— Ibsen on oikein tuntuvalla tavalla halunnut huomauttaa tämän
Villisorsa-näytelmän luonnollista näyttelemistä, — sanoin Ahlbergille,
kun kenraaliharjoituksessa asetuimme aterioimaan.
— Kuinka niin? — kysyi Ahlberg.
— No, miksi hän muuten olisi pannut kokonaisen pitkän kohtauksen
tapahtumaan aterian aikana! — selitin hymyillen. — Ja ajan hän on
mitannut tarpeellisen pitkäksi. Mutta vanha teatterinjohtaja on tässä
tehnyt virheen. Katsohan maalattuja pahvikinkkuja, aladobeja ja
pasteijoita! Luuletko, että pystymme syömään näitä laitoksia?
— Ibsen-rukka ei edellyttänyt, että Villisorsaa tarjoiltaisiin
Arkadiassa, — sanoi Ahlberg ja kolisteli veitsellä kumisevia
ruokalajeja. - Tosiaankin! Mitä hittoa teemme syömisen sijasta?
— Koettakaamme näytellä niinkuin meillä olisi vatsakatarri, — sanoin
kuivasti.
— Mutta pari ruokaryyppyähän toki on otettava! Miten se sitten
järjestyy?
— En tiedä! Repliikkejä emme voi lisätä, mutta voimmehan sen sijaan
irvistellä. Ehkä yleisö siitä ymmärtää, että emme voi syödä.
— Aletaan! — huusi Bergbom katsomosta, ja se lopetti leikinlaskun.
Koetimme parhaan mukaan näytellä syömistä, mutta kohtaus tuntui
tyhjältä ja vajanaiselta.
— Kyllä on sanottava tarpeistonhankkijalle, että hommaa enemmän oikeata
tavaraa ainakin premiääriksi, — sanoi Ahlberg näytöksen jälkeen.
— Entä jos tilaisimme ravintolasta oikean "seksan" ja söisimme
juhlaillallisen Ibsenin ja premiäärin kunniaksi? — kysyin.
— Ja juomme "heelan ja halvan" yleisön terveydeksi? Niinkö? — innostui
Ahlberg.
— Vaikkapa niinkin! — sanoin myöntävästi. Näytäntöiltana, kun
sama kohtaus alkoi, oli pöytä viinurin kattamana tupaten täynnä
kaikenkaltaisia herkkuja, ja me istuimme Ahlbergin kanssa täydessä
touhussa jo paljon ennen esiripun nousua.
Kaikki näyttämöllä ihmettelivät, ja kaikille tuli vesi suuhun, kun me
tyytyväisinä aterioimme.
Kohtaus sujui sitten asiallisesti ja loistavasti, eikä siinä suinkaan
ollut tyhjyyden eikä vajavuuden tuntua. Sen yleisökin huomasi ainakin
silloin, kun astuin vieraskäynnille tulleen Gregers Werlen eteen
höyryävä peruna haarukassa, jota käytin kuin repliikkini vahvistajana,
kohotetun sormen asemesta. Se vaikutti yleisöön niinkuin pitikin, se
nauroi iloisesti.
Ensin oli yleisö kovin tyytyväinen, mutta sitten sille tuli hirmuinen
nälkä. Ensin oli neiti Bergbomkin aitiossaan hyvin tyytyväinen, mutta
äkkiä pisti hänen päähänsä sellainen ajatus, että kun "seksa" oli
oikea, niin ei kai sitten viinakaan ollut Vantaan vettä.
— Herra jesta! Ne vissiin juovat puhdasta, raakaa viinaa! — sanoi hän
eikä enää voinut istua rauhallisena paikallaan.
Näytöksen loputtua ei yleisökään voinut pysyä paikoillaan, vaan
hyökkäsi kiireen kaupalla ravintolaan, jonka voileipäröykkiöt hupenivat
ennenkuulumattomalla nopeudella.
— Söivät, peijakkaat, kuin ruhtinaat! — puheltiin yleisön kesken. —
Selvää hämäystä se oli! Jos vielä jatkavat kahvilla ja konjakilla, niin
kalliiksihan tämä tulee.
Näin naureskeli yleisö ja pureskeli voileipiä, minkä suinkin ehti.
Kun näytännön loputtua menin ravintolaan maksamaan herkkuillallistamme,
pidettiin siellä yleistä iloa yleisön nälän kustannuksella.
— Sinä, peijakas! — huusi ukko Achté vastaani. — Nyt olit hyvä! Olit
erinomainen!
— Samaahan veli sanoi jo Tellinkin aikoina! — vastasin.
— Niin, mutta nyt olit vielä parempi! Olisit ollut hämmästyttävän
hyvä ilman perunaakin. Nyt pidän sinusta pakanan paljon! — puhui
Achté innostuneesti, mutta kääntyi samassa palveluskunnan puoleen. —
Eikö tässä talossa sitten ikinä saada ruokapöytää kuntoon? Kaikkien
nirsuruokaisten olisi tänään pitänyt olla teatterissa! Saakeli, kuinka
hiukasee! Se oli juonikas temppu, kun pidit hummerin häntää haarukassa!
Piloillasi härnäsit! Kyllä minä sen näin.
— Näyttelijä raukka ei saa nähtävästi koskaan julkisesti herkutella, —
sanoin nauraen.
— Ei! Näyttämötaide ei saa herättää muuta nälkää kuin henkistä! —
sanottiin ja naurettiin ja odoteltiin ruokaa.
4.