Kolmekymmentäkuusi vuotta oli kulunut siitä suuresta tapauksesta,
jolloin Helsingin kiviteatteri, ruotsalainen teatteri, v. 1860
vihittiin Thalian palvelukseen. Vihkiäisnäytelmänä oli Z. Topeliuksen
kirjoittama ja Fr. Paciuksen säveltämä Lemminkäis-aiheinen "Kypron
prinsessa". Näytelmä esitettiin amatöörivoimin ja tietysti
ruotsinkielisenä. Siitä huolimatta oli juhla kuitenkin suomalaisen
kulttuurin, joskaan ei suomalaisuuden merkkitapaus. Silloin ei vielä
ollut suomenkielisen teatterin harrastusta olemassa.
Nuorina ylioppilaina stateerasivat Emil Nervander ja Kaarlo Bergbom
tässä näytännössä ja iloitsivat tapauksesta niinkuin asianmukaista
olikin, sillä Nervanderin päähän ei vielä tällöin ollut iskenyt
sellainen mahdottomuudelta tuntuva ajatus, että suomenkielelläkin
pitäisi yrittää antaa näytäntöjä. Vasta vuosia myöhemmin hän rupesi
puhelemaan tästä ajatuksesta, joka sittemmin eräässä kokouksessa
Kaisaniemen ravintolassa siirtyi rettelöitä karttelevan Nervanderin
hallusta Kaarlo Bergbomin huostaan. "Asialle eduksi", myönsi Nervander
jutellessaan näistä kerran minulle.
Mitään tämänsuuntaisia ajatuksia ei kuitenkaan vielä kiviteatterin
vihkiäisissä ollut häiritsemässä puhdasta isänmaallista tunnelmaa,
eikäpä kai kukaan ihmetellyt, vaikka näytelmän kalevalaisuus oli
puettuna vieraskieliseen asuun.
Tällaisen kulttuurihistoriallisen taustan eteen astuttaessa nyt,
kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua, oli "Kypron prinsessan"
ensi-illassa Arkadiassa tavallista enemmän juhlatunnelmaa ja
juhlamieltä. Laulajaneitoset ja nuorukaiset ylioppilaspiireistä ja
suomenmielisistä sivistyneistä kodeista olivat kokoontuneet näyttämölle
ehkä mieluummin nyt kuin muulloin, milloin tarvittiin tavallista
suurempia avustaja-voimia. Olihan ilmassa juhlan tuntua, jonka juuret
olivat kaukana menneisyydessä, niiden aikojen helmassa, jolloin ei
vielä uumoiltu missä olisi oleva kalevalaisen näytelmän "oikea koti
ja oikea kieli", kuten Topelius sanoi näyttämöllä käydessään eräällä
väliajalla.
Tekijän saapumisesta ensi-iltaan oltiin hyvin epävarmoja viimeiseen
hetkeen asti, sillä vanhan runoilijan terveyden tiedettiin horjuvan.
Kauan ei tuota lumipäistä, hintelää runoilijavanhusta kuitenkaan
tarvinnut odottaa. Hän tuli melkein täsmälliseen aikaan. Kun yleisö oli
seisaalleen nousten häntä tervehtinyt, alkoi näytelmän esitys, josta
huokui juhlan tuntu ja sadun leppoisuus. Haltioitunut mieliala täytti
esiintyjät ja katselijat.
Eräällä väliajalla tuli sitten Topelius näyttämölle. Vaatimattomana
ja hiljaisena hän tuli ja katseli kuin arkaillen Pohjolan kinoksia ja
jäisiä kallioita.
— Ei niitä pitäisi tarkastaa liian läheltä, — arveli hän, mutta astui
kuitenkin lumisen kummun juurelle.
— Mitä pidätte siitä, setä, että näillä jäätiköillä kuljeskellaan
trikoissa ja puolikengissä? — kysyi Bergbom.
— Sadun vapautta, — sanoi Topelius, ja kaihomielinen sävy kuulsi hänen
lempeästä äänestään. Muistiko hän ehkä sitä aikaa, jolloin näytelmän
runokuvat olivat syntyneet hänen rikkaassa mielikuvituksessaan?
Runoilijavanhus siirtyi tällöin näyttämön toiselle laidalle, ja Bergbom
puhutteli muuatta vanhahkoa, arvokkaan näköistä herrasmiestä, joka
seisoi esiripun — vieressä. He astuivat kohti minua, seisoessani,
toisen soiton hälyttämänä, valmiina aloittamaan seuraavaa näytöstä.
— Rovasti Roschier haluaa tutustua Lemminkäiseen, — sanoi Bergbom,
esitteli minut ja poistui Topeliuksen seuraan.
— Halusin pusertaa kättänne ja kiittää teitä, — sanoi rovasti
ystävällisesti hymyillen. — Olen erikoisesti kiintynyt teidän osaanne
ja esitykseenne, sillä minä näyttelin Lemminkäistä kolmekymmentäkuusi
vuotta sitten, kiviteatterin vihkiäisissä.
— Vai niin! — sanoin hämmästyneenä. — Tämähän on kovin kiintoisa ja
miellyttävä yllätys minulle. Kokonainen ihmisikä on näitten tapausten
välillä!
— Niin on! — myhäili iäkäs kirkonmies ja katseli uteliaana edessään
seisovaa teatterimiestä. — Paljon on siinä ajassa ehtinyt tapahtua.
