"Onnen sopukan" ensi-ilta oli Ida Aalbergin ansiosta alusta alkaen
henkevän loistava ja onnistunut. Luovailtuani Röcknitzin salaenteisen
purren onnellisen avioparin vanavesille ajoin näytelmän keskikohdalla
täysin purjein tuon rauhallisen kodin onnen satamaan ja hyökkäsin
kuin barbaari häiritsemään uskollisen aviovaimon sielunrauhaa. Suuri
kohtauksemme Ida Aalbergin kanssa alkoi rajusti ja hillittömästi.
Huomasin kuitenkin pian, että jotakin omituista häilähti nenäni alla,
mutta ei ollut aikaa ajatella sitä sen enempää. Intohimon ryöpyn täytyi
kasvaa yhä edelleen, ja minä annoin sen pursua ja paisua, kunnes tuo
salaperäinen häilähteleminen huulella kävi yhä tuntuvammaksi. Sipaisin
sopivassa tilaisuudessa sormellani viikseni kärkeä ja huomasin, että
toinen viiksenpuolikas oli irtaantunut.
Onneksi ei rajuin pursumiskohtaus ollut vielä alkanut, mutta se läheni
huimaavalla vauhdilla. Nyt! Nyt se alkaa! Ja muutama partahaivenko nyt
tekisi tenän, pilaisi kaikki? Ei ikinä!
Kosketin rauhallisesti viiksiä, repäisin ne kokonaan irti huulelta ja
pistin käden housuntaskuun noin muuten vain, mutta sinne katosivat nuo
kiusalliset karvatupsut.
Olin kuin vapautunut kaikesta maallisesta taakasta ja syöksyin kepeänä
tunteitten ja intohimojen pyörteisiin.
Kun näytös sitten loppui, oli yleisö katsomossa yhtä hurjistunut kuin
me olimme olleet näyttämöllä. Esirippu nousi ja laski myötäänsä, eikä
Ida Aalberg, tapansa mukaan, hellittänyt otettaan myötänäyttelijän
kädestä. Livistämistä en voinut ajatella. Oli pakko käydä ottamassa
vastaan suosionosoituksia, jotka hän aina ylevämielisesti tahtoi jakaa
taiteilijatovereilleenkin.
— Häiritsikö se teitä pahoin? — kysyin, kun esirippu vihdoinkin oli
rauhoittunut.
— Mikä? — kysyi paronitar ihmetellen.
- Minähän repäisin viikset taskuuni kesken kohtaustamme, — selitin. —
Ne irtaantuivat.
— Herranen aika! — sanoi Ida Aalberg silmät pyöreinä. — Oliko teillä
viikset?
— Oli, — sanoin ja vedin parran taskustani. Tässä ne ovat.
— En minä ollenkaan huomannut niitä, — nauroi primadonna sydämensä
pohjasta. — Mitä varten panitte sellaisia haivenia!
— Olen iloinen, ettei se häirinnyt teitä, — sanoin lohdutettuna.
— Ei ollenkaan! En edes huomannut teidän silmänkääntäjätemppuanne, —
sanoi Ida Aalberg ilakoiden ja riensi näyttämöltä.
— Kun on hyvä, niin ei sellainen merkitse mitään, — sanoi neiti
Bergbom, joka oli seurannut keskusteluamme. — Mutta jos olisitte ollut
epäonnistunut, niin tapaus olisi ollut vallan hirveä.
Jälkeenpäin kysyin monelta tuttavaltani, jotka olivat olleet katsomassa
kappaletta, kuinka tapaus oli heihin vaikuttanut.
Ei ainoakaan heistä ollut huomannut mitään!
Odotin arvostelijoilta jotakin näpsäystä ja olin ensikerran utelias
lukemaan arvosteluja. Mutta ei sanaakaan partajutusta! Pelkkää kiitosta
vain! Olin vallan hämmästynyt.
Opin tästä huomaamaan, kuinka vähän ulkonaiset asiat
näyttelijätaiteessa merkitsevät. Ne paisuvat silmiinpistäviksi vain
silloin, kun sisäinen tyhjyys ei jaksa kiinnittää katselijan mieltä.
Tämän jälkeen ei minulla ollut mitään halua syventyä naamioimistaidon
salaisuuksiin. Olin varma, että tie näyttelijätaiteen huipuille ei ole
kulkeva maskeeraustaidon merkeissä, vaan liikkuva kokonaan toisia,
paljon salaisempia polkuja myöten.
Vähäpätöinen silmänkääntäjätemppu johti minut yksinomaan niitten
polkujen ihailijaksi.
5.