Mälarin kuningatar!
Ylväs, valoisa ja ilmava kaupunki ihastutti silmää ja kohotti mielen
ailahtelemaan ilosta ja avartuneesta vapauden tunnosta.
Kukkulat, puistot, torit ja sillat loivat vaihtelua näköaloihin ja
elävöittivät Mälar-järven siniset poukamat. Vilkas katuliikenne ja
höyrylauttojen alituinen risteily rannalta toiselle tekivät elämän
pirteäksi ja touhukkaaksi. Mälarin kuningatar eli ja loisti, häikäisi
ja hengitti kesäisen helteen valossa ja väreissä.
Kotoinen kaupunki!
* * * * *
Maailmannäyttely oli koonnut kaikilta ilman suunnilta viliseviä
ihmisvirtoja Tukholman kaduille, keskuksiin ja ympäristöihin. Puistot,
näyttelyhallit, ravintolat ja kahvilat olivat tulvillaan väkeä.
Lukuisia kieliä puhuvan yleisön yhteisenä ja keskeisenä ihanteena
oli "Vanha Tukholma". Suurenmoinen jättiläissatu ja valtava kertomus
menneiltä ajoilta! Satu ja kertomus, joita ei oltu runoiltu eikä
sävelletty, vaan jotka oli rakennettu todellisiksi taloryhmiksi. Satu
oli saanut rakennustaiteelliset muodot ja nimekseen "Vanha Tukholma".
Siihen satuun voivat tuhannet ihmiset käydä sisään vallihaudan
nostosiltaa myöten, kulkea kaupungin kapeilla kaduilla, pistäytyä
ahtaisiin myymälöihin ja käsityöläispajoihin tai poiketa janoisina
torin viereiseen, avaraan kaupunginkellariin.
"Vanha Tukholma" oli Maailmannäyttelyn keskeisin ja kiintoisin
yllätys. Se sai osakseen suuren yleisön jakamattoman suosion. Siinä
oli romantiikkaa, joka valtasi kaikkien mielet eikä heikentynyt
vähäistäkään uudenaikaisten "ismien" tunkeilemisista.
* * * * *
Dramaattisen teatterin johtajana toimi näyttelijä Gustaf Fredrikson,
joka oli mielenkiintoisin ilmiö Tukholman teatterimaailmassa. Hänen
keskustelutaitonsa oli salonkinäytelmissä vallan verraton. Se oli
harkittua ja äärimmilleen hiottua näyttelijätaidetta, joka rakentui
pääasiassa viimeistellyn kielenkäytön pohjalle.
Ulkonaisia näyttelemisen keinoja ei "vanha Frippe", niinkuin
häntä jo tällöin nimitettiin, käyttänyt juuri nimeksikään. Hän
liikkui ainoastaan välttämättömyyden pakosta ja teki eleliikkeitä
mahdollisimman vähän. Vain silloin, kun hän halusi tavalla tai toisella
tukea tai korostaa sanonnan sisäistä merkitystä, hän otti avukseen
määrätietoisen liikkumisen ja käsien paljon puhuvan elehtimisen. Näitä
ulkonaisia apukeinoja tuo etevä taiteilija käytteli kuitenkin saiturin
säästeliäisyydellä, mutta sen sijaan hän tuhlasi sanan taiteeseen
ehtymättömän runsaita arvoja, jotka uhkuivat asiallisuutta, sisäistä
eloisuutta ja kielen kauneutta.
Hän oli taituri kaikessa siinä, mikä luonnon pakosta täytyi mielestäni
olla näyttelijätaiteen pohjimmaisena ja suurimpana tekijänä. Mestari
elävöittävässä sanonnassa, jonka kirkkaan joustavuuden voi loihtia
esiin vain viimeisilleen hiotun kielenkäytön avuin. Ei muuten!
Olin ihastunut tämän kiintoisan näyttelijän esityksiin, sillä hän
todisti kuultavaksi ja nähtäväksi kaiken sen, mihin itse olin täydellä
todella pyrkimässä.
