Ainahan kevät tuo mukanaan kauneutta ja ihanuutta. Ainahan se viettää
uudestisyntymisen riemukasta juhlaa. Mutta sattuu sittenkin, että on
ero keväällä ja keväällä.
Keväät Vaasassa ja Kuopiossa olivat piirrelleet mieleen paljon kauniita
kuvia ja jättäneet joukon iloisia muistoja. Ne olivat olleet minulle
monessa suhteessa sekä herättäviä että virkistäviä, puhumattakaan
siitä, kuinka miellyttävää oli ollut tutustuminen outoihin seutuihin ja
ihmisiin.
Vierailuaikamme Viipurissa ylitti kuitenkin kaikki entiset saavutukset
keväisen mielialan kohottamisessa.
Luonto puhkesi Viipurissa aikaisemmin kukkeuteen kuin mitä se oli
tehnyt pohjoisemmissa kaupungeissa. Puistot olivat rehevämmät,
pehmeämmät ja kiehtovammat kuin Merenkurkun ja Kallaveden
koivikkoisissa kainaloissa.
Vanhat, romanttiset vallihaudat ja valliharjanteet olivat omiaan
lisäämään sadun hohdetta ylvään linnan ja arkuuteensa puristuneen
vanhan kaupungin ympärille. Sanattomia tarinoita kertoivat nämä
muinaisen ajan muistomerkit jokaisella askelella, ja sanattomin
tarukuvin ne täyttivät vaeltajan mielen.
Monrepos-puiston luontainen ja kaunisteltu viehkeys oli sellaisenaan
oma satunsa ja herätti ujon kunnioituksen tunteen ruhtinaallisella
ylhyydellään ja laajalla valtavuudellaan. Kunnioituksen kyllä, mutta ei
kotoista tunnelmaa. Sellaisen synnytti vasta Takasen luoman Väinämöisen
patsaan näkeminen.
Sen juurella sydän ailahti, ja sen taika oli voimakkaampi kuin vanhojen
tarinoitten häivät ja ruhtinaspuiston ylhyys. Se puhui suomalaisuuden
ja suomalaisen maaperän kieltä, valaen rohkeutta ja itsetuntoa ujouden
ja arkuuden tilalle. Kalevalaiset näyt nousivat uljaina esiin vanhan
ja uuden historian takaa. Nousivat aatelisempina ja ruhtinaallisempina
kuin Torkkelin kaupungin ja Monrepos-puiston ihmeet.
Näin lainehti ajatus Viipurin nähtävyyksien keskellä. Kansan elinhermon
tuntua oli kaupungin vanhassa historiassa, mutta elvyttävämpää oli
kuitenkin nähdä suomalaisen juuren edustajan, suuren tietäjän hahmo
tässä ylhäisessä puistossa. Siinä oli loihtua ja lumoa!
Nämä historian ja kulttuurin arvot eivät kuitenkaan yksin, kauniitten
ilmojenkaan avuin, tehneet tätä kevättä siksi muistorikkaaksi ajaksi,
miksi se muodostui minulle ja yhteiselle toverielämällemme.
Toverielämä! Se sana, kaikkein parhaimmasti tarkoitettuna, tulkitsee
tätä kaunista kevättä ehkä syvällisemmin kuin mitkään muut seikat.
En tiedä, mistä johtui sellainen toveruushengen säröttömyys ja
kokonaisuus, mikä silloin vallitsi näyttelijäkunnan keskuudessa. En
ollut koskaan ennen havainnut mitään sen vertaista, eikä myöskään
koskaan jälkeenpäin enää sellaista kotoista tunnelmaa syntynyt
keskuuteemme parhaimpinakaan yhteisymmärryksen aikoina.
Minulle henkilökohtaisesti tuotti erikoista virkistystä päivittäinen
seurustelu runoilija J.H. Erkon kanssa. Näinä keväisinä,
keskustelurikkaina hetkinä punoutui välillemme toveruus ja ystävyys,
jotka eivät kertaakaan elinaikanamme katkenneet, vaan lujittuivat
tuonelan veräjälle saakka.
Näin sattui minun osalleni. Mutta yleisestikin puhuen oli tämä
Viipurin-vierailu tietääkseni Suomalaisen Teatterin jäsenten kaunein
toverielämys, mikä osallemme osui.
11.