Arkadiassa oli kuumeista hyörinää ja pyörinää. Oli kuin tuntua suuren
juhlan valmistuksista. Kotimaisen juhlan, kansallisen juhlan innostavaa
säihkyä tuntui työssä ja toimessa. Valmistuttiin esittämään runoilija
Erkon uutta näytelmää Kullervoa.
Saatuani Kullervon suurpiirteisen ja mahtipontisen osan haltuuni olin
piiloutunut erakon syrjäiseen elämään. Tunsin selvästi, että nyt
oli edessäni tehtävä, joka tinkimättä vaati onnistumisekseen kaiken
osaamiseni ja taitamiseni. Tunsin, että oikea hetkeni oli tullut! Ja
kalevalaisessa muodossa se oli tullut! Juuri siinä muodossa, joka oli
opettanut minulle kielensä ihanat soinnut ja rytmit ja teräkselle
kalskavat helkkeet. Nyt oli tilaa tarpeeksi kuuluttaa julki, kuinka
Kalevalan kieli kaikui ja soi. Nyt oli tullut hetki, jonka onnellinen
sattuma oli tielleni loihtinut. Työssä ja teossa oli tämä hetki puhuva
kaikesta siitä, mitä kohti olin pyrkinyt ja mistä en milloinkaan ollut
ympäristölleni sanoja tuhlannut. Nyt oli edessä hetki, joka saisi
paljastaa tulokset ilman selityksiä ja esitelmiä. Työn saavutukset ja
tulokset!
Syvästi tietoisena tilanteen vakavuudesta valmistin mahdollisimman
nopeasti ulkoläksyn ja luonteen ääriviivat päästäkseni erittelevään
hiomistyöhön. Kun sen aloitin, kutsuin avukseni kaiken älyni ja
tunteeni ja valjastin ne hermojännityksen valjaisiin. Milloin
sitten äly ja tunne tuntuivat liian yleisluontoisilta, upotin
ne mielikuvituksen alkuperäisiin ja kansanomaisiin vaistoihin,
vuosisataisiin sukuperintöjen ja verisiteitten aarnihautoihin
ammentamaan sieltä kuvia ja näkemyksiä. Sieltä löysin rikasta aineistoa
ja kuvia, jotka antoivat loihtua erittelylle ja luonteenpiirteiden
muovailulle.
Näin olin työskennellyt kuumeisena ja elänyt sokeana kaikelle muulle
maailmalle, kunnes tunsin hallitsevani luomustani. Silloin kiihko
laukesi erinomaisen sopivaan aikaan. Oli vielä pari avustajaharjoitusta
ennen pääharjoitusta, joten sain hyvin terveellisen levähdyshetken.
Miellyttävä raukeus mielessä ja jäsenissä kuljin näin eräänä iltana
Arkadiaa kohti tapaamaan Erkkoa, joka halusi keskustella kanssani.
Heikinkadulla tulivat Emilie ja tohtori Bergbom vastaan ja pysähtyivät
ihmeekseni minua puhuttelemaan.
— Kuulkaahan nyt, — sanoi Bergbom. — Mitä ajattelette siitä, että
Kullervon äitiä pitäisi kuljettaa hautaan hevosella ja reellä? Minä
haluaisin kuulla, mitä te tästä arvelette. Eikö mielestänne äidin
kirstua voitaisi kantaa? Eikö se siten kävisi paljon mukavammin?
— Tietysti, — myönsin. — Kohtauksessahan on Kullervon tunteenpurkaus
pääasia. Hevonenhan sen hävittäisi kokonaan. En ole milloinkaan
kuvitellutkaan siihen hevosta!
- No, se nyt on hauska, että olette noin järkevä! — pulpahti neiti
Bergbom. — Olen jo kovin surrut tätä asiaa.
— Eikö tekijän kanssa voi saada aikaan muutosta tähän? — kysyin.
— Kaarlo sanoo, että Erkko ei näytä halukkaalta keskustelemaankaan
asiasta, - puheli neiti Bergbom.
— Kun te olette hyvä ystävä hänen kanssaan ja asia koskee etupäässä
teitä, niin ettekö puhuisi Erkon kanssa tästä? — kysyi Bergbom.
— Sen teen kyllä, — sanoin. — Menen juuri tapaamaan häntä tämän
näytelmän vuoksi.
Kun neiti Bergbom oli vielä pariin kertaan vakuuttanut hevosen
mahdottomuutta ja kiittänyt minua järkevyydestä, sain tilaisuuden
toivottaa hyvää yötä ja jatkaa matkaani.