Vielä onnellisempi olisin tietysti ollut, jos tämän suuren taitajan
ohjelmistoon olisi kuulunut edes yksikin jonkin klassillisen näytelmän
suurista voimaluonteista, mutta niin ei ollut laita. Lukuunottamatta
sitä, että hän kulki jo viidennelläseitsemättä ikävuodellaan, ei hänen
äänensä ollut tarpeeksi voimakas sellaisiin tehtäviin.
Näinkin ollen pidin erinomaisena onnena, että olin saanut tutustua
hänen erilliseen taiteeseensa, jonka näkemistä ja kuulemista en lyönyt
laimin kertaakaan, milloin siihen oli tilaisuus.
Näin olin saanut heti ensimmäisellä matkani askelella itselleni
selväksi sen hämäryyden, mikä, esimerkin puutteesta, vielä kotoa
lähteissä oli pyrkimyksiäni sumentanut. Sain tältä Ruotsin etevimmältä
sanonnan taitajalta sen tuen mitä kaipasin, sain luottamuksen omaan
itseeni. Nämä molemmat seikat otin häneltä vastaan riemumielin ja olin
niistä hänelle kiitollinen.
Kun nyt, tätä kirjoittaessani, täsmälleen kolmekymmentä vuotta
myöhemmin, muistelen "vanhaa Frippeä" ja sitä suuriarvoista merkitystä,
mikä hänen taiteellaan oli minun taiteeni selventämiseen, tunkeutuu
väkisinkin mieleeni muudan sananlasku, joka sanoo, että "vuoroin
vieraissa käydään", ja joka sananlasku todettiin minulle varsin
hämmästyttävällä tavalla viettäessäni erästä jouluaattoa Tukholmassa
hyvän ystäväni Gustav Lindenin hauskassa kodissa. Tämä tapahtui v. 1910.
Oli siis kulunut toistakymmentä vuotta minun ensimmäisestä
ulkomaanmatkastani, ja paljon oli ehtinyt tapahtua, mutta "Frippeltä"
saamani opetuksen ja äsken mainitsemani sananlaskun yhteyteen kiertyy
nyt tapaus, joka erikoisesti soveltunee tähän yhteyteen. Palattuani
Berliinin teatterinäyttelystä jäin jouluksi Lindenin luo, minne oli
jouluaaton viettoon kutsuttu erittäin valikoitu seura Tukholman
taiteilijapiireistä. Siellä oli mainetta saavuttaneita edustajia
monelta eri taidealalta. Nämä kirjailijat ja taiteilijat olivat minulle
henkilökohtaisesti tuntemattomia, vaikka pari nimeä oli sanomalehdissä
joskus leijaillut ohitseni.
Helsingin Ruotsalaisen teatterin ajoilta olin sitävastoin ystävän
suhteissa isäntään ja työtoverina olin tutustunut erääseen nykyisen
Ruotsin etevimpään näyttelijään, Ivan Hedqvistiin, joka oli ollut
oppilaana Ruotsalaisessa teatterissa silloin kun siellä näyttelin.
Ennen Hedqvistin saapumista oli Linden, joka oli nyt Dramaattisen
teatterin ensimmäisenä regissöörinä, kertonut paljon hyvää Hedqvististä
ja maininnut hänet teatterinsa parhaimmaksi näyttelijäksi. Mutta
puhuessaan hänestä läikehtivät Lindenin iloiset silmät niin leikkisinä,
etten voinut olla kysymättä aihetta siihen.
— Sinun pitäisi nähdä Ivan, — sanoi Linden ja naureskeli. — Välttämättä
nähdä! Kyllä hämmästyisit! Hän on ihan prikulleen kuin sinä. Sama
joustava liikkumistapa ja samanlainen sanonnan erittely ja iskeminen
kuin sinulla. Et usko, mutta Ivan on niin ilmetysti sinua, että se ihan
naurattaa. En ole eläissäni nähnyt kahta niin samanlaista näyttelijää.
— Mistähän sellainen kumma johtuu? — kyselin epäillen ja ihmetellen.
— Mistäkö? — kysyi Linden. - Hän ei ollut suotta silloin oppilaana
Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa. Enkä minäkään ollut suotta siellä
näyttelijänä, vaikka olenkin nyt regissöörinä. Olithan sinä silloin
siellä!
