Jouduin matkustamaan pienen "Storfurstenin" viimeisellä laivavuorolla
Lyypekistä kotimaahan. Vaikka oltiin lähellä marraskuun loppua,
olivat matkan ensimmäiset aamutunnit aivan kesäisen lämpimät. Mutta
jo aamiaispöydästä oli matkustajien paettava hyttien suojiin, sillä
peloittava lumimyrsky yllätti pienen aluksen ja pani sen kaameaan
keinuntaan.
Rajumyrsky kiihtyi kiihtymistään, ja merihädän uhkaavia merkkejä
alkoi ilmaantua monien onnettomuuksien muodossa. En kuitenkaan täysin
tajunnut surullista tilannetta, sillä tämä oli minun ensimmäinen
merimatkani petollisella Itämerellä.
Oli onni minulle, että en käsittänyt, mihin hirveään haaksirikon
vaaraan olimme joutuneet, kun tämä kauhea nelivuorokautinen myrsky
alkoi kyntää rannatonta ulappaa, ja pieni laivamme sai taistella rajun
orkaanin ja läpinäkymättömän lumiryöpyn kynsissä.
Kuinka me sitten neljän vuorokauden harhailun jälkeen osuimme
Hankoniemen satamaan, ei kukaan tiedä. Kapteeni oli luullut näkevänsä
valoja Tallinnasta, kun Hankoniemen valot alkoivat pilkahdella.
Oli kuin ihme, että pieni "Storfursten" oli kestänyt sellaisen myrskyn.
Ei sitä oltu enää uskottu sen jälkeen kuin myrsky oli heitellyt
Hankoniemessä talojen kattoja hujan hajan ja murskannut sähkölennätin-
ja puhelinpylväitä.
Toivotonta oli ajatella "Storfurstenin" pelastusta, kun Helsingissä
puhuttiin kymmenien alusten haaksirikkoutumisesta tämän vuosikymmenen
kamalimman myrskyn aikana.
Kaikesta kauhusta ja tuskasta huolimatta olimme kuitenkin onnellisia,
kun pääsimme Hankoniemen satamaan ja melkeinpä iloisia, kun saimme
Helsinkiä lähestyttäessä liikkua jäisellä kannella, jota myrsky ei enää
keinuttanut. Hermot kuitenkin vielä värisivät kestetyistä kauhuista ja
koleasta ympäristöstä.
Lumi peitti luodot ja rannat, ja kylmä viima vinkui korvissa, meren
läikehtiessä mustana ja uhkaavana.
Helsingin valot välkkyivät kylminä talvisessa yössä. Mutta sittenkin!
Sentään kotona! Jumalan kiitos!