Keskustelimme samana iltana Erkon kanssa monista näytelmää koskevista
asioista, jotka eivät välittömästi kuuluneet minulle, mutta joihin
tekijä toivoi minun kauttani pieniä muutoksia.
— Näes, — sanoi Erkko, — en minä osaa tuon Bergbomin kanssa tulla
ollenkaan toimeen.
— Minä olen tässä suhteessa ollut kaikkein taitamattomin, niinkuin
hyvin tiedät, — puhelin naureskellen. — Mutta eipä vahinkoa, jos nyt
näitä ehdotuksiasi puolustan, sillä nehän ovat oikeita ja asiallisia.
Ei kai siitä sotaa synny.
— Kyllä Bergbomin hyökkäykset sinua vastaan ovat nyt jo aikansa
eläneitä, — sanoi Erkko. — Sinä seisot jo oman kamarasi kallioisella
pohjalla.
— Ei kukaan tässä talossa seiso kalliolla! — sanoin hymyillen. — Mutta
— "en ma silloin suohon sorru, kun sorrun sotatiloille". Katsellaanpa
nyt sentään ensin, mitä tämä kurja Kullervoinenkin saa aikaan.
— Ensi-illan jälkeen sanon, mitä se on saanut aikaan! — sanoi Erkko.
— Niin, niin. Etukäteen on turha puhua, — sanoin keskeyttävästä — Mutta
asiasta toiseen! Ajatteletko hevosta äitivainajan kuljettajaksi?
— Olen ajatellut.
— Voi veikkonen sentään! — sanoin pahoitellen. — Sehän on sellainen
kapine, joka ei tiedä taiteesta mitään! Mutta hermostua se kyllä osaa,
ja silloin se tekee kaikki tuhmuutensa yht’aikaa. Ajattele Kullervon
tunteenpurkausta äitivainajan kirstun ääressä ja ajattelepa sitten,
että hevonenkin aloittaa purkauksensa!
Erkko katsoi minua hetken ja ratkesi sitten iloiseen nauruun.
— Tekisikö tuo pakana sellaisen kepposen? — kysyi hän sitten. — Taidat
vain haluta, ettei siihen panna hevosta?
— Niin haluankin, — sanoin. — Ei olisi mieluista lausuilla sydämen
kieltä hevosen hännän alla. Yleisön huomio eksyisi liiaksi pääasiasta,
eikä hevonen osaa olla traagillinen.
— Koska niin tahdot, niin tapahtukoon tahtosi jälkeen, — sanoi Erkko
vihdoin. — Sano Bergbomille, että hevosta ei tarvita! Hänelle en
kylläkään antanut myöntymystäni, sillä en hyväksynyt sitä tapaa, millä
hän puheli asiasta.
Näin helposti ja leikitellen oli tämä surun asia autettu, ja yhtä
helposti sain aikaan kaikki Erkon haluamat pienet muutokset näyttämöllä
seuraavana päivänä.
Tuli sitten pääharjoitus, joka aina ja kaikkialla on monin verroin
raskaampi ja rähjäisempi kuin itse näytäntöillat. Oli hikoiltu ja
ponnisteltu kolmannen näytöksen loppuun, missä Kullervo sinkoo
kiihoittavat sanansa miesjoukolleen ja lähtee sotaretkelleen.
Kun näytöksen loputtua palasin näyttämölle, nousi Bergbom paikaltaan.
— Minun mielestäni tuo puhe on liian kenraalimaista, — sanoi hän
puoliääneen. — Minä jättäisin sen pois, mutta ei se yksin parantaisi
tätä joukkokohtausta. Se on kokonaan samanluontoinen.
— Anna olla! — ehätti neiti Bergbom väliin. — Herra Halme sanoo kaiken
niin villillä voimalla, että se häikäisee liiat mietteet.
Bergbom ei sanonut enempää, vaan lähti hommaamaan näyttämönmuutosta.
— Kuulkaa nyt, herra Halme! — sanoi neiti Bergbom vilkkaasti. — Istukaa
nyt tähän minun viereeni, että saan vähän keskustella kanssanne! Teidän
näyttelemisessänne on jotakin erikoista, josta en pääse selville, mitä
se on ja mistä se johtuu.
— Onko se huonoa? — kysyin.
