
kasvanut liian suureksi. Hän oli hankala!
Masentunein mielin poistuimme katsomosta näytännön päätyttyä.
— Voi, pyhä yksinkertaisuus! — huokasin helpotuksesta, kun astuimme
teatterin seinien ulkopuolelle.
— Pyhä kyllä! — veisteli Erlin. — Mutta kaikkein pyhin on tyhmyys, jota
ei saa edes sanoa. Jo raamattukin ripustaa myllynkiven sanojan kaulaan.
Ja sitäpaitsi! Minullakin on aina ollut pieni vastenmielisyys suuria
näyttelijöitä kohtaan. Nehän ovat epämukavia kapineita.
— Minkä vuoksi? — kysyin naureskellen ajuriin noustessamme.
— No, helkkarissa! — nauroi Erlin, että katu kaikui ja ihmiset
katsoivat meitä ihmeissään. — Kun en itse ole Kainz tai vähän parempi.
Ajakaa Baueriin! Tähän taloon emme ainakaan ole pilettivelkaa! Emme
loukkaa kohteliaisuutta, jos sanomme: hyi hemmetti!
Tämä ilta oli asettanut mielestäni Deutsches Theaterin vallan uuteen
valoon.
Talon ulkonainenkin hahmo oli jotenkin muuttunut, kun sen henki oli
saanut särön.
Mielestäni oli tämä teatteri nyt menettänyt paljon enemmän kuin mitä
oli ennen menettänyt "kuninkaallisessa" nimessään.
Mitäpä nimestä, kun ei kuitenkaan ollut kuninkaallista mieltä!
Kuningasta kohtaan oli tehty majesteettirikos!
Me olimme sen todenneet, ja keskustelumme siitä siirtyi kumman
aiheettomasti kotimaisiin oloihin.
Bauer-iltamme ei ollut yhtä rattoisa kuin muulloin.
* * * * *
Italialaisten mainehikas Zacconi esiintyi vierailijana omine
seurueineen. Hän oli monessa suhteessa hyvin kiintoisa näyttelijäilmiö.
Hänen ammatillinen tekotapansa oli monivivahteista ja satasäikeistä
kuin hämähäkin mestarituote. Pienimmätkin piirteet olivat tarkoin
eriteltyjä, ja sanonnan värittely oli huolella ja hyvällä aistilla
sijoiteltua. Tunteitten lainehtiminen oli harkittua, määräperäistä
nousua ja laskua.
Sain sen käsityksen, että hänen roolinvalmistuksestaan voi
liioittelematta käyttää hänen edukseen koko ammattisanaston. Niin
erinomainen näyttelijä oli Zacconi. Ja kun näyttelijän silmin seurasin
tätä äärimmäisen hiottua ja huipennettua tekotapaa, niin olin varma,
ettei sen elävämpää ja kirkkaampaa opastusta voinut milloinkaan sattua
näyttelijätaiteen tutkijan nähtäväksi ja kuultavaksi.
Mutta samalla paljastui tämän tekniikan mestarin työssä eräs toinen
seikka, jonka arvo on vähintään yhtä suuri kuin kaikki nämä loistavat
erittelysaavutukset yhteensä. Henkilöhahmottelu!
Zacconi oli niin uponnut tai, toisinpäin sanoen, noussut niin
huipennettuun tekotapaan, että henkilön hahmosta pisti alituiseen
esille ainoastaan näyttelijä, joka loisti ja häikäisi.
Learilla ei esim. ollut enää mitään leveyttä eikä karuutta eikä
traagillista syvyyttä luonteen pohjana, kun näyttelijä purkautui niin
rajusti ja tyhjentävästi, ettei luonteen syvimpäänkään kohtaan jäänyt
enää mitään jäljelle. Learin hahmo haihtui ja suli joskus niin tyyten
taiteilijan käsissä, että mestari Zacconi seisoi yksin näyttämöllä
taituruutensa säkenöivän kehän ympäröimänä. Se oli todellakin
suurenmoista näyttelemistä Learin kehyksissä, mutta niin väkivaltaista,
ettei itse Lear enää saanut tilaa omissa kehyksissään, joiden sisälle
kirjailija oli hänet synnyttänyt ja joissa runoilija oli puhaltanut
häneen elävän hengen.
