Eräänä koleana syyspäivänä kulki Sala näyttämöllä ja pukuhuoneissa
toisen toverin luota toisen luo hyvästejään jakelemassa. Hän näytti
iloiselta ja pirteältä. Väläyksittäin tuntui kuitenkin iloisuudessa
pientä pingoitusta ja pirteydessä hätiköimistä. Mutta sehän oli
luonnollista, eikä siihen pantu erikoista merkitystä. Olihan
kysymyksessä vähintään vuoden eroaminen jokapäiväisestä toveripiiristä,
eikä ulkomaille lähteminen ollut siihen aikaan samaa joutavanpäiväistä
mitättömyyttä kuin miksi se nyttemmin on kehittynyt.
Nykyisin piipahtelevat näyttämötaiteilijatkin suotuisampien olojen
virran mukana vähän siellä ja täällä, ilman että heitä velvoitetaan
mihinkään sen kummempaan ja ilman että heidän matkatuloksensa
merkitsisivät tai edes voisivatkaan merkitä mitään huomattavaa sadon
korjuuta yhteiseen aittaan.
Silloin oli toisin — oli samaa kuin jos suomalainen kulttuuripiiri
olisi sanonut: mene nyt ja tuo meille parasta, mitä on saatavissa!
Tämän vastuunalaisuuden painon tunsi Niilo Salakin elävästi. Ehkä
liiankin elävästi. Hän tiesi liiankin hyvin mitä varten oli saanut
valtionavustuksen ja mitä varten hänelle maksettiin täysi palkka,
viipyipä sitten matkallaan vaikka kauemminkin. Hän tunsi toverien
hyvästijätön sanovan: mene ja tule, sinä teet sen meidän kaikkien
hyväksi!
Eipä kumma, vaikka Salan tasainen luonne vähän läikähtikin hänen
puristellessaan ystävien lämpimiä käsiä.
Kun sitten tapasin hänet asemasillalla, näytti lähdön synnyttämä
pingoitus lauenneelta. Pieni väsähtäneisyys ja surumielisyys ehkä
pilkisteli tyynen ilmeen alta. Vai kuvittelinko siten? En tiedä,
sillä sellainen mielentila oli mielestäni luonnollisin ja asiallisin
henkilölle, joka ypöyksin lähtee taivaltamaan maita mantereita.
— Tämä on mielestäni onnellinen hetki siltä puolen, että nyt pääset
varmistuttamaan itsesi kaikkeen siihen, mikä koskee tulevaisuuttasi,
— sanoin iloisesti kohottaakseni hänen mielialaansa, kun huomasin,
että hiljainen kävelemisemme edestakaisin ei johtanut juuri mihinkään
keskusteluun.
— Niin kai! — sanoi Sala ja pysähtyi katselemaan eteensä.
— Niin — ja myöskin meidän tulevaisuuttamme, — täydensin ajatustani. —
Tai, paremmin sanoen, laitoksen tulevaisuutta.
— Puhuit hyvin Työlakossa, — sanoi Sala asennetta muuttamatta. —
— Hauska kuulla, — sanoin ohimennen. — Pengotaan sitten paremmin, kun
palaat matkaltasi.
— Minua peloittaa tämä matka, — sanoi Sala matalasti.
Luulin hänen tarkoittavan Venäjän kautta matkustamista ja sanoin, että
jos niin on, niin on parasta peruuttaa se ja lähteä meritse. Mutta hän
sanoi, että itse matka se on, joka peloittaa, eikä Pietarin tie.
Hän ei sanonut sitä väittäen, vaan hiljaisesti ja epävarmasti.
Vaistosin hänen olemuksessaan pientä turvattomuuden vivahdusta, jota
en ollut hänessä koskaan ennen havainnut. Kysyinkin sentähden aivan
vakavasti, eikö matkaa voi peruuttaa ja järjestää toisin.
— Ei sitä aavistuksien tähden voi peruuttaa, — sanoi Sala vähän
lujemmin.
— Tietysti voi! — tiukkasin vastaan. — Voihan muuttaa...
— Ei, ei! — sanoi Sala. — Ei mitään voi muuttaa! Katkaistakseen enemmän
väittelyn ojensi matkamies kätensä hyvästiksi ja katosi vaunuunsa.
Näin lähti Niilo Sala Helsingin asemalta eikä koskaan enää palannut.
Ihmeellinen elämä!
13.