Niin sanoivat Jaakosta kaikki: hänen vanhempansa, sisaruksensa, tädit,
naapurit ja kaikki tuttavatkin. "Voi kuitenkin, kuinka hän on tuhma",
sanoi isä huolestuneena, nähdessään Jaakon itkevän ja valittavan,
sill'aikaa kuin koira makeaan suuhunsa söi hänen voileipänsä. "Voi
pikkuista tuhmeliini parkaani", sanoi äiti, hyväillen poikaansa, kun ei
tämä päässyt pöydän ääreen, jossa sisaruksensa leikkivät Jaakolta
"lainaamilla" leluilla, ja täyttä kurkkuansa riemuitsi, kuullessansa
muiden nauravan, vaikk'ei useinkaan tiennyt mikä heitä nauratti.
Tädeiltään sai hän aina huonoimman joululahjan, "sillä", arvelivat he,
"hän on niin tuhma, että tyytyy mihinkä hyvänsä". "No, sinuapa on aika
tuhma-jussi", sanoi naapurin emäntä, kun oli kerran lähettänyt hänet
ostamaan sokuria, ja Jaakko oli pannut sokurin märälle kivelle,
kiiruhtain auttamaan erästä pientä tyttöä, joka oli pudonnut ojaan.
"Herra Jumala, kuinka tuo poika on tuhma", sanoi eräs vieras rouva,
joka oli heillä vieraissa, kun Jaakko muistutti äidilleen, ett'ei
suuruskahvia vielä oltu juotu, vaikka äiti juuri oli sanonut olevansa
pahoillaan siitä, että se vast'ikään oli juotu. Tuhma hän oli, ja
ilmankos hänen nimensä sitten olikin Jaakko? Sehän on vallan varmaa,
että tuhmia kaikki Jaakot ovat!
Hänellä, näet, ei ollut senkään vertaa viisautta, että olisi rajuksi
ruvennut, kun häntä tuhmaksi sanottiin; eikö mitä! Tuhmana oli hän
syntynyt, sen hän tiesi hyvin itsekin, ja että hän tuhmana kuolisikin,
siitä oli hän niin vakuutettu, että päätti antaa, pitkittä puheitta,
asiain mennä menojaan. Vakuutus tuhmuudesta saattoi enimmäkseen hänen
huulilleen tyytyväisen hymyn, eikä hän koskaan edes koettanutkaan näkyä
viisaammalta kuin olikaan. Hänen tullessaan kouluun oli yleinen
vakuutus hänen tuhmuudestaan niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä kukaan
yrittänytkään epäillä; mutta toveriensa hyväntahtoisuuden ja oman
järkähtämättömän hyvän luonteensa avulla tuli hän kumminkin toimeen.
Kyllähän hänelle useinkin tehtiin kaikenlaisia sutkauksia, mutta hän
kun niille vaan nauroi oikein sydämmensä pohjasta, niin ei liian
pitkälle koskaan menty; sillä kukapas olisi hennonnut tuolle
sävyisälle, tuhmalle pojalle pahaa tehdä? Vaivaloisen opin kanssa
taisteli hän miehuullisesti ja väsymättä, mutta jos hän siitä jotakin
saikin päähänsä päntätyksi, ei se ainakaan semmoista ollut, jolla muut
tutkinnoissa loistavat. Matkakertomusten ja satujen lukeminen oli hänen
mieluisinta työtään. Varsinkin ihaili hän suuresti uljaita, väkeviä
sotasankareja, semmoisia, jotka olivat taistelleet vallan hirmuisesti,
hyvin helposti olivat jaksaneet kantaa raskaimpia taakkoja, mutta
kumminkin olleet niin hiljasluontoisia ja yksinkertaisia kuin lapset.
Silloin Jaakko arveli: "Kun nyt minä kerran olen näin tuhma, niin
tahdon tulla väkeväksi, oikein kauhean väkeväksi, niin että kaikki
ihmiset rupeavat minua arvossa pitämään pelkän voimani vuoksi". Risto
veikkoansa, joka oli hyvin älykäs ja ymmärtäväinen poika, piti hän
suuressa arvossa. Kaikki, mitä Risto sanoi, oli oikein, ja mitä Risto
halusi, sen Jaakko teki, kun vaan suinkin taisi: puolustaakseen Ristoa,
joka oli kiivas, vaan samalla pelkuri, hän olisi mielellään vaikka
henkensäkin uhrannut. Ristosta tulee oikein maailman mainio mies, siitä
hän oli varma; ja hauskaa oli hänen ajatella mitenkä hän, kun veljensä
on päässyt suureen arvoon, tulee hänen luokseen halvassa puvussa ja
soittaa ovikelloa; mitenkä sitten, kun palvelija käskee hänen menemään
tiehensä, hän vastaa: "Herra professori -- vielä toisinaan herra
ministerikin -- on minun veljeni!" Ja sen hän sanoo pöyhkeillen -- ei,
ei pöyhkeillen -- se olisi syntiä; se alentaisi häntä liian paljon.
