— Kas, kun sentään tulit tapaamaan! — sanoi Alarik Böök, astuessani
hänen pukuhuoneeseensa. — Olen kuullut, että olet ollut usein
teatterissa, mutta nyt vasta eksyit tänne.
— Olen pelännyt häiritseväni teitä, mutta lopulta teki mieleni tulla
tervehtimään. En malttanut olla tulematta, — sanoin tuttavallisen
kättelyn jälkeen. — Tapasin Ida Aalberginkin tuolla käytävässä
häpäskältä. Ehdin sentään onnitella turneen johdosta, vaikka ettepä
juuri onnitteluja kaipaa. Ainahan teillä on ollut "lappu luukulla".
Ainakin täällä Helsingissä.
Siinä en sanonutkaan liikoja, sillä Ida Aalbergin näytännöt olivat
sujuneet Aleksanterin teatterissa varsin suurenmoisesti. Olin
puolestani perin ihastunut näihin näytäntöihin, sillä aikaa minulla oli
yllin kyllin niiden katselemiseen.
Edellisen kevään valoisat toiveeni olivat perin juurin joutuneet
Arkadian ristituulien pyörteisiin. Ei ollut muuta työtä ollut koko
syksynä kuin vanhojen roolien näyttelemistä. Onneksi niitä oli siksi
paljon, että työkunto säilyi, mutta elämän elvytystä sain hakea muusta
kuin uusista tehtävistä. Sentähden olin päivätöikseni parannellut
kesällä kokoamaani näytelmää "Mallassaunalla" ja antanut sen
Bergbomille. Siihen sekin homma oli loppunut.
Onneksi olivat juuri silloin alkaneet nämä Ida Aalbergin näytännöt,
jotka muodostuivat minulle vakaviksi pyhiinvaelluspaikoiksi.
— No, vieläkö Bergbom riitelee niinkuin ennenkin? — kysyi Böök äkkiä
puhelun keskeen.
— En tiedä, — vastasin vähän nolostuen, kun muistin, että Böökin
eroaminen oli tapahtunut täydessä epäsovussa. — Ei hän tänä syksynä ole
ainakaan minun kanssani riidellyt.
— Soo! Oletko antanut yliotteen?
— En sitäkään tiedä, sillä en ole koskaan riidellyt puolestani, —
sanoin kuivasti.
- Ja rooleja saat kosolta? Niinkö?
— En. Niitä en nykyisin saa yhtään, — myönsin vähän harmistuneena.
— Arvasin sen! — nauroi Böök. — Ellei Bergbom saa nokkaasi saveen
riitelemällä, niin hän kieltää sinulta työn. Kauanko luulet kestäväsi,
ennenkuin otat armokirjan esille?
— Tiedäthän ajatukseni, — sanoin lyhyesti. — Minulle eivät armon ovet
eivätkä takatiet sovi. Kestän minkä kestän.
— Sitten tulet fokatuksi, — sanoi Böök musertavan tietoisesti. — Et
tunne Bergbomia. Mutta minä tunnen. Hän vihaa omintakeisuutta. Jos hän
ei voi sinua nujertaa ja painaa anturansa alle, niin hän heittää sinut
pellolle.
— Uskon, että sinulla on syytä olla noin katkera, — sanoin pahoillani.
— Syytäkö? Saat itse nähdä onko syytä! Kyllä näet - ennemmin tai
myöhemmin!
Onneksi soi näyttämön kello juuri tällöin.
Sanoin ääneti jäähyväiseni ja lähdin.
Sinä iltana en päässyt suuren Iidun loihtimaan tunnelmaan, vaikka
kuinka olisin yrittänyt. Jotakin peräti vinoa oli mielestäni meidän
teatterielämässämme. Myötäänsä tapahtui käsittämättömiä asioita, joissa
ilmeni rajaton valta kukistajana. Kuinka se oli mahdollista? Ja miksi?
Miksi nytkin Suomen suurin on eristettynä tämän vieraan talon
näyttämölle keskinkertaisen ja osaksi ala-arvoisen näyttelijäjoukon
keskuuteen?
Miksi on niin paljon muuta tapahtunut ja tapahtuu yhä? Miksi? Voiko
tämä kaikki olla mahdollista?
Lukemattomat kysymykset temmelsivät ajatusteni piirissä ja riistivät
taidenautinnon rauhan. Lähdin näytännön jälkeen teatterista tyhjempänä
kuin koskaan ennen. Tyhjänä ja masentuneena.
Erään omituisen seikan luulin sentään huomanneeni katsomossa kirkkaasti
ja elävästi. Olin nähnyt katselijain kiintymyksen ja innostumisen
ja haltioitumisen. Olin nähnyt kuin syrjästä niin valtavan ja
elinhermoisen voiman liikahdukset, etten sellaista ollut koskaan ennen
huomannut.
Nyt, kun olin itse tavallista syrjemmässä, tunsin tuon voiman. Se ei
ollut yksin taiteen ihailemista. Sen ytimessä piili muutakin — ja
se muu oli suomalaisen kulttuurin hehku. Se hehku paloi ja liekehti
laajalle ja korkealle!
Ymmärsin, että suomalainen teatteritaide kuuluu tähän kulttuurin
hehkuun. Se palaa ja nousee ja liekehtii tuhansien tukemana, kansan
sielun kantamana. Se ei tukahdu, vaikka teatterin sisällä tukahtuisi
kuka ja mikä tahansa. Mitä tahansa!
Ymmärsin ensikerran, että kukaan yksilö ei ole nostanut suomalaista
teatteria eikä pidä sitä koholla, vaan sen on tehnyt aikakausi ja
suomalaisuuden oma, palava ja liekehtivä elinvoima.
Nyt ymmärsin sen, minkä olin tähän asti vain vaistonnut. Ymmärsin,
mihin tukeen perustui Bergbomin rajaton valta, ja ymmärsin, että niin
mahtava tuki voi houkutella vallan väärinkäyttöön liiankin helposti
sen, joka tätä valtaa käyttää.
Ymmärsin, että jos näissä oloissa tahtoo jotakin omintakeista ajaa,
niin nujertamisen jälkeen ovat kaikki omintakeisuuteen vievät tiet
suljetut. Ei ole muuta mahdollisuutta kuin seisoa tai kaatua. Seisoa
omana itsenään kuin Ida Aalberg ja monet muut!
8.