Olin pahoin masentunut tapahtumain outoudesta. Näyttelijäkunnan
hyväätarkoittavat pyrkimykset työolojensa vakiinnuttamiseksi olivat
saaneet osakseen surkean kohtalon. Kun en kuitenkaan pystynyt
käsittämään tätä selkkausta, jätin sen silleen ja rupesin ajattelemaan
omaa asemaani, joka edellisiin virasto-oloihin verrattuna alkoi tuntua
peräti hassunkuriselta. Sain yhä voimistuvamman tunteen siitä, että
olin hypännyt onnettomaan kirnuun.
Muutamat toverit huomasivat pian alakuloisuuteni ja ymmärsivät sen
syyn. Tästä johtui, että Leino ja Ahlberg ottivat minut ennen pitkää
juttusilleen Arkadian ravintolan peräisimpään kamariin. Molemmat
olivat, ihmeekseni, kovin herttaisella ja hyvällä tuulella. Olivat
aivan kuin ei koskaan mikään ukkosilma olisi räjähdellyt Arkadian
seinien sisällä.
— Et tietysti voi ollenkaan käsittää tuonoista kohtausta näyttämöllä?
— sanoi Leino, sihittäen poikamaista nauruaan, mikä pehmensi
uskomattomalla tavalla hänen arvokasta olemustaan.
— En! Enkä haluaisi siitä enää puhuttavankaan, — sanoin
vastahakoisesti. — Asiahan ei oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.
— Yhtä hyvin sinulle kuin meille muillekin, — sanoi Ahlberg. — Ellei
juuri tällä hetkellä, niin ainakin myöhemmin.
— Luulen, että minulle olisi selvintä kirjoittaa lääninsihteeri
Rydmanille ja palata Turkuun. Onneksi on minulla lupa palaamiseen.
— Siinäpä se! — sanoi Leino vakavasti. — Juuri tuota arvelin. Mutta
semmoista temppua ei ole tehtävä väärien olettamuksien johdosta. Jo
Turussa sanoin sinulle käsitykseni sopivaisuudestasi näyttämölle, ja
sen sanoin Bergbomillekin. Sentähden tulin arvelleeksi, että sinun on
päästävä selvyyteen näistä oloista, ennenkuin teet mitään mullistavia
tekoja. Olet ollut virastossa ja nimismiehenä. Et tietysti ymmärrä tätä
taloa ollenkaan.
Tämän jälkeen Leino alkoi laajasti kertoa Bergbomin ansioista
ja teoista teatterin synnytyskamppailussa. Esitys oli elävää ja
kiintoisaa, ja siinä ilmeni kertojan oma, syvä harrastus suomalaisuuden
asiaan ja suomalaiseen näyttämötaiteeseen.
Sain kuulla paljon uutta ja valaisevaa teatterin alkuajoiltana
Bergbomin ansiot kasaantuivat yhä korkeammalle. Tiesin entuudelta, että
Leinon kansallinen mieliala ja innostus teatteriin kohosivat helposti
yli äyräitten, mutta tällä kertaa ei ollut syytä epäilyihin, sillä
Ahlberg todisti kaikki merkitsevämmät kohdat asiallisiksi ja oikeiksi.
— No, kuinka sitten selitätte sen merkillisen ilmiön, että mies
taistelee kynsin hampain omaa etuaan ja oman laitoksensa kehitystä
vastaan, kuten äskettäin? — kysyin sitten, kun ylistyshymni oli
tauonnut.
— Johtunee hermoista, — selitti Ahlberg. — Kun hän ärtyy, niin hän
taistelee vaikka taivasta vastaan. Juuri kynsin ja hampain, niinkuin
sanoit. Vaikka et kai ole nähnyt, kuinka hän repii nenäliinoja.
— Siinä ei olekaan mitään nähtävää, — ehätti Leino sanomaan. — Tuskin
me kukaan olemme erikoisen esteettisiä suuttuessamme.