Itse puolestaan, sitä vastoin, ei hän ollut kunnianhimoinen laisinkaan,
sillä kun hän oli kasvanut kyllin suureksi, pani isänsä hänet nikkarin
oppiin; "ja siinä teki isä varsin oikein", sanoi Jaakko silloin, "sillä
minä olen liian tuhma mitään parempaa oppimaan". Nikkarin luona
menestyi hän varsin hyvin; hän oli niinkin tuhma, ett'ei ymmärtänyt
pitää itseään korkeampi-sukuisena ja paremmin kasvatettuna, kuin
muutkaan oppipojat, joista sitten saikin hyviä tovereita ja ystäviä.
Mitä taasen työhön tulee, niin siihen hän ryhtyi ilomielin ja
huomasikin kohta olevansa varsin tyytyväinen onneensa.
Sill'aikaa kuin Jaakko siis sahasi, höyläsi, liimasi ja kiilloitti
oikein otsansa hiessä, oli isällä täysi tekeminen, saadakseen jotakin
sopivaa paikkaa Risto pojalleen. Risto ei ollut tuhma, sehän oli selvä
kuin päivä; ei hän koskaan lukenut läksyjään, vaan osasi ne sentään
hyvin hyvästi ja sai vähä väliä kauniita todistuksia edistyksistään
koulussa. Ulkoa osasi hän koko joukon runoelmia, sekä saksan-,
franskan- että englannin-kielisiä, ja kirjoitti päiväkirjaan kaikki,
mitä kotona tapahtui. Kaikki, niin omansa kuin Jaakonkin rahat menetti
hän teateriin y.m. Silmin nähtävähän oli, että hän semmoisilla
luonnonlahjoilla menisi pitkälle. "Annetaanpas", sanoi isä, "pojan
lukea aluksi", ja Risto luki vuosikausia, mutta tutkinnon otosta ei
tullut mitään. Vihdoin sanoi hän eräänä päivänä olevansa kyllästynyt
tuohon ikuiseen lukemiseen; hän ei tahdo muka olla se, joka rupeisi
johonkin vastahakoiseen virantoimitukseen, se on hänen mielestänsä
rasitusta vaan; hän tarvitsee vapautta, vapautta, voidakseen oikein
vaurastua. Aikaa kului taaskin, ja kun ei isä nähnyt sittenkään
pojassaan mitään vaurastumista, ehdotteli hän pojalleen jonkinlaista
toimitusta. "Minä hankin", sanoi hän, "sinulle toimitusta jossakin
kauppakonttorissa". Poika totteli, vaan huokasi kumminkin, ett'ei isä
ollenkaan ymmärtänyt elämän runollista puolta. Konttorityönsä teki hän
itselleen niin mukavaksi, kuin vaan oli mahdollista. Hän rupesi
runoilemaan, se tuli muillekin tiedoksi ja hän sai jo kohtakin
mainetta! Vaan kun hän, isänsä kuoltua, oli saanut vähän perintöä, niin
heitti hän konttorityöt sikseen ja rupesi viettämään oikein iloisia
päiviä; ja siihen hän olikin kuin luotu. Maailma tempasi hänet
mukanaan, ja hän piti itseään onnellisena. Typerää veljeään ei hän
sentään koskaan unohtanut.
Sillä välin oli Jaakko päässyt sälliksi, ja isänsä lähetti hänet
ulkomaille, että oikein vaurastuisi työssään. Jaakko, kuuliainen kuten
ennenkin, jätti jäähyväiset, kyyneleet silmissä, ja läksi matkalle.
Muutaman kuukauden kuluttua seisoi hän taas entisen isäntänsä
työtuvassa ja höyläsi yhtä uutterasti kuin ennenkin. Tuhmasti hän teki,
sen tiesi hän, mutta -- mitäpä hän sille mahtoi, "hänen tuli ikävä
takaisin", kertoi hän hymyillen, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.
