Ruotsalainen teatteri oli ääriään myöten täynnä juhlapukuista yleisöä.
Minna Canth oli tehnyt sen, mitä Bergbom ei uskonut. Oli jättänyt
Arkadian ja siirtynyt Heikinpuiston eteläisimmän kärjen viereiseen
kiviteatteriin. Oli tuonut sinne uusimman näytelmänsä "Sylvin", jonka
ruotsinkielinen asu oli, julkisten salaisuuksien mukaan, leimaava
tekijän omintakeisuuden ja holhouksesta vapautumisen.
Näitä vapautumispyrkimyksiä oli sattunut muitakin niihin aikoihin, ja
ne alkoivat herätellä pientä ihmettelyä teatteriyleisön keskuudessa.
Ruvettiin ajattelemaan ja kyselemään ristiriitojen syitä. Olivatko
kaikki nämä ihmiset, jotka hylkäsivät Arkadian ohjakset ja jotka
luonteiltaan olivat peräti erilaisia — olivatko he kaikki yksin
syypäitä menettelyynsä? Oliko Bergbom yksin syytön sen tähden, ettei
hän uskonut mitään tämänkaltaista tapahtuvan? Oliko hän ehkä oikeassa
sen tähden, että hän aina luopumisen jälkeen lohduttautui lauseella:
kyllä hän tulee takaisin? Tällaiset kyselyt alkoivat orastella yhtäällä
ja toisaalla ja herättivät levottomuutta.
Mieliala suomalaisen yleisön keskuudessa ei ollut suinkaan
laimeimmillaan siihen aikaan, kun Minna Canth näytti todeksi,
mitä hänen mielessään oli liikkunut. Hänen "Sylvinsä" oli tullut
ruotsalaiselle näyttämölle ja herättänyt tulollaan tavatonta huomiota.
Siksi oli katsomo ääriään myöten täynnä "Sylvin" ensi-iltana ja niin
tiukkaan myyty jo päivemmällä, että kunnollisen paikan hankkiminen
oli mahdotonta. Kaksi istumapaikkaa oli enää jäljellä kolmannen rivin
sivustan takimmaisella penkillä. Ostin niistä toisen ja kiipesin sitten
sen turvin ja illan tullen merkitylle paikalleni.
Huomasin pian, ettei paikaltani nähnyt muuta kuin näyttämöpartaan
pienen kulmauksen.
Keskustelusta kuului sentään sen verran, että jotenkuten voi pysyä
näytelmän juonessa, ellei puhuminen tapahtunut näyttämön perällä.
Ensimmäisen väliajan tullen aioin sanoa jotakin rakastettavaa
sille henkilölle, joka oli koko ajan nojannut olkapäähäni hyvin
tutunomaisesti ja ystävällisesti.
— Kestipä olkapääsi sentään, — kuului tuttu ääni takaani, kun olin
aikeissa aloittaa kohteliaan keskustelun rauhanhäiritsijän kanssa.
Käännyin katsomaan, ja siinä seisoivat Robert Kajanus ja Arvid
Järnefelt. Tervehdimme ja hymyilimme kärsimyksen ja alennuksen hymyä.
Emme olleet sellaisessa paikassa ennen tavanneet toisiamme.
Kun esirippu sitten vihdoinkin laski näytelmän lopun merkiksi, poistuin
nopeasti kadulle raittiiseen ilmaan.
Pysähdyin keskelle Heikinpuistoa kuuntelemaan räiskyvää käsien
taputusta, joka yhä vain jatkui. Jatkui ja kiihtyi.
Kun vihdoin lähdin kävelemään poispäin, oli käsien pauke saanut melkein
raivokkaan luonteen, kuuluen kauas jälkeeni. Oli ehkä tarkoitus, että
se kaikuisi aina Arkadiaan asti.
Mutta Arkadia nukkui silloin jo viattomuuden unta!
6.