— Ei, - nauroi neiti Bergbom. - Se on erinomaista! Mutta se on
sellaista erinomaista, että minä olen kovin utelias kuulemaan sen
syyn. Puhumisen selvyyskö sen tekee? Te tiedätte, että meillä puhutaan
ylimalkaan niin, että sanojen loput nieleskellään. Olettehan kuullut,
että olen siitä myötäänsä pahoitellut. Sanokaa nyt minulle, mistä
johtuu, että te puhutte vallan toisella tavalla kuin muut? On oikea
ilo kuulla teidän sanovan repliikkejä. Ne ihan helisevät ja soivat,
ja kaikki tunteen ryöpyt saavat niin kirkkaan värin ja sellaisen
koruttomuuden, että niiden luontevuus hämmästyttää. Enkä minä ole tätä
huomannut ennen kuin nyt. En ainakaan näin selvästi.
— Kiitän tästä huomiosta! — sanoin kohteliaasti. — Se ilahduttaa minua
kovin.
— Niin, se ilahduttaa minuakin! — nauroi neiti Bergbom. — Mutta mistä
johtuu, että te puhutte toisin kuin muut?
— Siitä tietysti, että Kullervo on toisenlainen kuin muut, - sanoin
hymyillen.
- Nyt te narraatte, — sanoi neiti Bergbom, kun oli ensin katsonut
minuun terävästi. — Onko se teidän salaisuutenne, jonka haluatte
säilyttää?
— Ei vähimmässäkään määrässä, — sanoin vakuuttavasti. — Toivoisin, että
kaikki tuntisivat sen salaisuuden ja omaksuisivat sen. Siinä ei ole
mitään keksittyjä keinoja. Se on kielen omaa luontoa, joka puhtaimpana
on säilynyt kalevalaisessa asussa ja nyt ehkä ilakoi vapaudestaan. Ei
se ole sen kummempaa!
— Ehkä ei, — sanoi neiti Bergbom. — Vaikka en teitä oikein ymmärrä.
Eikä se olekaan pääasia! Pääasia on, että puhutte erinomaisesti. Tulin
siitä ihastuneeksi ja uteliaaksi.
— Minä olen hyvin hämmästynyt, - sanoin ihmetellen.
— Mistä sitten?
— Siitä, että te, neiti Bergbom, olette ensimmäisten joukossa huomannut
minun äänellisen kielenkäyttöni, vaikka olette ruotsinkielisestä
kodista. Joskus tuonnempana, jos sattuu sopivaa aikaa ja mielenkiinto
riittää, olen iloinen, jos saan tehdä selvää teoriastani.
Kädenkäänteessä se ei käy.
— Sen ymmärrän, — sanoi neiti naureskellen. Ette kai ole sitä
kädenkäänteessä oppinutkaan, ellei se ole vain orgaaninne ansiota.
Siihen jäi keskustelumme, sillä tohtori palasi paikalleen ja minä
poistuin pukua muuttamaan.
Harjoitus kulki sitten omaa kulkuaan loppuun asti, jolloin tekijäkin
lausui erikoisen tyytyväisyytensä.
Tuli sitten vihdoin kaiken valmistelun, työn ja puuhan huippukohta.
Tuli Kullervon ensi-ilta. Tuli kotimaisen näytelmärunon juhlahetki.
Heti ensimmäisen näytöksen jälkeen oli yleisön suosio melkein
raivokasta, ja innostus kohosi näytös näytökseltä yhä valtavammaksi ja
meluisammaksi.
Näyttämöllä tunnettiin, että elettiin suuren menestyksen hetkeä.
Taiteen menestyksen ja uuden suomalaisuuden voiton hetkeä. Suomalaisen
hengen riemujuhlaa.
— Ikävä, etten voi mitään apua antaa, — sanoi Erkko eräällä väliajalla
liikuskellessaan hajamielisenä näyttämön sivustalla.
— Olethan apusi jo antanut! Parhaan avun! — sanoin iloisesti
ohimennessäni.
— Niin, niin, — sanoi Erkko ja tarttui tanakasti käteeni. — Niinhän se
on. Nyt on sinun vuorosi. Kaikki toivonikin ylität.
Katsomontäyteisen yleisön mielenkiinto ei väsähtänyt eikä suosio
heikentynyt. Ne kestivät yhtä hyvin kuin näyttämöllä liekehtivä
hehkukin ja pursuivat lopussa innostuksen huutoihin.
Näin tuli minunkin ensimmäinen suuri menestykseni punotuksi suuren
juhlahetken sydän juurien välittömään yhteyteen.
Erkon kalevalainen runonäytelmä oli nostanut voiton lipun Arkadian
harjalle.
4.