Suuresti hän oli iloinen, kuullessaan, että veljellensä kaikki kävi
hyvin; vakaisena nyykähdytti hän silloin päätään, ikäänkuin olisi
tahtonut sanoa: "Niin, niin, hän sen kyllä voi!" Kerran lahjoitti Risto
hänelle pienen kirjasen, jonka hän itse oli kirjoittanut. Jaakko
laittoi itselleen kohta komean kirjahyllyn, jolle hän asetti kirjasen
ynnä pari muutakin kirjaa, joita hänellä oli. Riston kirjoittamaa
kirjaa hän ei kuitenkaan lukenut, hän kun ei ymmärtänyt sitä; "mutta",
selitti hän hymyillen, "sillä on kyllä ansionsa". Kirjanen oli
kumminkin sidottu kauniisin kansiin, ja mielellään sitä Jaakko tuon
tuostakin katseli ja tunsi olevansa vähän ylpeäkin sen puolesta.
Kipeästi koski Jaakon sydämmelle, kun vanha isäntänsä kuoli ja jätti
kivulloisen lesken ja seitsemän turvatonta lasta jälkeensä. Täytyikö
hänen nyt lähteä pois vanhasta, rakkaasta työtuvasta! "Tuhmasti tosin
teen, kun niin ajattelen", arveli Jaakko, "mutta, milloinkas minä
viisaasti olen tehnyt?"
Näihin mietteisin oli hän vaipununna, kun Risto kerran illalla tuli
hänen luokseen työtupaan. Risto kummasteli, että nyt kaikki oli niin
hiljaista; ei kuulunut sahaamista, ei höyläämistä, ei veljensä iloista
lauluakaan. Jaakko istui lavitsalla ja katsoa tuijotti sahalastuihin
lattialla; sanaakaan sanomatta nyykähdytti hän päätään tulijalle. Risto
sytytti sikarinsa ja istahti mahonkipölkylle, ajatuksissaan silmäillen
lakierattuja saappaitaan.
-- "Kolkoltapa nyt täällä näyttää", sanoi hän viimein.
Jaakko nyykähdytti päällään.
-- "Ethän sinä kumminkaan häviölle tule vähääkään. Perintö-osasi on
vielä koskematta, ja sillä voit panna oman taloutesi toimeen. --
Lähdethän kaikissa tapauksissa täältä pois?"
Vähän mietittyään vastasi Jaakko: "enpä luule sitä".
-- "Etkö?" kysyi Risto kummeksien.
-- "Kukas heistä sitten huolta pitäisi?" sanoi Jaakko viitaten lesken
huoneesen päin.
-- "Ethän ainakaan sinä!" sanoi veli, pyörittäen päätään. "Sinä et ole
heille mitään velkaa".
-- "En, leivästäni en heille velkaa jää", vastasi Jaakko
sydämmellisesti, "isä-vainajani ja minä olemme sen kyllä korvanneet;
mutta kiitollisuuden velassa olen kyllä heidän hyvyydestään ja
ystävällisyydestään minua kohtaan! -- Niin, naura sinä vaan! -- Ja
päälliseksi olen heille velkaa sen, minkä kaksi väkevää, työhön
kykenevää kättä aina ovat turvattomille, jotka eivät itse voi tulla
aikoin".
-- "Oletkohan ajatellut", sanoi Risto sitten, "että jos tuumasi
toimeenkin panet, niin et saa koskaan tilaisuutta mennä naimisiin?"
-- "Enhän minä ole edes kihlannutkaan vielä", vastasi Jaakko
naurahtaen.
-- "Mutta saatathan helposti sattua näkemään jonkun tytön, joka sinulle
on mieliin", sanoi veli, "ja kun rakkaus sinuun saa syttyneeksi, niin
silloin varmaankin kadut nykyisiä tuumiasi; sinä et pidä lukua elämän
runollisesta puolesta, vaan tahdot tyytyä sen yksipuolisuuteen".
-- "Minä en runollisuudesta ymmärrä tuon enempää", vastasi Jaakko
säveästi, "tiedän tosin tekeväni tuhmasti, vaan toisin en taida".
Jaakko oli oikeassa. Aikeistaan ei ollut muuta sanomista kuin että ne
olivat tuhmasti, tuiki tuhmasti tuumitut! Vaan, olipa toki yksi, joka
ei niitä tuhmina pitänyt, -- leski ynnä orvot. Ja kun Jaakko näki
heidän kiitollisuutensa, näki sen ilon, joka loisti heidän silmistään,
sanoi hän itsekseen: "oikeinpa on mieleni hyvä, että noin tuhmasti
tein'". Kovin kourin hän ryhtyikin työhön. Pienen perintö-osansa pani
hän heti liikkeelle, voidakseen työskennellä suuremmassa määrässä.
