Kun matka-apuraha oli tullut virallisestikin myönnetyksi, tiesin, että
uusi lehti näyttelijätoimintani aikakirjoissa oli kääntynyt eteeni.
Olin paljon miettinyt ja harkinnut ja kokeillut taiteeni tekotapoja.
Olin muokannut niitä ja karsinut niistä ulkonaisen tyhjyyden ja
onton teatraalisuuden, turhan liikehtimisen ja joutavan elehtimisen
ja pyrkinyt samalla mitä yksinkertaisimpaan sisäiseen elämiseen
rytmillisen kielenkäytön, terveen erittelyn ja sentimentaalisuudesta
vapaan tunnepitoisuuden kiinteissä rajoissa.
Näin olin tahtonut lähestyä luontoa, imeytyä luontoon, mutta en upota
siihen, en olla kuin luonto itse enkä esittää sitä sellaisena, vaan
taiteen silaamana ja heloittamana tuotteena, "pidellen toisin käsin
kiinni Jumalan parrasta ja toisin käsin maan ruohosta", kuten kerran
olin Erkolle selittänyt.
Näin olin ajatellut ja kuvitellut ja yritellyt, mutta en saanut
mistään ulkopuolista tukea, sillä se, mikä sopi Ida Aalbergille, ei
sopinut minulle, ja muut esikuvat sopivat vielä vähemmin. Mutta nyt
oli tapahtunut tilanteessa uusi käänne. Nyt pääsisin suureen maailmaan
sekä näkemään huipennettua näyttelijätaidetta että kuulemaan sitä
merkitystä, mikä mielestäni piti hyvällä kielenkäytöllä olla tässä
taiteessa — sen erottamattomana ja olennaisena osana.
Nyt pääsisin näkemään, mitä ensiluokkaiset taiteilijat olivat saaneet
aikaan perinnäistapojen ja kehittyneitten olojen keskuudessa. Uusi
lehti oli kääntynyt eteeni kehoittavana ja velvoittavana!
Tiesin, että sen lehden täyttäminen vaati minulta kaikki, mitä minulla
oli taiteestani sanottavaa. Se vaati kokonaisen ihmisen!