A Arkadian katsomo on täynnä yleisöä.
Suomalaisen sivistyneistön valioväki on miehissä ja naisissa
kokoontunut viettämään suomalaisen kulttuurin voitonhetkeä,
merkitsemään nousuastetta suomalaisuuden ja suomalaisen hengen
kohoavalla pengermällä.
Arkadian siniverhoinen sali on jo tällä vuosikymmenellä tottunut
näihin kultatähkäisen viljankorjuujuhliin. Tämä merkillinen aika, jota
yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksankymmenlukuna tullaan kautta
aikojen erikoisena mainitsemaan ja jolle sennimisenä tullaan aina
antamaan merkitsevä sija suomalaisen hengenvainion viljelyksessä, oli
tehnyt toivorikasta terää monilla saroilla ja tuleennuttanut monia
kylvöjä.
Tämän viljelyksen eri saavutukset olivat kuin siikkoja yhteisessä
kykäässä, jonka kasvamisesta oli riemuittava. Ja yhteisenä riemun
paikkana oli vanha Arkadia, jonka kuhilashatun alla kaikista
kansallisista sitomista vilpittömästi iloittiin.
Arkadiassa tavattiin tuttavat ja kylänmiehet, saman vainion väki ja
samojen sarkojen kylväjät ja leikkaajat. Arkadia oli suomalaisen hengen
yhtymäkohta ja kansallisen mielen virkistävä tyyssija.
Sellainen oli Arkadia kaikkinakin näytäntöiltoinaan, mutta varsinkin
erikoisina ensi-iltoinaan. Silloin tuntui kautta kaupungin sama tunne:
kokoonkutsuva lippu liehuu Arkadian katolla!
Jos vielä lisäksi tämä näkymätön lippu hulmusi kotimaisen ensi-illan
merkeissä, oli kutsu velvoittava, sillä uutta voittoa se tällöin
kutsui toteamaan. Se tiedettiin ja tunnettiin. Se tunnettiin kaikkien
saavuttamaksi yhteiseksi lippujuhlaksi. Siksi ja sentähden pidettiin
Arkadiaa suomalaisen kulttuurin keskeisenä kerhokotina.
Kotimaisen ensi-illan merkeissä oli Arkadian lippu taaskin liehunut.
Siksi oli katsomo täynnä seuraamassa Minna Canthin "Kovan onnen
lapsien" esitystä.
Useat olivat kuitenkin saapuneet teatteriin epäilyksen kauna sielussa.
Aivan entisenlaatuisessa mielialassa tuskin kukaan oli tullut, sillä
näytelmän nimi jo sellaisenaan oli monelle kuin poikkeuksellisena
ennuksena. Eikä kai kukaan odottanut mitään iloista elämystä tästä
illasta — ellei ehkä kuitenkin taidenautintoa, kaikista ennakkohuhuista
huolimatta.
Näytännön kestäessä mykistyivät kuitenkin enteet ja aavistukset.
Näytelmän hirmuisuus ja peloittava todellisuus ylittivät hurjimmatkin
mielikuvat. Yleisön valtasi ensin hämmästys, sitten hämmennys ja
lopulta kauhu.
Työttömyyden kirot johtivat tapahtumia näytelmässä. Mutta oliko Savon
rautatierakennuksella kaikki juuri tällaista? Sitä kysyttiin. Onko
tällä jokin tarkoitus vai mitä tämä on? Mitä tekijä tahtoo? Kyllä se
tiedetään, että maailmassa on paljon kurjuutta, mutta suotta sitä
on Arkadiaan ahtaa! Ei se kuitenkaan sinne mahdu! Eikä tätäkään
enemmän! Ei enää toista kertaa! Hirmuinen tendenssinäytelmä! Roskaväen
kiihoittaja! Ketään ei haluta katsella maailmaa tältä "kantilta"!
Siinä se oli! Se oli tavattominta, mitä sinä iltana kuului, vaikka
kuultiinkin monenlaista ikävää. Eikä sitä kovin voi kummeksiakaan,
sillä näytäntö tärisytti katsojat hermostuneiksi ja kiihtyneiksi.
Vieläpä muuan vähäpätöinen sattumakin lisäsi tätä ärtyneisyyttä.
Tulipalo-kohtauksesta vyöryi kitkerää savua salin puolelle siinä
määrin, että kaikki alkoivat yskiä kilpaa. Sekin oli perin valitettava
tapaus.
Ainoa ilo oli se, ettei tekijä ollut läsnä tässä kovan onnen
näytännössä, joka uhkausten mukaan jäi tämän näytelmän ensimmäiseksi ja
viimeiseksi.
Niin! Viimeiseksi se jäi. Eikä tekijä koskaan nähnyt suurinta
taideluomaansa. Mutta mitäpä siitä! Hän oli sen jo kyllä nähnyt
kymmenesti henkensä silmillä. Eikä hänen läsnäoloansa tarvittu sanomaan
niille, jotka siinä näkivät vain tendenssinäytelmän, että yhteiskunnan
vaarallisin vihollinen piilee työttömyyden kiroissa. Suojeltakoon
yhteiskunta siltä vaaralta! Näytelmä sen sanoi.
Caveant consules! Varokoot yhteiskunnan kellokkaat! Niin sanoi joku
tekijän huutavan. — Panem et circenses! Leipää ja sirkusta, huusivat
vanhan ajan roomalaiset. Jos niitä saatiin, niin säilyi rauha! —
selitti joku. — Tässä huudetaan vain leipää ja vaatimattomia elinehtoja
hädänalaisille. Mistä lähtee kauhea suuttumuksen myrsky näytelmää ja
tekijää kohtaan? Siitäkö, että Minna Canth näkee syvemmälle kuin muut?
Näkee kansan sieluun ja sanoo millaiselta siellä _voi_ näyttää? —
puolusteli joku toinen.
Paljon oli kuitenkin niitä, jotka sanoivat vain yksinkertaisesti, että
suuri suomalainen näytelmä oli syntynyt, mutta ne äänet vaimennettiin.
Kovan onnen näytännön loputtua poistui kiihtynyt yleisö siniverhoisesta
salista.
3.