— No, nyt se on täytetty! Onnittelen! — sanoi Oskar Merikanto kerran,
kun olimme tavanneet Gambrinissa ja tapamme mukaan siirtyneet
pianohuoneeseen rauhaan ja omiin oloihimme.
— Mikä niin? — kysyin.
— No, helkkari! Se suomenkielen puhumisen taidon puute. Olin katsomassa
"Telliä", mutta Stauffacheriin minä kiinnyin. Puhuit jeeperin kaunista
kieltä. Se helisi, usko pois! Oli kuin musiikkia.
— Niinkö sen arvioit? Sinä ehkä yksin?
— En minä yksin enää jonkin ajan kuluttua! Saat nähdä! Mikä juttu se
sitten olisikaan! Mutta minä oivalsin sen ehkä nopeammin kuin muut,
kun tunsin vuosia kestäneet pyrkimyksesi. Kuuntelin jokaista sanaa ja
nautin ihan peijakkaasti.
— Olen kovin iloinen tästä...
— Saatkin olla, -keskeytti Merikanto innokkaasti. — Olet päässyt julman
korkealle harjalle ja siellä nyt seisot.
— Sinä olet ensimmäinen, joka tätä sanot, — puhuin melkein kuin vastaan
väittäen. — Ainoakaan toinen ei ole sanonut halaistua sanaa. Ei kukaan
teatterissa.
— No, sen voin allekirjoittaa, ettei olekaan. Mutta älä siitä välitä!
Puhu sinä vain harjaltasi ja anna muitten puhua muualta! Eihän
tällainen asia voi olla kädenkäänteessä selvä kuin pläkki. Eihän se
sitten mitään kummaa olisikaan.
— Ei ole kummaa ollenkaan! — nauroin iloisena. — Mahdottoman
yksinkertaista!
— Niin juuri! — ilakoi Merikanto. — Sen yksinkertaisuus oli syöstä
sinut satulasta. Ja muokkaaminen kesti vuosia.
Tästä syntyi virkistävä keskustelu, joka entiseen, totuttuun tapaan
siirtyi vähin erin käsittelemään kaikkia ilmiöitä, jotka herättivät
mielenkiintoamme taiteittemme eri aloilla.
Tämä keskustelu oli yksi niistä rauhallisista juttuhetkistä, joihin
usein pyrimme piiloutumaan seurakermojen tuttaviemme ulottuvilta,
saadaksemme rupatella sydämiemme kyllyydestä.
Monia ajatuksia nämä leppoisat istujaiset synnyttivät, monia
mielijohteita nostattivat, ja monet niistä hetken herätteistä
puhkesivat kauniiseen kukintaankin. Ja vaikka kaikki oraat eivät
koskaan korrelle kyenneetkään, niin ei rikassisältöisen keskustelun
elvyttävä teho ollut silti sen heikompi.
Vanha Gambrini jätti monta muistoa, jotka eivät koskaan ole haihtuneet.
3.