Saatuani Kong Oscar-hotellissa avaran ja miellyttävän huoneen,
jonka toisen akkunan edessä oli tilava parveke, olin Tukholmasta
poistumiseeni erittäin tyytyväinen. Kävellessäni mukavasti kalustetussa
huoneessani ja pistäytyessäni avonaisesta ovesta parvekkeelle, jonka
alapuolella aukeni satamalaituri ja vilpoinen meren lahti, tunsin
ensikerran ulkomailla-olon omituista, outoa ja riemumielistä tunnetta.
Iloinen ailahdus täytti olemuksen ja pani väkisinkin naurahtelemaan.
Huomasin, että se oli hullunkurista, mutta en sille mitään voinut.
Tunsin olevani ulkomailla!
— Terve, terve! — kuulin eräänä päivänä iloisen äänen lähelläni,
ollessani aterioimassa hotellini ruokasalissa.
Minä ihan sävähdin. Suomalainenko ihminen täällä? Käännyin nopeasti
katsomaan ja näin Georg Schneevoigtin hymyilevän edessäni.
Maanmieheni kertoi olevansa kotimatkalla Berliinistä. Tänne oli ollut
poikettava välttämättömän asian vuoksi. Nyt täytyi mennä etsimään
Svendsenin osoitetta.
- Minkä Svendsenin?
— Säveltäjän — hovikapellimestarin!
— No, sitä varten ei sinun tarvitse askeltakaan ottaa, — sanoin
rauhoittaen. — Hän asuu täällä. On jo asunut monta vuotta. Hänellä on
kaksi huonetta alakerrassa.
— Aivanko totta? — riemuitsi Schneevoigt.
— Varmasti asuu, — selitin vastaan. — Isäntä on kertonut minulle paljon
tästä sävelmestarista. Aiotko... tavata häntä?
— Aion saada häneltä todistuksen soitostani. Sitä varten olen täällä.
Luulisin sen käyvän päinsä, sillä minulla on Robert Kajanuksen suositus
mukanani. Mahtaisikohan Svendsen olla nyt kotona?
Kerroin, että Svendsen on ollut muutamia päiviä sairaana ja että
hovivaunut käyvät joka päivä portilla ja punapukuinen lakeija käy
tiedustelemassa säveltäjän terveyttä.
— No, näin ollen ei minulla ole kiireen kierää! — sanoi Schneevoigt ja
istui rauhallisesti.
Näin jäi suomalaiselle sellotaiteilijalle useita joutilaita päiviä,
joitten kuluessa yritimme hirmuisella ahkeruudella tutustua tämän
"kuninkaan korean kylän" kesäisiin nähtävyyksiin.
Kun Schneevoigt sitten sai asiansa toimitetuksi ja kun olin saattanut
hänet laivalle, jäin tutuksi tulleeseen kaupunkiin kuin varsinainen
asukas ikään.
* * * * *
Vihdoinkin olivat teatterit avanneet ovensa ja minun tyhjänpäiväinen
turisti-aikani oli loppunut. Olin mielissäni, kun ei enää ollut
toimettomia vapaailtoja, vaikk'ei teattereitten ohjelmisto ollutkaan
erikoisen mielenkiintoinen.
Ennakkouutisista päätellen tulisi ainakin koko syyskuun aika kulkemaan
vain keveitten näytelmien merkeissä. Vähän nykyistä ja vanhaa farssia,
vähän sadunomaista kansannäytelmää, vähän Molièrea ja vähän Holbergia.
Vaistosin, ettei minulla ollut Kööpenhaminassa suurtakaan tehtävää,
vaikka myönsinkin mielelläni, että täällä esitettiin Molièrea ja
Holbergia vallan verrattomalla taituruudella ja keveydellä. Sellainen
taide oli kuitenkin, samoin kuin kööpenhaminalaisen näyttelijätaiteen
ylimalkainenkin sävy, lepertelynsä vuoksi, ulkopuolella minun
henkilökohtaisia pyrkimyksiäni, vaikka en tietenkään pitänyt
tutustumista tähän taiteeseen vähäarvoisena yleiselle kehitykselleni.
Siksipä en pahasti harmitellutkaan, vaikk'ei ohjelmisto ollutkaan ihan
minun makuni mukaista.
Istuin vuoron perään toisessa ja toisessa teatterissa ja ahmin itseeni
kaiken, mitä eteen sattui, ajatellen, että kylläpähän aikaa voittaen
sulavat ja jättävät jotakin hyvää jälkeensä. Niinkuin tekivätkin.
Huomasin sen monesti jälkeenpäin.
Olin jotenkin kypsä lähtemään Kööpenhaminasta silloin, kun entinen
alkeisopistolainen koulutoverini, kuopiolainen kirjapainonomistaja
Kaarlo Malmström, saapui kaupunkiin, matkalla Leipzigiin,
kirjanpainajain kuuluisaan kaupunkiin.
Kun Leipzigin messut viekoittelivat minuakin jonkin verran suurta
mainetta saaneella harvinaisuudellaan, päätin kulkea sitä tietä, vaikka
en sikäläisistä teattereista erikoista hyötyä toivonutkaan.
En liittynyt kuitenkaan matkaseuraan, sillä en ollut vielä onnistunut
näkemään tanskalaisten näyttelijätähteä rouva Henningsiä, joka
esiintyisi parina seuraavana iltana.
Olikin onni, että jäin ja sain ihailla hänen loisteliasta esitystään ja
erinomaista kielenkäyttöään, joka soi ja helkkyi yli kaikkien muitten
näyttelijäin parhaimpienkin saavutusten. Tästä suuresta diivasta sain
taas vettä omaan myllyyni.
Ennen lähtöäni sain myöskin nähdä tohtori Mantziuksen, joka kokeili
eräässä pienessä näytelmässä sekä regissöörinä että näyttelijänä. Hänen
näyttelemisensä ei kuitenkaan minua ilahduttanut, sillä siitä kuulsi
jonkinlainen näyttelijätaiteen teoria enemmän kuin välitön eläytyminen.
Betty Hennings sai korvata hänet ja monet muut!
3.