Kun syksyllä 1892 kokoonnuimme aloittamaan uutta näytäntövuotta,
ei Arkadian henkilökunnan mieliala ollut yhtä toivorikas eikä yhtä
työniloinen kuin edellisinä syksyinä.
Kotimaisen näytelmäkirjallisuuden pylväät Numers ja Canth olivat,
riitaannuttuaan Bergbomin kanssa, luopuneet Suomalaisesta Teatterista.
Nämä olivat lamauttavia asioita, joiden merkityksen tunsimme ja
ymmärsimme liiankin hyvin.
Kerrottiinpa vielä huhuja siitäkin, että Ida Aalberg ei tulisi enää
esiintymään Arkadiassa. Sekin vielä! Tiedettiinhän, mitä Ida Aalberg
merkitsi sekä yleisölle että meille näyttelijöille.
Myötäänsä oli teatterista eronnut henkilöitä, mutta heidän paikkansa
täytettiin. Niin ei ollut Ida Aalbergin laita. Hänen paikkaansa ei
kukaan voinut täyttää. Eikä myöskään Numersin eikä Canthin!
Nämä olivat masentavia asioita, mutta masentavimman ja surullisimman
uutisen saimme kuulla viimeiseksi. Bergbom oli kotiutuessaan ulkomailta
tuonut kuoleman viestin tullessaan.
Vieraalla maaperällä ja vieraitten ihmisten keskuudessa oli Niilo
Sala tehnyt lopullisen tilinpäätöksen siinä elämän ristiriidassa,
joka kaiketi oli hänen mielestään sotkeutunut selvittämättömäksi. Hän
uumoili jotakin jo lähtiessään, tunsi avuttomuutta ja pelkäsi.
Pelko oli ajanut häntä takaa halki Saksan ja Ranskan ja saavuttanut
hänet vihdoin vaateliaana ja velvoittavana eräässä eteläisen Saksanmaan
vuoristokylässä. Hän oli yksin eikä jaksanut enää taistella epäilevän
mielensä esille manaamaa haamua vastaan. Tunsi ehkä eksyneensä tieltään
ja pettyneensä suuntamerkeistään. Ei uskaltanut enää astua askelta
elämän polulla, vaan väistyi, astui syrjään.
Elokuun 15 päivänä oli Niilo Sala omasta tahdostaan avannut Tuonelan
veräjän ja nostanut sen salvan tuhoisan laukauksen avuin.
Niilo Salaa ei ollut enää!
Tämä tieto oli peräti hämmästyttävä ja niin lohduttoman surullinen.
Ainoa miehekäs ote, mikä milloinkaan oli laitoksen sisäiseen ohjaukseen
tarttunut, oli kirvonnut peräsimestä, eikä hänen kädensijaansa tämän
jälkeen kukaan täyttänyt. Ei kukaan pystynyt täyttämään.
Ainoa avokatseinen ja tarkkanäköinen työtoveri oli ainiaksi silmänsä
ummistanut. Oikeamielisyyden luja pylväs oli repäisty laitoksen
portinpielestä, jättäen jälkeensä ammottavan kolon, jota ei koskaan
voitu uudelleen täyttää. Ei koskaan.
Rauha miehisen miehen muistolle!
2.