Toukokuun alkupäivinä päättyi näytäntövuosi Helsingissä, ja teatteri
hankki siirtymistä Vaasaan. Alkuhankaluuksista huolimatta oli laitos
työskennellyt hyvin ripeästi, ja minunkin osakseni oli siinä tullut
puoliväliin toistakymmentä roolia. Olin täten tullut kiinteästi
istutetuksi teatterin maaperään.
Siitä kai johtuikin, ettei neiti Bergbom halunnut edes kuullakaan
estelyitäni, kun tuli puhe niistä kekkereistä, joihin kaupunkilaiset
olivat kutsuneet teatterin henkilökunnan, sanoakseen jäähyväisensä ja
kiitoksensa talvisesta työstä.
— Olisi anteeksiantamattoman epäkohteliasta, jos ette tulisi, — sanoi
neiti Bergbom paheksuvasti. — Olette ollut niin paljon mukana työssä
talven mittaan, että monet haluavat tutustua teihin lähemmin.
Tälleen asian oli jäätävä, ja tälleen se jäikin. Täsmälleen määrätyllä
kellonlyönnillä saavuimme kaikki Ylioppilastalon eteiseen. Sopivan
hetken tullen avattiin sitten juhlasalin ovet, ja soittokunta alkoi
soittaa parvekkeella.
- Antakaa nyt minulle käsivartenne, niin teidän ei tarvitse ujostella
outoja ihmisiä! — sanoi neiti Bergbom ja asettui terhakasti rinnalleni.
— Minä esittelen teidät naisille.
Tämä ystävällinen hyväntahtoisuus kauhistutti minua, mutta aikaa ei
ollut enää vastustelemiseen. Seurasin kuin uhrilammas tietäessäni,
kuinka huono olin muistamaan noin hät’hätää nähtyjen monien outojen
ihmisten ulkomuotoja. Monienko? Luulen, että tulin esitellyksi
parillekymmenelle naiselle.
Kun tämä toimitus päättyi, huokasin syvästi kiittäessäni ystävällistä
esittelijää ja siirryin nopeasti herrojenpuoliselle salin sivustalle,
missä sain illan kuluessa tehdä useita tuttavuuksia miesten kanssa,
jotka sittemmin, vuosien kuluttua, valtasivat hyvinkin huomattavia
sijoja kulttuurityön tekijöinä eri aloilla.
Näiden nuorten miesten intoisessa parvessa viihdyinkin paremmin kuin
kehrääjäpuolella, ja ilta kului iloisesti ja rattoisasti, vaikka illan
juhlapuolta tummensikin jonkin verran tietoisuus sitä, että Ida Aalberg
oli viimeistä kertaa juhlan kuningattarena Suomalaisen Teatterin
jäsenenä. Hän ei ollut enää ottanut vastaan tarjottua välikirjaa. Juhla
pidettiin siis tavallaan myöskin tämän yleisesti rakastetun taiteilijan
kunniaksi hänen erotessaan siitä laitoksesta, jossa oli uransa
aloittanut ja jolle oli niin runsaasti kunniaa ja suosiota kasannut.
Tämä seikka olisi tietysti herättänyt kovinkin suurta kaihomieltä,
jos ei olisi ollut mukana sitä lohduttavaa tietoa, että Ida
Aalberg kuitenkin, eroamisestaan huolimatta, oli luvannut esiintyä
vierailijana. Se tieto kyllä lohdutti, mutta taiteilijattaren eroamisen
historiallinen merkitys ei silti muuttunut. Me kaikki läsnäolleet
tunsimme sen elävästi, ja isänmaallista intoa uhkuvat juhlapuheet sen
todistivat.
Toisestakin syystä tuli tämä ilta olemaan kuin viimeisenä rivinä
täyteenkirjoitetulla lehdellä, vaikka siitä ei puheissa mainittu.
Kaupunkilaisten tapana oli aina ollut juhlia teatteria, kun se,
näyteltyään paikkakunnalla vain joitakin kuukausia, oli sen jälkeen
taas poistunut maaseudulle. Nyt oli tapahtunut muutos. Teatteri
oli ollut Helsingissä ensimmäisen kerran koko näytäntövuoden ajan.
Se oli nyt muuttunut vakinaisesti helsinkiläiseksi, eikä siis enää
hyvästijättöjuhliakaan tarvittu. Näin jäi tämä juhla laatunsa puolesta
viimeiseksi yhdyssiteen merkiksi teatterin ja pääkaupungin yleisön
välillä. Siinäkin suhteessa kääntyi historian lehti.
7.