Minäkin olin nuori silloin.
— No, mitä nyt pidätte, rovasti, meidän hommastamme? — kysyin
ystävällisesti ja kunnioittavasti.
— Te olette erinomainen, — hymyili hän.
— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoin iloisesti. Ensimmäisen
Lemminkäisen kiitos on kaikkia muita kiitoksia arvokkaampi.
Vaihdettuamme vielä pari leikkipuhetta siitä, että Lemminkäinen
itsekin oli paljon muuttunut ruvetessaan puhumaan toista kieltä, soi
näyttämön kello. Rovasti sanoi herttaiset jäähyväiset, ja me aloitimme
näyttelemisemme.
Yleisön suosio näytelmää ja sen esittämistä kohtaan oli kovin tulvivaa
laatua tänä loistavana ensi-iltana eikä ottanut ehtyäkseen muinakaan,
lukuisina iltoina, ennenkuin avustajien rivit harvenivat niin,
että näytteleminen oli viidentoista täyden huoneen jälkeen pakosta
lopetettava.
Tämän näytelmän pitkäaikainen menestys oli tietenkin perin tervetullut
syyskauden kuihduttamalle teatterin kassalle ja erittäin mieluinen
monelle osassaan onnistuneelle näyttelijälle. Minulle se ei ollut
merkillinen ainoastaan kiittävien arvostelujen tähden, vaan etupäässä
erään sangen omituisen seikan vuoksi.
Näihin aikoihin alettiin laajalti puhua minun kauniista orgaanistani,
sointuisasta puheäänestäni. Tästä seikasta puheltiin niin yleisesti,
että juttu tuli minunkin korviini. Olin hyvin hämmästynyt, että
puhuttiin äänestä, kun minun mielestäni olisi pitänyt puhua
äänellisestä kielenkäytöstä.
Neuvottelin tästä seikasta muutamien tuttavien musiikkimiesten kanssa
päästäkseni selville, minkä verran he olivat kiinnittäneet huomiotaan
puhumiseeni. Merikantoon yksinään en tyytynyt, sillä hän tiesi asian.
— Totta kai puhut toisin kuin muut, — sanoi Robert Kajanus hymähtäen.
— Eihän suomenkielikään ole pantu kokoon ainoastaan yksitavuisista
sanoista paremmin kuin muutkaan kielet.
Kun Jean Sibeliuksen mielipide ei eronnut Kajanuksen käsityksestä,
niin johduin päättelemään, että tavalliset ihmiset, näyttelijät ja
kuuntelijat, eivät olleet tottuneet panemaan hyvälle tai huonolle
puhumiselle muuta merkitystä kuin erotuksen selvästi puhumisen ja
epäselvän sopertamisen välillä.
Tässä oli ehkä neiti Bergbominkin ymmärtämisen avain. Hän kuuli
puheestani kaikki tavut ja oli tyytyväinen. Kielen rytmiä ja
tavujen sointuja eivät nähtävästi muut olleet tajunneet kuin herkät
musiikkimiesten korvat. Koko järjestelmä luettiin kauniin orgaanin
ansioksi! Tämä juttu sekä nauratti että harmitti. En kuitenkaan pitänyt
asiasta sen enempää melua, sillä mitäpä se olisi auttanut. Kun kerran
ei osattu kuulla, niin minkäpä sille voi.
Eikä tätä ole ihmeteltävä, sillä asian vaikeuden todistaa pari
merkillistä tapausta, jotka erinomaisesti sopivat tähän yhteyteen.
Viisi vuotta myöhemmin olin ihastunut näyttelijä Engelbrektin
erinomaisen kauniiseen ruotsinkielen käyttämiseen. Hän puhui kieltä
niin soinnukkaasti, että en ollut Helsingissä koskaan kuullut
sellaista. Entä mitä sanottiin? Muutamia harvoja näyttelijöitä
ja johtaja Castegrénia lukuunottamatta sanoivat kaikki, että
Engelbrektillä oli mainion kaunis orgaani.
Orgaani?! Olin hämmästyksen lyömä, sillä miehen orgaani oli limaskainen
eikä vähimmässäkään määrässä miellyttävä.
Toinen tapaus, joka sattui aivan äskettäin, täsmälleen kolmekymmentä
vuotta myöhemmin, todistaa saman kuulemisvaikeuden, vaikkakin nurinpäin.
Muudan ystävällinen näyttämötaiteen harrastaja kirjoitti Uuteen Suomeen
toivomuksen, että Kansallisteatteri muistaisi vanhempaakin polvea ja
järjestäisi esiintymistilaisuuden sellaisellekin nimeltä mainitulle
näyttelijättärelle, jonka kaunista _suomenkieltä_ olisi taas ilo
kuunnella.
Tämä nurinkurinen korva oli luullut tämän hyvän näyttelijättären
puhuvan kaunista suomenkieltä silloin, kun näyttelijättären helisevä
orgaani helskytteli virheellisesti lausuttuja sanoja partaan yli.
Jos silloin, kolmekymmentä vuotta takaperin, olisin aavistanut, kuinka
hidasta kehityksen kulku on, niin olisinpa, totisesti, kauhistunut.
En kuitenkaan uskonut Erkon sanoja, että "maailma on hirvittävän hidas
hypähtelemään", vaan luotin yhä elävämmin tehtäväni onnistumiseen.
6.