Kun minua oli syksyllä käyty pyytämässä lausunnan opettajaksi Helsingin
Työväenyhdistykseen, en voinut olla sanomatta pyytäjille ihmettelyäni
siitä, ettei pyydetty jotakuta vanhempaa näyttelijää sellaiseen
vastuulliseen toimeen.
— Voitteko selittää, mistä johtuu, että valinta on kohdistunut juuri
minuun? — kyselin pienen miettimisen jälkeen.
— Kyllä voimme! — sanoivat he. — Me olemme kaikki olleet katsomassa
Työlakkoa, ja siinä kiintyi huomiomme teihin.
— Senkö tähden, että näyttelin lakkointoilija Krausia? — kysyin
pilaillen.
— Ei! — nauroivat he. — Ei tällä asialla ole mitään yhteyttä sen
kappaleen kanssa, vaikka, sivumennen mainiten, olitte kyllä ilmielävä
työläinen, juuri sitä maata, jonka tunsimme todelliseksi ihmiseksi,
mutta se on asia erikseen eikä kuulu tähän. Teidän puhumistapanne
ratkaisi asian ja johti meidät tänne.
— Kuinka niin?
— No, sen seikan tarkempi selitteleminen on kai meille ylivoimaista,
mutta eiköhän osuta vähän ytimeen päin, kun sanomme, että me
suomalaiset ihmiset tunsimme sen omaksemme. Sanomme totuuden,
kun tunnustamme, että se pani oikein kohauksen käyntiin meidän
keskuudessamme. Ja meitä oli toisen rivin peräparvi täynnä. Emme
olleet koskaan ennen kuulleet niin kotoista ja kaunista kieltä. Se oli
niin outoa ja tuttua, että me rupesimme innostuksesta meluamaan. Näin
yksinkertaisesta syystä olemme tulleet juuri teidän luoksenne.
Tämä selitys teki minuun kummallisen vaikutuksen. Oli kuin
olisi sanottu lohdutuksen ja kehoituksen sana pitkäaikaisille
pyrkimyksilleni. Mieleni kirkastui tästä odottamattomasta
ymmärtämyksestä. Se antoi minulle sellaisen rohkeuden, että uskalsin
suostua heidän ehdotukseensa.
Opetustunnit alkoivat heidän ehdotuksensa mukaisesti ja jatkuivat
säännöllisesti jokaisena sunnuntaina koko talven ajan.
Opetuslapset, niinkuin kurssilaiset itseään nimittivät, panivat
toimeen sitten keväällä Kaisaniemen ravintolassa niin komeat kurssin
päättäjäiset ja muistolahjojen ojentamiset, etten sellaisia voinut
mitenkään aavistaa silloin, kun minut niihin juhliin kutsuttiin.
Tehtiinpä vielä sellainenkin kohteliaisuuden temppu, että pyydettiin
hyvä ystäväni Oskar Merikanto, joka siihen aikaan toimi yhdistyksen
laulunjohtajana, minulle seuraksi näihin juhliin, ettei minun tarvinnut
kärsiä yksinäisyyden tunnetta.
Kaisaniemen ravintolan iso sali ja sen viereinen kamari olivat varatut
käytettäviksemme, joten juhlan ulkonainen loisto käänsi mielialan
ikäänkuin sisäänpäin ja teki olotilan vähän kankeaksi. Pian kutsuttiin
kuitenkin illallispöytään, ja minä rupesin jo miettimään leikillistä
puhetta, mikä laukaisisi sen ahdistuksen, johon olimme joutuneet.
Laukeaminen tuli kuitenkin, niinkuin kaikki hyvät asiat, odottamatta ja
äkkiarvaamatta.
Opetuslapsi Cajander oli kilahduttanut lasinsa laitaan ja noussut
puhumaan. Puhe alkoi peräti arvokkaasti kosketellen yleistä kulttuuria
ja siirtyi sitten työväen sivistysharrastuksiin. Ennen pitkää
painosteli hän jo puhumisen taidon tärkeyttä.
Kuuntelimme vakavina ja juhlallisina ja hiljaisina kuin hiiret. Mutta
tämä juhlallisuus ei ehkä miellyttänyt puhujaa vai tapahtuiko se
ehkä jostakin muusta syystä, en tiedä, mutta äkkiä hän heittäytyi
leikilliseen sävyyn ja sanoa päräytti hirmuisen vakavanaamaisena vallan
mullistavan lauseen.
— Herra Halme, joka on meille puhelahjan antanut! — kaiutti Cajander
juhlallisella äänellä.
Kurkistin puhujaan, mutta en kuolemaksenikaan kuullut, mitä hän sen
jälkeen sanoi. Painoin pääni ja koetin estää naurua tukehtumiseen asti.
Merikanto, joka istui vierelläni, pudotti lautasliinansa saadakseen
painua sen etsimiseen. Muittenkin päät kumartuivat, aivan kuin
permannolla olisi jotakin merkillistä katseltavaa.
Jo murtui minun patoni, ja pieni itkuntapainen tyrsky ryöstäytyi esiin.
Silloin kuului puoleksi pöydän alta Oskar Merikannon kirkas ja heleä
naurun ryöpsähdys, — ja kaikki sulut murtuivat niin hillittömään
nauruun, ettei sitä mikään mahti olisi tyrehdyttänyt.
Merikanto kiekaisi vielä pari korkeata ääntä, ja niin me molemmat
huusimme naurukrampissa kuin kuolemaantuomitut. Siihen yhtyivät kaikki.
Salin täytti sellainen nauru, niin valtava ja vastustamaton, ettei kai
sellainen ollut ikinä ennen näitä seiniä tärisyttänyt.
Talonväet seisoivat ympärillämme silmät ympyriäisinä eivätkä
ymmärtäneet asiasta mitään. He eivät I olleet kuulleet sitä
jumalattoman vinoa leikkilausetta, jonka me olimme saaneet niellä ja
joka oli pannut pingoitetut mielet niin rajusti laukeamaan.
Kesti oman aikansa, ennenkuin saimme sen verran voimia, että jaksoimme
jatkaa illallisten syöntiä. Kaikki pyysivät kuitenkin yksimielisesti,
että Cajander ei enää jatkaisi valtavaa puhettaan. Eikä hän jatkanut.