Eräänä koleankirkkaana huhtikuun aamuna kuljin määrätietoisesti
pitkin Fredrikinkatua, kohti Bulevardin kulmaa, missä sijaitsi siisti
yksikerroksinen puutalo. Siinä talossa tiesin senaattori Yrjö-Koskisen
asuvan. Hänen luokseen olin nyt matkalla.
Kevätnäytäntökausi oli ollut minulle jatkuvasti hyvin suopea. Kiittävät
arvostelut olivat tunnustaneet näyttelemiseni useissa uusissa
tehtävissä, ja erikoisesti oli Werner Söderhjelm leimannut ansioni
Sudermannin Koti-nimisessä näytelmässä, missä taas olin saanut esiintyä
Ida Aalbergin kanssa yhteistyössä. Näistä rohkaistuneena olin pyytänyt
teatterin johtajalta suositusta valtion matkarahojen saamiseksi ja
siihen liittyvää lomaa ulkomaista opintomatkaa varten.
En halua päätellä, millä mielellä Bergbom antoi sekä loman että
suosituksen, mutta suositus ei ainakaan ollut juuri muun arvoinen kuin
todistus siitä, että kuuluin Suomalaiseen Teatteriin ja että sain
loman ulkomaisia opintoja varten Skandinaaviassa ja Saksassa. Paperin
muusta arvosta en kuitenkaan pitänyt suurtakaan lukua, sillä olin
varma, että Yrjö-Koskinen oli henkilökohtaisesti tarpeeksi perehtynyt
näyttelijätoimintani arvoon ja saavutuksiin.
Astuminen suuren valtiomiehen ja suomalaisuudenliikkeen suurimman
johtajan luo oli vaikein asiankohta. Entinen hämeenkyröläinen
nuorukainen, joka aikoinaan oli pappilan vinttikamarin akkunaruutuun
lasitimantilla piirtänyt nimensä "Yrjö Koskinen", mikä nimi on siinä
vielä tänä päivänä nähtävänä, oli harvinaisen kykynsä ja kuntonsa
avuin noussut maansa ja kansansa henkiseksi johtajaksi. Tunsin tämän
miehen merkityksen syvästi ja kunnioittaen, kun hän harmaantuneena ja
rauhallisena astui eteeni.
— Milloin aiotte lähteä? — kysyi Yrjö-Koskinen yhtä hiljaisena kuin oli
kuunnellut minun hiljaista asiani selostusta.
— Jo heinäkuussa — Tukholmaan, — sanoin.
— Siellähän on Maailmannäyttely, — sanoi senaattori ja kohotti
kulmakarvojaan.
— Niin on, mutta kaikki teatterit kuuluvat näyttelevän silloin, ja
minä saan siten yhden kuukauden ajan-lisän olematta poissa teatterin
työstä enempää kuin kolme kuukautta, josta ajasta olen sopinut tohtori
Bergbomin kanssa. Tässä minulla olisi todistus työskentelyvapautuksesta
siltä ajalta.
Otettuaan käteensä tarjoamani paperin vilkaisi senaattori kirjoituksen
alkua ja allekirjoitusta, antaen suosituskirjelmän heti takaisin.
— Kyllä te saatte pyytämänne summan, mutta jättäkää kirjallinen anomus
senaattiin, — sanoi hän hetkeäkään miettimättä.
— Pyydän lausua kunnioittavimman kiitollisuuteni, herra senaattori,
suosiollisuudestanne ja myötätuntoisuudestanne minua kohtaan, — sanoin
kumartaen.
— Onnea vain työllenne! — sanoi senaattori entiseen, rauhalliseen
tapaansa ja ojensi kätensä hyvästiksi.
Kiitin kohteliaimmin ja poistuin. Painettuani ulko-oven kiinni jälkeeni
huokasin helpotuksesta ja onnesta. Siihen oli totisesti syytä, sillä
useimmat näyttelijät olivat tulleet vaalituiksi opintomatkoille paljon
aikaisemmin ja suuremmilla apurahoilla varustettuina kuin minä,
joka Bergbomin ehdotuksesta olin hakenut tuhannen kahdeksansadan
markan avustusta ja joka matkani alkaessa tulin olleeksi laitoksen
palveluksessa yhdeksän vuotta.
Mieltä kohottavaa oli sekin, että olin Yrjö-Koskisen menettelyn läpi
nähnyt, mitä teatterin harrastajien piireissä minun työstäni ja sen
menestyksestä ajateltiin. Ja pääasiassa oli syytä iloita siitä,
että pääsisin mittaamaan ja vertaamaan näyttelijätaiteeni suuntaa
korkeimpiin ulkomaisiin saavutuksiin.
Nämä vertailut ja mittailut ja toteamiset olivat toiveitteni määränä ja
elivät juuri tällöin polttavina hehkuina ajatuksissani.
Kaiken saisin nyt nähdä ja sen mukaan asettaa oman taiteeni suunnat ja
rajat ja päämäärät! Kaiken!
7.