Ryhtyessäni täydellä todella pohtimaan näyttelijätaiteen salaisuuksia
huomasin ensiaskelilla sen omituisen kaksiteräisyyden, mikä ilmeni osan
puhumisessa ja luonteen hahmottelussa.
Jos yritin puhua selvästi ja kunnollisesti, niin rupesi miekan
toinen terä, osan luonne, viiltelemään pahoja naarmuja tarkoitettuun
kokonaisuuteen, hajoitellen luonnehtimisen pirstaleiksi tai pysyttäen
sen kokonaan näkymättömissä. Jos taas pidin luonnetta pääasiana, alkoi
puhuminen pahasti mukeltaa.
Se harmitti kovin. Ja vielä senkin tähden, että virheeni olivat
toisenlaisia kuin muitten. Heitä moitti neiti Bergbom kilpaa tohtorin
kanssa siitä, että lopputavuja jäi kuulumatta. Minun puheessani
tenäsivät ja mukeltelivat sanojen alku- ja keskitavut. Se oli niin
merkillistä, ettei sitä voinut olla ihmettelemättä, ja tuntuipa melkein
siltä, että vika oli kasvamaan päin.
Näihin huolestumisen aikoihin kutsui Niilo Sala minut kerran
vartavasten luokseen keskustellakseen kanssani puhumistapani
parantamisesta, tarjoutuen opettajaksikin, jos niin tarvittaisiin.
— En usko, että siitä on apua, — sanoin masentuneena. — En hyväksy
meidän kielenkäyttöämme.
— Soo! No, minkälaista sen pitäisi olla?
— Niin! Siinäpä kysymys! En osaa siihen vastata. Mutta etkö ole pannut
merkille, kuinka karua ja haukahtelevaa äänellinen kielemme on?
— En! — kielsi Sala jyrkästi. — Ida Aalberg puhuu loistavasti! Sen kai
olet huomannut?
— Asetan hänet erikseen! Hän rupeaa innostuksen noustessa melkein
laulamaan eikä anna mitään eri arvoa lyhyille ja pitkille tavuille. Ei
enempää kuin säveltäjäkään. Sitäpaitsi! Mikä sopii hänelle, ei sovi
muille.
— Mitä sinä oikeastaan ajelet takaa? — kysyi Sala epäilevänä.
— Voi, veikkonen! Kunpa voisinkin sen selittää. Mutta sanopa sinä
puolestasi! Luuletko, että kielenkäyttö on kansan vapaina ja rohkeina
sankariaikoina ollut samanlaista kuin nyt? Luuletko, että sellaisella
kielenkäytöllä, joka ei päästä kuuluville sanoja, vaan sanojen
ensimmäisiä tavuja ainoastaan, luuletko, että sellaisella kielellä
olisi voitu runoilla Kalevala? Minä en sellaista ikinä usko! Me emme
ole aina voineet puhua kuin haukkuvat hallit kartanoilla.
— Nyt liioittelet vallan hirmuisesti, — sanoi Sala ja purskahti
nauramaan.
— No niin! — nauroin minäkin. — Minä liioittelen tietysti, jos
ajattelen ainoastaan tätä teatteria. Täällä on pakko yritellä jotakin
muuta, että jotakin kuuluisi orkesteriaukon yli. Mutta tiedäthän,
kuinka paljon siinä onnistutaan, ja tiedät, kuinka usein siitä
huomautetaan. - Sellainen kielenkäyttö, joka meillä ja ympäristöllämme
on, ei kelpaa muualle kuin savupirttiin ja pärevalkean ääreen!
— Voitko sanoa yhtään esimerkkiä siitä, kuinka sen pitäisi kuulua —
sinun mielestäsi? — kysyi Sala vakavampana.
— En, - kielsin alakuloisena. — En sellaiseen pysty vielä. Kyllä
sanon sitten, kun pystyn. Nyt tiedän vain sen, että ryhdyn kaivamaan
Kalevalaa. Uskon varmasti, että sinne on aarre kätketty.
Tähän päättyi keskustelumme Kalevalasta ja äänellisestä kielenkäytöstä,
emmekä tulleet enää myöhemminkään siitä monta sanaa vaihtaneeksi, sillä
aarteen kaivaminen kesti paljon kauemmin kuin olin kuvitellut.
Vielä monia vuosia sain kärsiä kaksiteräisen miekan haittoja ja edetä
vain aste asteelta sitä selvitystä kohti, mihin olin alkanut pyrkiä.
6.