Minä naureskelin tälle kiitokselle, sillä se oli peräti odottamatonta
ja epäilyksiä herättävää. Olisiko joku voinut olla Suomessakin
opintomatkalla ja saada sieltä herätteitä tänne suurempien olojen
keskuuteen?
— Eiköhän se ole sinun mielikuvitustasi, kun pidit minusta? — kysyin
Lindeniltä.
— Ei! — sanoi hän vakavasti. — Se on totisinta totta, vaikka se näin
ystävien kesken voi synnyttää pientä hilpeyttä. Hymyilemättä et voisi
olla itsekään, jos sinulla olisi aikaa jäädä katsomaan.
— Haluaisin viipyä täällä muutenkin, mutta teatterissani ei ole
regissööriä. [Olin silloin Kansan Näyttämön johtajana.] On palattava
ensi laivassa.
Kun sitten oli jouluillallisella päästy hyvään alkuun ja käyty
keittiössä syömässä kinkkuheraan kastettua pehmeätä leipää
aitoruotsalaisen vanhan tavan mukaan, alkoivat pöytäpuheet, joista
isännän puhe ensimmäisenä kohdistui vieraille ja ensisijassa minulle,
joka tässä yhteydessä edustin vanhaa veljesmaata ja olin isännän
entinen työtoveri ja "silmien avaaja", kuten hänen sanansa kuuluivat.
Tuli sitten Hedqvistin vuoro. Lausuttuaan ensin, toisten tapaan,
muutamia valittuja sanoja Lindenille ja hänen kodilleen Hedqvist
kohdisti puheensa näyttelijäuransa alkutaipaleelle ja erikoisesti
oleskeluunsa Helsingissä, siirtyen siitä suoranaisesti minuun.
Hedqvist mainitsi, ettei hän jättänyt seuraamatta ainoatakaan
harjoitusta, missä minä olin mukana. Seisoipa hän kulisseissa tai istui
katsomon pimennossa, aina hän piti silmät ja korvat auki.
— Kaikki minä omaksuin ja kaikki halusin omistaa, mitä tämä suomalainen
taiteilija taiteessaan teki tai sanoi, sillä niin valloittavaa ja niin
minulle sopivaa näyttelijätaidetta en ollut sitä ennen nähnyt, en
täällä kotona paremmin kuin muuallakaan, — puheli Hedqvist hiljaiseen,
leppoisaan tapaansa.
Puheen jouduttua tälle asteelle en voinut olla ihmettelemättä,
että tällainen paljastus ei erikoisemmin hämmästyttänyt vieraita
taiteilijoita, mutta myöhemmin sen ymmärsin, kun Linden selitti,
että asia ei ollut ollenkaan tuntematon heidän läheisimmässä
ystäväpiirissään.
— Nyt kohotan maljani! — sanoi Hedqvist lopuksi. — Kohotan maljani
sen suomalaisen miehen kunniaksi, joka istuu meidän rauhallisen
joulupöytämme ääressä! Kiitokseksi ja onneksi juon Kaarle Halmeen
maljan! Tämän miehen, joka tietämättään on ollut esikuvani ja
opettajani ja jonka taide on tehnyt minut siksi, mikä nyt olen, tämän
miehen maljan juon! Kaarle Halmeen malja!
Kun tämän juhlallisuuden jälkeen taas istuimme paikoillemme, ilakoivat
Lindenin silmät poikamaista tyytyväisyyttä, sillä hän näkyi kyllä
panneen merkille, että tuo miehekäs ja lämminhenkinen puhe oli tehnyt
minuun syvän vaikutuksen.
Tunnustinkin sen heti, kun olin saanut tilaisuuden ensin kiittää
sydämellisestä vieraanvaraisuudesta ja toivottaa isännälle pikaista
kodin jakajaa ja elämän toveria. Tunnustin, että toverit entisiltä
ajoilta olivat oikein runsauden sarvista ravistelleet kukkia minun
päälaelleni, ja että Ivan oli tunnustuksessaan ojentanut minulle
kauneimman laakeriseppeleen, mitä milloinkaan olin uneksinut saavani.