Samoin muissa rooleissa! Zacconi oli harvinainen näyttelijäkyky, joka
sai irti itsestään melkein mahdottomuuksiakin tekniikkansa avuin, mutta
tapasi, saman tekniikan harhauttamana, hyvin harvoin taiteilijan luovaa
sielua ja vielä harvemmin runoilijan näkemystä. Myönnän hyvillä mielin,
että sain Zacconin tekniikasta hyvin paljon arvokasta opastusta. Olin
hänelle kiitollinen siitä, mitä hän runsain mitoin jakoi, ja vielä
kiitollisempi siitä tekemästäni huomiosta, että valloillaan riehuva
tekniikka on hirviö, joka on visusti kätkettävä henkilöhahmon siipien
suojaan. Vasta piilotettuna on tekniikka se suuri voima, jota ilman ei
lentoon lehahtava näkemys voi korkealle kohota eikä korkealla pysyä.
Tekniikka on hyvä renki, mutta huono herra! Sen olin kovin elävästi
havainnut.
Tämän jälkeen odotin uteliaana nähdäkseni vielä yhden eurooppalaisen
kuuluisuuden. Ranskalaisin kaikista ranskalaisista, Gabrielle Réjane,
oli ilmoittanut näytännöistään.
* * * * *
Eloisana ja pirteänä astui Gabrielle Réjane näyttämölle ja hämmästytti
katselijat heti ensi otteellaan. Näki, että hän oli tottunut
esiintymään repäisevästi kuuluisaksi tekemässään "Rouva Suorasuussa".
Juurikori kainalossaan ja pesijättären hahmossa syöksyi Réjane sisään
hengästyneenä ja intoa uhkuvana, mutta ei pysähtynyt juttuamaan
väkijoukon pariin, vaan tepasteli suoraa päätä näyttämön partaalle,
kuiskaajakopin viereen.
Siihen asetettiin hänelle tuoli ja siihen hän istahti kertomaan
katuseikkailuaan ja huomioitaan alkaneesta vallankumouksesta.
Yleisölle hän kertoi eikä välittänyt tuon taivaallista muista
mukana-näyttelevistä, lukuunottamatta paria naista, jotka olivat
tietysti sitä varten hänen sivuillaan, että olisi tilaisuus, heihin
kääntyillessä, tehostaa esityksen eloisuutta.
Epäilemättä heistä olikin ainakin sen verran apua, että kertomus ei
jäänyt ihan pelkäksi lausuntanumeroksi. Mutta avustajajoukko perällä!
Mitä se teki? Sen asema näytti peräti tukalalta, ja sen tehtävä
muodostui pakostakin pelkäksi esilausujan säestelyksi.
On vaikeata mennä sanomaan, mikä oli tällaisen järjestelyn tarkoitus.
Jos se oli vain tavallinen primadonnatemppu, esittelemistä varten
keksitty, niin ei sitä siinä mielessä voinut pitää kokonaan
epäonnistuneena, mutta jos oli tarkoitus iskeä yleisöön osa näytelmän
kiihkeästä mielialasta, niin oli Berliinin yleisö ymmärretty kokonaan
väärin. Sen sielua ei tämä suggeroiminen saavuttanut.
Tämä yleisö, mikä oli kokoonpantu suurimmalta osaltaan henkisen
kulttuurin vähävaraisista työpareista, ei tästä menettelystä
ottanut lämmetäkseen. Tämä yleisö, joka oli pistänyt pitkän, mustan
takkinsa takataskuihin ja käsilaukkuihinsa kotoisia voileipiä,
pitkien väliaikojen lyhentäjiksi, oli uhrannut kalliin kultarahan
piletin hinnaksi nähdäkseen ranskalaisen näyttelijätaiteen korkeinta
saavutusta. Sitä se oli tullut näkemään ja sitä varten se oli
tehnyt kultarahauhrauksen, joka oli jollakin muulla kieltäymyksellä
tasoitettava. Tämä yleisö oli tyyni, vakava ja harkitseva. Se oli
tullut katselemaan vierasta taidetta ja vertaamaan sitä omaansa, eikä
näkemään estradiesitystä näyttelemisen kustannuksella. Siksi tämän
yleisön mieliala ei ruvennut heilahtelemaan sinne eikä tänne.