Vaikka nyt suurin osa talon omaisuutta tuli sen kautta hänen omakseen,
ei hän kumminkaan itseään muuna pitänyt kuin lesken asian-ajajana. Jos
hän olisi paremmin älynnyt etujaan valvoa, olisi kohtalonsa hänelle
keveämmältä tuntunut, mutta sitä ei hänessä ollut miestä huomaamaan.
Tulipa Jaakko paralle toinenkin rasitus ja, itse sitä huomaamattansa,
oli hän niiden väkeväin sotasankarien kaltainen, joista oli saduissa
lukenut. Hän teki työtä ankarasti, valvoi yöt ja piti vaan huolta
toisten parhaasta, vaikk'ei hän siitä itse huomannut. Kävi, näet, niin,
että Risto, joka ei nähnyt mitään vaivaa, pian sai perintöosansa
loppuun ja tuli aina välisti Jaakolta lainaamaan rahoja. Jaakko antoi
ilomielin, mitä veli pyysi.
-- "Niin sen pitää olemankin", sanoi hän; "sinä et saa olla puutteessa,
sinun pitää elämän huoletta ja murheetta, voidaksesi töitäsi
toimitella; tule vaan luokseni ja ota mitä tarvitset". Vaan tämä
jalomielinen käytös lisäsi Jaakon työkuormaa entistä enemmän.
Eräänä iltana tuli Risto pahalla tuulella Jaakon luo, istahti ja
katseli äänetönnä kuinka veli teki työtä.
-- "Mikä sinun on?" kysäsi Jaakko, tähystäen lautaa, jota höyläsi.
-- "Min'oon kyllästynyt tämän elämän viheliäisyyteen", vastasi Risto
"se on täpösen täynnä nöyryytyksiä ja erehdyksiä".
-- "Niin, kyllä se on totta, kyllä täällä erehdyksiin joutuu", sanoi
Jaakko myöntäen. "Minäkin, esimerkiksi, luulin saavani urakkatyökseni
tuon kouluhuoneen rakennuksen, vaan eräs toinen tarjoutui tekemään sen
vähemmästä".
-- "Ei mokomaa tuhmaa toista ole", ajatteli Risto, vaan kun hän paljon
piti veljestään, niin hän ei ajatustaan ilmaissut; puhalsihan vaan
muutaman savupilven sikaristaan.
Kotvasen olivat veljekset ääneti; Jaakko rupesi viheltelemään
höylätessään.
-- "Etkö lähde ulos kävelemään?" kysyi Risto sitten.
-- "Eipä minulla juuri olis aikaa", vastasi Jaakko; mutta nähdessään
veljensä tyytymättömän katsannon, lisäsi hän: "no, mennään vaan".
He läksivät. Raikas, kaunis ilta ilahdutti Jaakkoa. Hän, joka oli
tottunut päiväkaudet läpi olemaan työnsä ääressä, tunsi nyt itsessään
oudon, suloisen tunteen, nähdessään luonnon heristymistä, ja rintansa
paisui, hengittäen sisäänsä mietoa ilmaa. Kauvan unohduksissa olleet
muistelmat kuvailivat hänen mielessään; kaikki oli entisellään, hän
itsekin. Hän viittasi järvelle päin, puristi veljensä kättä ja sanoi:
"Muistatko, Risto, kuinka me kerran luistelimme tuon järven jäällä?
Muistatko, kuinka minä antauduin poliisin käsiin, jotta te sillaikaa
pääsisitte pakoon, mutta poliisi päästi minut irti, sanoen teidän
pettäneen minut?" Risto naurahti. "Kun joskus tulen niin varakkaaksi,
että voin toiveeni toimeen panna", jatkoi Jaakko, "niin sitten laitan
itselleni asuinhuoneen maalle, viheriöitseväin puiden suojaan, ja sen
taakse laitan yrttitarhan ja ylt'ympäri korean piste-aidan. Luulisinpa
saavani silloin halun naidakin". Ja ääneti katsoi Jaakko etehenpäin,
ikäänkuin näkisi jo kauaksikin tulevaisuuteensa.