Selviydyttyäni näin omalta kohdaltani puheitten jaksosta, joiden
pitämistä olen aina vieroksunut, esitin sitten keskustelun muodossa,
mitä "vanha Frippe" oli ollut minulle ensimmäisellä ulkomaanmatkallani,
ja sanoin, että olen nyt onnellinen, kun olen voinut Hedqvistin kautta
niin loistavasti suorittaa Ruotsin näyttelijätaiteelle silloisen
kiitollisuusvelkani.
Niin! Vuoroin vieraissa käydään! Olin hyvin iloinen, että voin niin
sanoa.
Tähän loppui tämän harvinaisen aiheen käsittely tällä kertaa, mutta
iltamme jatkui edelleen yhtä leppoisana ja kiintoisana päätyen vihdoin
vieraskäyntiin John Forsellin luo.
Vaikka tuo omituinen keskiyön vieraskäynti ei millään tavoin
kuulu kertomukseni yhteyteen, voinen sen mainita tukholmalaisena
tapakuvauksena, kun se sattui tänä muistorikkaana iltana.
Jo aikaisemmin illalla oli Linden maininnut, että puoliyön seuduissa
otetaan autot ja lähdetään joillekin joulutonttukäynneille tuttaviin
perheisiin. Ihmettelin tätä outoa tapaa, mutta kaikki selittivät
nauraen, että se on välttämätön ruoansulatukselle. Kun sitten, kesken
herttaista seurustelua, arveltiin, että jo olisi aika lähteä, niin
mainittiin kolme, neljä käyntipaikkaa.
— Entä, jos kukaan heistä ei ole kotona? — kysyin vastustellen.
— Sitten palaamme tänne, — sanoi Linden. Tällöin pisti jonkun päähän,
että aloitettaisiin käynnit Forsellin luota, ja kaikki muut suostuivat.
Niin sitten lähdettiin tälle öiselle vierailuretkelle. Ajettiin
kahdella autolla Forsellin asunnolle ja mentiin sisään kuin päivällä
konsanaan.
Siellä oli joulupöytä täydessä kunnossa, ja ennen pitkää huomasimme
uudelleen syövämme lipeäkalaa ja joulukinkkua.
— Minä ainakin luulen jo aivan varmaan syöneeni jouluillallisen, —
vakuutin rouvalle, joka parhaan mukaan tarjoili herkkuja.
— Mihin aikaan sitten? — kysyi hän.
— Siinä kahdeksan korvilla, — arvelin minä.
— Oo! Sehän oli eilen se! — nauroi rouva. — Nythän on jo uusi päivä.
Nimittäkäämme tätä vaikka aamiaiseksi, jos vain maistuu!
Ja eikös kumma! Ruoka maistui taas — ja maistui talonväellekin.
Lopetimme kuitenkin ateriamme, niin pian kuin luulimme täyttäneemme
tähtipoikien kohteliaisuuden, ja yritimme lähtöä, josta ei kuitenkaan
vielä toisellakaan yrityksellä tullut valmista.
Häirittyämme aamutunneille asti tätä vieraanvaraista taloa pääsimme
lähtemään vasta kolmannella yrityksellä. Mutta kello oli jo silloin
sivuuttanut kaikki sopivaisuuden ajat siinä määrin, että oli syytä ajaa
yöpuita kohti.
Seuraavana päivänä lähdin Tukholmasta, Lindenin ja Hedqvistin
seuratessa minua laivalle, mihin jäin yksin, joulupäivän ainoana
matkustajana.
Hypättyäni nyt näin opintomatkani ajasta toistakymmentä vuotta
eteenpäin vain sen tähden, että voisin elävöittää toisen näyttelijän
vaikutuksen toiseen näyttelijään ja todeta kehityksen omituisen
kiertokulun, jätän laivan kulkemaan kohti kotirantoja ja palaan
takaisin Tukholmaan, kuvatakseni ensimmäisen opintomatkani jatkuvia
vaikutelmia.
