Satuin kerran, pistäytyessäni Kasimir Leinon luona, tapaamaan
siellä myöskin hänen veljensä Einon. Tulin esitellyksi tälle
kahdeksantoistavuotiaalle nuorukaiselle, joka olisi tehnyt ikämiehen
vaikutuksen, jos ei olisi ollut niin peräti ujo.
Kaikesta näkyi, että Eino Leinoa vaivasi vielä pahasti, koulunpenkin
myötäjäisinä, saamattomuus ja kömpelyys vanhempien miesten seurassa.
Hyppelehtivään keskusteluumme ei Eino takertunut kertaakaan eikä
pitänyt nähtävästi sopivana edes istua meidän seurassamme. Koko ajan
hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla ja nojaili ikkunapenkkiin.
Keskustelimme Kassen kanssa vähän siitä ja tästä ja jonkin verran
teatteristakin, jonka apulaisjohtajaksi Kasse hiljattain oli ruvennut.
Asetin joskus sanani niin, että nuorempikin veli olisi helposti voinut
tarttua juttelun kulkuun, mutta kun silloin katsahdin häneen, niin hän
vain hymyili herttaisesti ja alkoi sivellä poskiaan. Ei sanonut mitään.
Liikahti vain sen verran, että vaihtoi vartalonsa painoa toiselta
jalalta toiselle.
— Velimies on vähän tottumaton taiteilijoihin! — naurahti Kasse.
— Hämeenlinnassa kai ei juuri ollut tilaisuutta tämänluontoisiin
rupatteluihin.
— Mutta siellä on kuitenkin voinut syntyä harrastus runoilemiseen,
— sanoin ystävällisesti Einolle. — Veljenne on kannellut jotakin
sellaista.
Eino rykäisi ja siirsi jalkojaan, mutta ei sanonut mitään.
— Onhan nuorukaisilla kaikenkaltaisia mielitekoja! — puheli Kasse
hiljakseen ja sipaisi pienen leukapartansa suipeloa. — Mutta sellaiset
harrastukset on paras panna matkakontin pohjalle tulevia aikoja varten.
Ensin tutkinnot!
Muutin nopeasti puheenaihetta, ja keskustelumme sai leikin sävyn.
Kerran silloin Einokin yhtyi meidän nauruumme, mutta ei sanonut sitä
eikä tätä. Höräytteli vain vähäisen.
— Käykää nyt joskus näyttämön puolella tervehtimässä! — sanoin
lähtiessäni. — Jos ei nyt juuri tuota johtajaa voikaan käydä
häiritsemässä, niin minua kyllä voi. Jos teillä on samanlainen into
kurkistaa esiripun taakse kuin minulla oli aikoinani, niin käyttäkää
empimättä minua välikätenä! Ei siitä halusta kuitenkaan pääse, ellei
näe, millainen on näyttämötaiteen maailma siltä puolelta.
— Kiitän ystävällisyydestänne, — sanoi Eino Leino silloin ikäänkuin
merkiksi siitä, ettei hän vallan tuppisuukaan ollut.
Tuppisuuko?
Kun sittemmin tulimme tuttaviksi ja myöhemmin hyvinkin läheisiksi
ystäviksi, sattui useasti, että oli vaikea ryöstää Eino Leinolta
sananvuoroa. Niin vilkkaaksi keskustelijaksi tämä vähäsanainen
nuorukainen aikojen vieriessä kehittyi noustuaan rikkaan henkensä
kauaskantoisille siiville.
3.