Silloin kuului äkkiä tulipalonmerkit, hätäkello soi, ja rusko,
valoisampi kuin laskevan auringon, levisi taivaalle. Tuolta talojen
takaa näkyy punainen tulipatsas; liekit ja säkenet tanssivat sen
ympäri, ja purppurahuntu ympäröivi sitä. Tuo kaikki peittyy väliin
valkoisiin, väliin mustiin savupilviin. Pilvet taivaalla näyttävät
mahdottoman suurilta suopakuplilta tulta täynnä, ja tuuli kiidättää
leimuavaa joukkoa sinne ja tänne. "Voi kuinka kaunis, kuinka komean
kaunis näky!" huudahtaa Risto kääntyen veljeensä; "mutta mihinkä Jaakko
sai? Luultavasti on mennyt tulipalolle pelastamaan", arvelee Risto,
"kunhan vaan ei taaskin tekisi tuhmasti". Ja Risto astuu kotiansa,
sepittämään oikein ihanaa runoa tulipalosta.
Jaakko teki tosin tuhmasti, mutta tällä kertaa syystä. Heti iski
hänelle mieleen, että tulipalo voisi olla joko hänen asunnossaan tahi
jossakin läheistöllä. Kauhistuen muistelee hän Riston palavaa sikaria
ja että lesken ja lasten huone on työtuvan takana. Hän rientää siis
kotiapäin eikä muista edes sanoa veljelleen jäähyvästiä. Pelkonsa ei
olekaan turha; hän saapuu paikalle juuri silloin kuin ollaan nostamassa
tikapuita, joiden avulla leski ja lapset saataisiin pelastetuiksi.
Hän tungeikse lähemmäs, ja kun ei kukaan uskalla sitä, kiitää hän itse
ylös tikapuita myöten, menee akkunasta sisään ja kehoittaa sisässä
olevia tulemaan esille; vaan he ovat savusta sekä säikähdyksestä
puolikuolleina. Aika, kallis aika menee hukkaan; Jaakko rientää huoneen
sisälle, tarttuu ensin äitiin ja kantaa hänet ikkunalle, josta muut
ottavat hänet vastaan, sitten kantaa hän lapset kaksitellen; mutta kun
hän itse, iloiten pelastaneensa tärkeimmän tavaran, rientää tikapuille,
syöksee sivuseinä paukkuen sisään, hänen päällensä; hän kaatuu
lattialle. Vaan häntä ei sinne jätetä; hänen uljasta esimerkkiään
seuraa kaksi urheaa miestä, jotka kiiruhtavat kytevien ja savuavien
hirsien ylitse hänen avukseen, nostavat hänet ja kantavat turvalliseen
paikkaan. Mutta minne? Rauhallisesta, hiljaisesta kodista ei ole muuta
jäljellä kuin savuavat rauniot; -- sairashuoneesen oli hän siis
vietävä.
Risto, saatuaan tietää, miten veljelleen oli käynyt, kiiruhtaa, katumus
ja murhe mielessään, veljensä sairasvuoteen viereen. Sairaanhoitajat
katsovat häneen huolestuneina ja toistavat lääkärin lausuman tuomion:
"ei ole mitään toivoa enään". Mutta Jaakko hymyilee hänelle, huolimatta
vaivoistaan, ja sanoo: "Tottahan minä taaskin tein jonkun tuhmuuden?"
Risto kokee lohdutella häntä sekä itseään, ja kertoo kirjoittaneensa
nyt juuri kauniin runoelman tulipalosta, jonka hän on verrannut tulta
suitsuavaan vuoreen ja kaikkia tuhoja tekevään pyrstötähteen, joka tuo
hirmuista kostoa kurjalle ihmiselle ja käyttää tulen petollisia henkiä
palvelijoinaan; runonsa toivoo Risto saavansa myödyksi köyhän
nikkarinlesken hyödyksi. Jaakon silmät loistavat ilosta; hän puristaa
veljensä kättä ja sanoo ylpeydellä ja kunnioituksella: "Niin, niin,
sinä kyllä voit semmoisia!"
Kahdeksan päivän perästä viedään Jaakko viimeiseen, ahtaasen
lepokammioonsa. Kun ruumis on haudattu ja vieraat poissa, jääpi Risto
haudalle seisomaan erään ystävänsä kanssa, joka ei vainajata tuntenut,
vaan oli Ristoa seurannut Jaakon haudalle. Tämä katselee syvissä
ajatuksissa poismeneviä saattovieraita ja niiden joukossa orpoja, jotka
viimeisinä olivat lähteneet holhoja-vainajansa haudalta.
-- "Veljesi", sanoo hän, "mahtoi olla varsin hyvä ihminen!"
Risto arvelee, että hänen oikeastaan pitäisi vastaaman: "Ei mokomaa
tuhmaa toista ollut;" vaan kyyneleet purskahtavat hänen silmistään ja,
syvästi liikutettuna, kuiskaisee hän: "Ei toista niin hyvää ihmistä
mailmassa ollut!"