Äänellisen kielenkäytön hiljaisessa työskentelyssä ilmaantui tielle
monenlaisia kynnyksiä.
Sanonnan rytmi ja sävelkorko alkoivat kyllä soinnutella kalevalaisen
poljennon joustavuutta rauhallisissa oloissa, mutta elämän ja
näyttämötyön piirissä olivat entiset tottumukset ja tavat siksi
voimakkaat, että työnsivät vähän väliä yritykset oikeilta raiteiltaan.
Mikä hirmuinen voima olikaan siinä piintymyksen kuilussa, mihin kielen
kauneudet olivat haudatut! Korva oli pilattu ja vaisto oli taintuneena
siitä tavattomasta vasaroimisesta, millä sanojen ensitavut nuijittiin
esille.
Joskus onnistuin sentään näyttämölläkin kiipeämään tämän kuilun
reunalle, mutta aina en jaksanut siinä pysyä. Harhaluulo, jota
nimitettiin "luonnollisuudeksi" ja "luonnollisesti puhumiseksi",
tempasi usein takaisin louhikkoisiin syvyyksiinsä. Aivan kuin ei sanan
kaunis kokonaisuus olisi ollut luonnollisempaa kuin louhiva paloittelu!
Tottapa kai!
Niinpä niin! Verrattomasti kauniimpaa se olikin, mutta minä en vielä
jaksanut tätä sanojen ja varsinkaan lauseitten kokonaisuutta hallita,
ja siitä johtui usein tulinen tuskastuminen, joka kaatoi väkisinkin
kaikki nurin narin.
Ymmärsin, että tässä tarvittiin suuri määrä näyttämötyötä, pakkotyötä,
sellaista työtä, joka itsessään oli räiskyvää elämää, mutta jonka
muoto, jonka väline, puhe oli kiteytetty harjoitusten avuin. Ja
tällaista työtä sain näihin aikoihin vain pienin rippein. Tarpeeksi
ehkä minulle ja muihin nähden, mutta ei tarpeeksi tarkoituksiani varten.
Vanhaa ohjelmistoa tosin näyteltiin myötäänsä, ja siinä olin paljon
mukana, mutta omituista oli, etten näissä jo varhemmin ulkoa opituissa
osissani pystynyt tässä suhteessa suuriakaan korjauksia tekemään.
Vanhat osat kulkivat omaa latuaan kuin painajaisen ajamina.
Tein tuskallista työtä parina talvena, sillä edistys ei hypähdellen
kulkenut.
9.