MITALIN TOINEN PUOLI.

Olin pahoin masentunut tapahtumain outoudesta. Näyttelijäkunnan

hyväätarkoittavat pyrkimykset työolojensa vakiinnuttamiseksi olivat

saaneet osakseen surkean kohtalon. Kun en kuitenkaan pystynyt

käsittämään tätä selkkausta, jätin sen silleen ja rupesin ajattelemaan

omaa asemaani, joka edellisiin virasto-oloihin verrattuna alkoi tuntua

peräti hassunkuriselta. Sain yhä voimistuvamman tunteen siitä, että

olin hypännyt onnettomaan kirnuun.

Muutamat toverit huomasivat pian alakuloisuuteni ja ymmärsivät sen

syyn. Tästä johtui, että Leino ja Ahlberg ottivat minut ennen pitkää

juttusilleen Arkadian ravintolan peräisimpään kamariin. Molemmat

olivat, ihmeekseni, kovin herttaisella ja hyvällä tuulella. Olivat

aivan kuin ei koskaan mikään ukkosilma olisi räjähdellyt Arkadian

seinien sisällä.

— Et tietysti voi ollenkaan käsittää tuonoista kohtausta näyttämöllä?

— sanoi Leino, sihittäen poikamaista nauruaan, mikä pehmensi

uskomattomalla tavalla hänen arvokasta olemustaan.

— En! Enkä haluaisi siitä enää puhuttavankaan, — sanoin

vastahakoisesti. — Asiahan ei oikeastaan kuulu minulle ollenkaan.

— Yhtä hyvin sinulle kuin meille muillekin, — sanoi Ahlberg. — Ellei

juuri tällä hetkellä, niin ainakin myöhemmin.

— Luulen, että minulle olisi selvintä kirjoittaa lääninsihteeri

Rydmanille ja palata Turkuun. Onneksi on minulla lupa palaamiseen.

— Siinäpä se! — sanoi Leino vakavasti. — Juuri tuota arvelin. Mutta

semmoista temppua ei ole tehtävä väärien olettamuksien johdosta. Jo

Turussa sanoin sinulle käsitykseni sopivaisuudestasi näyttämölle, ja

sen sanoin Bergbomillekin. Sentähden tulin arvelleeksi, että sinun on

päästävä selvyyteen näistä oloista, ennenkuin teet mitään mullistavia

tekoja. Olet ollut virastossa ja nimismiehenä. Et tietysti ymmärrä tätä

taloa ollenkaan.

Tämän jälkeen Leino alkoi laajasti kertoa Bergbomin ansioista

ja teoista teatterin synnytyskamppailussa. Esitys oli elävää ja

kiintoisaa, ja siinä ilmeni kertojan oma, syvä harrastus suomalaisuuden

asiaan ja suomalaiseen näyttämötaiteeseen.

Sain kuulla paljon uutta ja valaisevaa teatterin alkuajoiltana

Bergbomin ansiot kasaantuivat yhä korkeammalle. Tiesin entuudelta, että

Leinon kansallinen mieliala ja innostus teatteriin kohosivat helposti

yli äyräitten, mutta tällä kertaa ei ollut syytä epäilyihin, sillä

Ahlberg todisti kaikki merkitsevämmät kohdat asiallisiksi ja oikeiksi.

— No, kuinka sitten selitätte sen merkillisen ilmiön, että mies

taistelee kynsin hampain omaa etuaan ja oman laitoksensa kehitystä

vastaan, kuten äskettäin? — kysyin sitten, kun ylistyshymni oli

tauonnut.

— Johtunee hermoista, — selitti Ahlberg. — Kun hän ärtyy, niin hän

taistelee vaikka taivasta vastaan. Juuri kynsin ja hampain, niinkuin

sanoit. Vaikka et kai ole nähnyt, kuinka hän repii nenäliinoja.

— Siinä ei olekaan mitään nähtävää, — ehätti Leino sanomaan. — Tuskin

me kukaan olemme erikoisen esteettisiä suuttuessamme.