Tämän enempää en kuitenkaan enää pidä tarpeellisena kajota "Frippen"
taiteeseen, sillähän oli osoittanut olevansa päätään pitempi muita
ja oli jo tehnyt minulle sen, minkä hänen taiteensa pystyi tekemään.
Kunnia hänelle siitä!
* * * * *
Näyttelijä Palme oli hyvin huomattu ja suosittu näyttelijä, vaikka
hänen maineensa oli mielestäni suurempi hänen ansioitaan. Yleisön
suosion oli Palme kuitenkin saavuttanut, ja paljon hänestä puhuttiin.
Minä en hänen näyttelemisestään pitänyt, sillä siinä oli liiaksi
teatteria ja liiaksi asenteita, ja hänen puhumistapansa oli deklamoivaa
ja raskasta. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan voineet pyyhkiä
miellyttävyyttä hänen olemuksestaan eikä eräänlaista runollisuutta
hänen esityksistään. Tottumuksen yhteydessä olivat kai juuri nämä
seikat saaneet aikaan sen, että hän kulki kuuluisan näyttelijän nimellä.
Sellaiseen tehtävään kuin esim. Robertin osaan Sudermannin "Kunniassa"
sopivat Palmen ansiot erinomaisesti, mutta näytelmän realistisen sävyn
yhteydessä, varsinkin kun toiset esiintyjät tekivät tässä suhteessa
melkein liiankin tunnollista työtä, ei hänen teatraalisuutensa ja
pateettisuutensa ottanut oikein luonnistuakseen. Hänen runollisuutensa
olisi sen sijaan, erittäinkin takapihan väen arkisuuden vastakohtana,
tehnyt valtavan vaikutuksen, valtavamman kuin minkä olivat tehneet ne
luomukset, jotka olin nähnyt Helsingissä, jos hän olisi voinut pysyä
yksinkertaisena ja luonnollisena. Mutta sitäpä ei Palme voinut.
Epäilemättä hän oli nähnyt ja eritellyt oikein Robertin ihanteita
hipovan luonteen laadun, mutta hänen tekotapansa taisteli visusti
luonnollisen ja elävän ihmisen syntymistä vastaan.
Huolimatta kuitenkaan näistä Palmen ominaisuuksista katselin häntä
mielelläni, sillä hänen näyttelemisestään oli minulle paljon hyötyä.
Tulin huomaamaan, kuinka haurasta lasia on luonteen hahmoitus
näyttämöllä. Tulin näkemään, miten harha-askel voi viedä ei ainoastaan
yksityisen tekijän, vaan näyttämökuvan kokonaisuudenkin harhateille.
Varoittava esimerkki! Olin koko teatterissa-oloni ajan tottunut
taistelemaan vaikka minkälaisia piintymyspaholaisia ja alituisesti
esiintyviä virheellisyyksiä vastaan. Sellaista oli näyttelijän
edistyminen! Jos yhdestä paholaisesta pääsi, niin jopa oli taas
kymmenen tilalla uhrinsa kimpussa. Nyt näin Palmen tekotavassa
paholaisista kaikkein pahimman, näin maneerin, piintyneisyyden hirviön,
joka ei ikinä otettaan hellitä.
Uskoin saaneeni Palmesta terveellisen varoituksen ja sentähden olin
hänestä oppinut paljon. Toisten virheet ovat erinomaisia opettajia.
Heti kun huomasin enemmän oleskeluni Tukholmassa hyödyttömäksi, päätin
lähteä Kööpenhaminaan, vaikka tiesinkin, ettei näytäntökausi ollut
siellä vielä alkanut.
Halusin kuitenkin päästä oikein ulkomaille, tunteakseni oikeata
ulkomaista tuulahdusta. Eikä mikään enää estänyt siirtymistä.
Teattereihin ei tullut enää mitään uutta, ja oopperassakin olin jo
käynyt useita kertoja suomalaisen tuttavani, insinööri Georg von
Fieandtin seurassa.
Niinpä lähdinkin empimättä porhaltamaan halki Etelä-Ruotsin viljavien
ja vehmaisten seutujen — kohti oikeita ulkomaita.
2.