— Eikö sinunkin mielestäsi päivä ole niin kaunis, että kannattaa vähän
ajella? — kysyi Sala kävellessämme eräänä talvisena sunnuntaipäivänä
Heikinkatua.
Päivä oli todellakin kirkas ja kaunis. Kannatti mielestäni hyvinkin
tehdä pieni kierros Eläintarhaan. Istuimme rekeen ja sanoimme ajurille,
ettei mihinkään ole kiire, kunpahan vain körötellään noin muodon vuoksi.
Aluksi olimme visusti vaiti ja nautimme kirkkaasta ilmasta.
— Sinähän sait suomentaaksesi kai pari kuvaelmaa Elinan surmasta? —
kysyi Sala jonkin ajan kuluttua.
— Sain — toisen ja seitsemännen.
— Minä en ehtinyt mitenkään enempää kuin kolmannen ja kuudennen
kuvaelman. On ollut paljon työtä, — sanoi Sala.
— Niin! — sanoin hetken kuluttua. — Työskentelet ehkä liikaa.
Tästä johtui harvasanainen keskustelu hänen asemaansa teatterin
ohjaajana ja hänen ajateltuun vastaiseen asemaansa, mikä yhä enemmän
joutuisi kantamaan laitoksen vastuunalaisuutta.
Salan mielestä oli tässä ajatuksessa jotakin ylivoimaista. Jokin
erikoinen seikka näkyi häntä painavan ja ahdistavan.
Kautta rantain luulin ymmärtäväni, että korkea oppiarvo oli hänen
mielestään välttämätön ehto laitoksen johtoasemaa hallitsevalle
miehelle.
— Minun mielestäni ovat ammattitaito, hallitsemiskyky ja henkilökunnan
arvonanto paljon tärkeämmät tekijät, - sanoin ratkaisevasti. —
Kaksi jälkimmäistä sinulla on ja lisäksi suurenmoinen työkyky. Jos
ammattitiedoissa ja ammattitaidossa luulet jotakin puuttuvan, niin sitä
vartenhan kohta lähdet ulkomaille.
— Kunpa pääsisinkin selville, mitä varten sinne lähden, — sanoi Sala
hiljaisesti. — Ohjaajako sinne menee vai näyttelijäkö?
Siihen en osannut näin äkkipäätä sanoa mitään, sillä olin puolestani
tottunut samoin kuin kaikki toveritkin, pitämään Salan hillittyjä
hallitusmiehen kykyjä hänen näyttelijälahjojensa yläpuolella,
huolimatta siitä, että hän Jussilaisena oli onnistunut erinomaisesti.
— Meidän mielestämme laitos kaipaa nykyisin monin verroin kipeämmin
hallitusmiestä ja ohjaajaa kuin näyttelijää, — sanoin lopulta
hiljaisesti, etten koskettaisi pahasti ehkä hyvinkin arkaa kohtaa hänen
näyttelijäihanteessaan.
Enempää en voinut sanoa, kun Salakaan ei puhunut enää siitä asiasta.
— Olen huomannut, että olet paikoin ruvennut puhumaan paremmin, — sanoi
Sala pitkän vaitiolon jälkeen. — Joskus merkillisen kaunista kieltä.
Oletko saanut teorian?
— Joitakin rippeitä, mutta en osaa niitäkään aina sovelluttaa! — sanoin
vastahakoisesti. — Mutta kun tulet ulkomailta, niin toivon, että osaan
ainakin tehdä sinulle selväksi, mihin pyrin. Silloin aloitamme yhdessä
työskentelyn, josta luulen syntyvän jotakin.
Tähän päättyi tämä omituinen keskustelu, jonka kuluessa ei kumpikaan
sanonut sisimpiä ajatuksiaan.
Olen monta kertaa jälkeenpäin pitänyt tätä pidättyväisyyttä
moitittavana, sillä avomielisempi ajatustenvaihto olisi ehkä voinut
jotenkin muuttaa sitä onnettomuutta, joka sittemmin tapahtui.
Miksi olemmekin joskus niin merkillisen ujoja ja suljettuja ja arkoja?
Siksikö, että kohtalo niin tahtoo?
Kuka sen tietää!
10.