— Sepä vasta olisikin peloittavaa suuttumista, — nauroi Ahlberg.

— No, ei nyt mennä leikkiin! Tehdään ensin selvä siitä, mistä on

kysymys, — sanoi Leino ja alkoi taas puhua Bergbomin äkkipikaisesta

luonteesta, hänen työnsä paljoudesta ja lukemattomien pikkuseikkojen

huolehtimisesta, näyttelijäin kasvatuksesta, kirjailijain opastamisesta

ja muusta hermoja ärsyttävästä toiminnasta.

— No, nyt minä alan ymmärtää! — sanoin helpottuneesta — Te ette ota

näitä tupsahteluja vakavalta kannalta.

— Emme! — sanoi Ahlberg. Ikäviä ne ovat tarpeeksi muutenkin.

— Ja peijakkaan häiritseviä! — lisäsi Leino. — Ne ehkäisevät

työtä ja heikontavat tohtorin omaa työkykyä. Vievätpä vielä hänen

mielenlaatunsa, joka oikeastaan on iloinen ja ystävällinen, hornan

tuuttiin. Näes nyt! Avustaaksemme häntä ojennamme hänelle kätemme

asioitten järjestelyä varten ja pakotamme hänelle apulaisen, joka ottaa

hänen harteiltaan kaiken rihkamatyön.

— Mutta eikö se mennyt myttyyn? Siitähän hän juuri raivostui.

— Niin! Hän raivostui, kun luuli meidän haluavan supistaa hänen

valtaansa. Mutta me emme hämmästyneet! — naureskeli Ahlberg. — Vaikka

neiti Bergbomkin jo sekaantui asiaan ja sanoi —

— Anna olla! — murahti Leino. — Sillähän ei ole mitään merkitystä!

— Se oli kuitenkin ainoa hauska, mitä siinä pleenumissa sattui, —

jutteli Ahlberg huvitettuna. — Emilie lohdutteli Kaarloa sillä,

että nehän ovat vain "tjuguåtta obildade" (kahdeksankolmatta

sivistymätöntä), jotka täällä lakia lukevat.

— Pääasia on nyt kuitenkin se, että saadaan Sala ohjaajaksi,

näyttelijöille vuorovelvollisuus toimia päivystäjinä ja ohjesäännöt

asiallisiksi. Me voitimme sittenkin, kun olimme sitkeitä — ja Bergbom

voitti, selitti Leino.

— Ja nyt muuttuu kaikki toiseksi, kun Ida Aalberg tulee! Saatpas nähdä!

— lohdutteli Ahlberg lopuksi.

Toiseksi muuttuikin kaikki heti seuraavana päivänä. Arkadian

näyttämöllä oli vain työtä ja touhua ja yhteisymmärrystä ja

ystävällisyyttä. Kaikkea kaunista oli kukkuramitoin, eikä soraääniä

kuulunut missään. Intomielisinä ryhdyttiin työhön.

Minäkin sain Maria Stuartissa Leithingtonin jaarlin osan, ja työ

valtasi minut niin kuin kaikki muutkin.

Kuinka ihanaa olikaan Ida Aalbergin taide ja kuinka suurelta tuntuikaan

mukana oleminen!

Kuinka sähköistä olikaan tohtorin innostus ja ohjaus ja kuinka

kiihoittavaa se hehku, joka näyttämöllä hermoja viritteli!

Kaikki pieni ja arkinen ja vähäpätöinen oli unohtunut!

Tällainen oli mitalin toinen puoli.

Minunkin iloni olisi ollut täydellinen, ellen olisi tehnyt erästä

merkittävää huomiota. Yleensä minä kiirehdin puhettani liiaksi, ja

kiihkeissä kohtauksissa se muuttui epäselväksi.

Tämä huomionteko pani minut ensimmäisen kerran ajattelemaan

puhumisentaitoni vaillinaisuutta. Sain siitä paljon miettimisen aihetta.

5.

Arkadia · 第 9 / 91 题