— Sepä vasta olisikin peloittavaa suuttumista, — nauroi Ahlberg.
— No, ei nyt mennä leikkiin! Tehdään ensin selvä siitä, mistä on
kysymys, — sanoi Leino ja alkoi taas puhua Bergbomin äkkipikaisesta
luonteesta, hänen työnsä paljoudesta ja lukemattomien pikkuseikkojen
huolehtimisesta, näyttelijäin kasvatuksesta, kirjailijain opastamisesta
ja muusta hermoja ärsyttävästä toiminnasta.
— No, nyt minä alan ymmärtää! — sanoin helpottuneesta — Te ette ota
näitä tupsahteluja vakavalta kannalta.
— Emme! — sanoi Ahlberg. Ikäviä ne ovat tarpeeksi muutenkin.
— Ja peijakkaan häiritseviä! — lisäsi Leino. — Ne ehkäisevät
työtä ja heikontavat tohtorin omaa työkykyä. Vievätpä vielä hänen
mielenlaatunsa, joka oikeastaan on iloinen ja ystävällinen, hornan
tuuttiin. Näes nyt! Avustaaksemme häntä ojennamme hänelle kätemme
asioitten järjestelyä varten ja pakotamme hänelle apulaisen, joka ottaa
hänen harteiltaan kaiken rihkamatyön.
— Mutta eikö se mennyt myttyyn? Siitähän hän juuri raivostui.
— Niin! Hän raivostui, kun luuli meidän haluavan supistaa hänen
valtaansa. Mutta me emme hämmästyneet! — naureskeli Ahlberg. — Vaikka
neiti Bergbomkin jo sekaantui asiaan ja sanoi —
— Anna olla! — murahti Leino. — Sillähän ei ole mitään merkitystä!
— Se oli kuitenkin ainoa hauska, mitä siinä pleenumissa sattui, —
jutteli Ahlberg huvitettuna. — Emilie lohdutteli Kaarloa sillä,
että nehän ovat vain "tjuguåtta obildade" (kahdeksankolmatta
sivistymätöntä), jotka täällä lakia lukevat.
— Pääasia on nyt kuitenkin se, että saadaan Sala ohjaajaksi,
näyttelijöille vuorovelvollisuus toimia päivystäjinä ja ohjesäännöt
asiallisiksi. Me voitimme sittenkin, kun olimme sitkeitä — ja Bergbom
voitti, selitti Leino.
— Ja nyt muuttuu kaikki toiseksi, kun Ida Aalberg tulee! Saatpas nähdä!
— lohdutteli Ahlberg lopuksi.
Toiseksi muuttuikin kaikki heti seuraavana päivänä. Arkadian
näyttämöllä oli vain työtä ja touhua ja yhteisymmärrystä ja
ystävällisyyttä. Kaikkea kaunista oli kukkuramitoin, eikä soraääniä
kuulunut missään. Intomielisinä ryhdyttiin työhön.
Minäkin sain Maria Stuartissa Leithingtonin jaarlin osan, ja työ
valtasi minut niin kuin kaikki muutkin.
Kuinka ihanaa olikaan Ida Aalbergin taide ja kuinka suurelta tuntuikaan
mukana oleminen!
Kuinka sähköistä olikaan tohtorin innostus ja ohjaus ja kuinka
kiihoittavaa se hehku, joka näyttämöllä hermoja viritteli!
Kaikki pieni ja arkinen ja vähäpätöinen oli unohtunut!
Tällainen oli mitalin toinen puoli.
Minunkin iloni olisi ollut täydellinen, ellen olisi tehnyt erästä
merkittävää huomiota. Yleensä minä kiirehdin puhettani liiaksi, ja
kiihkeissä kohtauksissa se muuttui epäselväksi.
Tämä huomionteko pani minut ensimmäisen kerran ajattelemaan
puhumisentaitoni vaillinaisuutta. Sain siitä paljon miettimisen aihetta.
5.