Vierailijan saamat suosionosoitukset näytöksien lopussa olivat
kohteliaita, mutta melkein viileitä.
Kieltämättä Réjanen taide oli hienoa, herkkää, vivahdusrikasta,
kristallikirkasta ja siroksi hiottua. Se oli korkean kulttuurin
tuotetta, joka leimasi sekä taiteilijan oman että hänen kansansa maun
ja aistin, mutta se oli astunut teatteritaiteen kehyksien ulkopuolelle,
oli muuttunut joksikin muuksi esittäväksi taiteeksi, joka ei pitänyt
koossa yhteisnäyttelemistä eikä näytelmän tarkoittamaa tapahtumain
sarjaa, vaan pirstasi ne ja alisti vieraitten jumalien palvelukseen.
On itsestään selvää, ettei tämä näytteleminen ollut tällaista ihan
jokaiselta kohdaltaan, mutta virityksen mukaisesti kuulsi sen sävy
esiin pitkin matkaa. Isketty pohja-akordi helähti silloin tällöin.
Näistä syistä sai suuri taiteilijatar Berliinissä osakseen suuren
pettymyksen, joka ilmeni siinä, ettei hän voinut antaa niin monta
näytäntöä kuin alunpitäen oli aikonut. Suuri diiva ei ollut kotonaan
meiningerien maassa eikä Kainzin kaupungissa!
Mutta minä puolestani olin asiasta suuresti hyötynyt. Olin saanut
merkittävän opetuksen siitä, ettei mikään taiteilijan mieliteko
eikä taiturihäikäiseminen saanut viedä luomusta näytelmän kehyksien
ulkopuolelle, vaikka "keksintö" ensisilmäyksellä näyttäisi kuinka
nokkelalta ja viekoittelevalta tahansa.
Harhateitä, joita lukuisasti ilmenee näyttelijätaiteessa, olivat
ymmärrykseni ja vaistoni aina vieroneet, mutta todistelevien
esimerkkien ja tosiasioitten puute oli kieltänyt pyrkimyksiltäni turvan
ja tuen. Nyt oli jo toisin. Hämäryys oli haihtunut, ja vaikea tilanne
oli jo selviytynyt. Olin nähnyt, kuinka suurta taidetta tehdään, olin
nähnyt, kuinka näyttelijätaiteen totuuden lähteille on kuljettava
yksinkertaisen ja koruttoman antaumuksen merkeissä, ja olin nähnyt,
kuinka helposti suurikin taide voi astua harha-askelen oikealta tieltä.
Ilmielävästi olin kaiken tämän nähnyt ja tullut tietoiseksi kaikesta
siitä, mikä kotioloissa oli näyttänyt hämärältä. Tämän epävarmuuden
poistamiseksi olin halunnut päästä opintomatkalle, ja nyt oli
haparoiminen haihtunut. Olin onnistunut saamaan selvyyttä yli kaikkien
toiveitten ja vieläpä senkin lohdutuksen, että sisin tuntoni oli
hamuillut oikeilla teillä, niin ettei miltään polulta tarvinnut
takaisin pyörtää.
Olin onnellinen siitä tiedosta, etteivät mietiskelyni olleet kulkeneet
harhateillä ja etteivät vähäiset näyttelijäsaavutukseni olleet tehneet
itseään vikapäiksi suuren taiteen hengen edessä.
Olin onnellinen, että olin tietämättäni aina ollut ja että nyt tieten,
tahtoen yhä edelleen olin meiningerien tunnustaja. Ja iloinen olin
siitä, että Kainz näytteli kuin parhain ajatukseni, ja että hän,
harrastusteni mukaisesti, sitoi erottamattomaan yhteyteen sanonnan
sisällyksen ja mestarillisen kielenkäytön.
Nämä kaikki havaintoni, ja niiden vertailut pyrkimyksiini, tuottivat
minulle iloa. Rupesin tyydytyksellä ajattelemaan opintomatkani
päättämistä.
5.