OPPIPOIKA.

(Kirjoittanut Emile Souvestre).

Keskipaikoilla tammikuuta vuonna 18-- tapahtui eräässä mitä kurjimmissa

asunnossa Mühlhausenissa [tehdaskaupunki Elsassin maakunnassa] yksi

noita kurjia kohtauksia, joita köyhyys niin usein saattaa matkaan.

Huononpäiväisessä ullakossa, jonka särkyneiden ruutujen kautta tuuli

vinkueli sisään, makasi noin neljäkymmentä vuotta vanha vaimo

räsyisellä vuoteella. Hänen riutunut muotonsa osoitti elämänlähteen

hänessä jo kuivuneen.

Leski Kosmallin -- se oli kuolevaisen nimi -- oli täytynyt vuosimäärin

taistella kovimman puutteen kanssa, ja hänen luonnostansa roteva

ruumiinsa oli ylellisen työn kautta vähitellen riutunut. Miehensä

kuoltua oli hän kahden poikansa kanssa, joista vanhin silloin oli

tuskin neljäätoistakaan vuotta vanha, joutunut kovimpaan köyhyyteen,

niin että hän töin tuskin jaksoi elättää lapsiansa. Jo kauan oli hän

tuntenut voimainsa vähenevän, ja nyt, kun ne olivat peräti poissa, nyt

herkesivät nekin ihmiset, joilta hän tähän asti oli saanut työtä,

pitämästä huolta hänestä, sillä he, asian oikeata laitaa tuntematta,

sanoivat häntä huolimattomaksi. Rohkaistuna ja autettuna olisi vaimo

parka ehkä voinut voittaa tautinsa; mutta nyt, kun kaikki olivat hänet

hyljänneet, oli hänen mahdoton taistella sitä vastaan. Eräänä iltana,

tultuansa kotiin entistä uupuneempana ja nähtyänsä sekä halkokorin että

ruokakaapin olevan tyhjinä, kutsui hän luokseen nuoremman poikansa.

-- "Poikaseni", -- sanoi hän -- "ehkä meitä vielä Jumala armahtaa;

mutta näinä päivinä en minä puolestani jaksa mitään tehdä, minä tunnen

olevani hyvin kipeä. Sinä olet ollut työssäsi ahkera, tehtaan isäntä

rakastaa sinua; kun hän saa kuulla, että sinulla ja veljelläsi on puute

kaikista, niin ei hän mahtane kieltää sinulta osaa palkastasi

etukäteen. Raskasta on pyytäminen, sen hyvin tiedän; mutta rohkaise nyt

mielesi, poikani, onhan Jumala sanonut, että ihmisen pitää koettaman

auttaa itseänsä".

Huolestuneena katsoi Fredrik äitiinsä; usein oli heiltä leipää ennenkin

puuttunut, mutta ei vielä milloinkaan ollut äiti noin puhunut. Hän

peljästyi äitinsä kalpeutta ja alakuloisuutta. Kyynelet pyrkivät hänen

silmiinsä, mutta hän pidätti ne; hän läheni äitiänsä, pyysi häntä

käymään vuoteelle ja sanoi nyt heti lähtevänsä tehtaan isännän, herra

Kartmannin, luo.

Mutta tältä etukäteen saadut rahat riittivät tuskin muutamankaan päivän

välttämättömimpiin tarpeisin, ja pian vallitsi tuossa köyhässä

perheessä entinen puute.

Eräänä päivänä tammikuun lopulla oli Kosmall'in lesken huoneessa

entistä kylmempi; turhaan olisi silmä haeskellut uunista ainoatakaan

kipinää. Sen sijaan paloi vanhalla, madonsyömällä pöydällä kaksi

vahakynttilää. Sairas oli juuri nauttinut Herran Ehtoollista. Hänen

kumpikin poikansa oli polvillaan vuoteen vieressä; Fredrik näkyi olevan

aivan nääntynyt murheesta; Frans, vanhempi poika, itki myös, mutta

hänen kyynelensä tuntuivat olevan ainoastaan hetken liikutuksen

synnyttämiä, ja tuossa pian lauhtuvassa murheessa huomasi helposti

hänen luonteensa huolettomuuden ja tunnottomuuden.

Papin mentyä pois koetti sairas kohottautua ja pyysi viittauksella

lapsiansa tarkasti häntä kuulemaan; sitten pani hän hermottomat

kätensä kumpaisenkin lapsensa kaulan ympäri ja veti hennosti heidät

lähemmäs vuodettaan.

-- "Hetkisen kuluttua" -- sanoi hän -- "jäätte te orvoiksi, aivan oman

onnenne nojaan. Jumala on hyvä minua kohtaan; hän kutsuu minut täältä

pois sillä hetkellä, kuin käteni eivät enää jaksa teitä elättää.

Olisin minä mielelläni vielä jonkun aikaa elänyt, pitääkseni teistä

huolta ... mutta koska nyt kerran kuolla täytyy, niin kuulkaa viimeiset

neuvoni. Puutetta, lapseni saatte te vielä kyllä nähdä, ennenkuin

tulette aikamiehiksi; mutta vaikkapa puutteenne olisi kuinka suuri

hyvänsä, niin älkää unohtako sitä, että rehellisyys on ainoa

rikkautenne. Usein, kun teillä ei ollut leipää, olisin voinut omistaa

toisen tavarata, mutta mieluisammin tahdoin nähdä teidän kärsivän

nälkää, kuin olisin tehnyt Jumalan käskyä vastaan. Sitä paitsi

kohtalonne vast'edes käynee paremmaksi kuin se tähän asti on ollut.

Sinä, Fredrik, olet vielä nuori, joulunpyhinä täytit sinä vasta

kolmetoista vuotta, mutta sinä rakastat työtä. Mitä taas sinuun tulee,

Frans", -- jatkoi kuolevainen ja käänsi sammuvat silmänsä vanhempaan

poikaansa -- "älä närkästy sanoistani, äläkä katso niitä moitteeksi

entisyydestä, vaan ainoastaan pyynnöksi tulevaisuuden varalta. Ota

vaari itsestäsi, Frans! Sinulla ei ole halua työhön, ja siinähän

kumminkin on ainoa suoja köyhäin rehellisyydelle. Jos ihmisellä ei ole

halua jokapäiväisellä työllä leipäänsä ansaitsemaan, niin ei puutu

paljon, ett'ei hän sitä varasta! Pysy Fredrikin luona, sillä hän on

omaisesi, ja tottele hänen neuvojaan... Lupaa minulle -- jatkoi hän ja

likisti Fransin kättä -- ett'et luovu veljestäsi".

Liikutettuna, kyynelöiden lupasi Frans sen, ja tuo lupaus näkyi

rauhoittavan kuolevaista, sillä pikainen ilonväre kirkasti hetkeksi

hänen kasvonsa.

-- "Nyt kuolen rauhassa" -- sanoi hän. -- "Oi, armaat lapseni, älkäät

unohtako, että kaikki, mitä olen kärsinyt, olen teidän tähtenne

kärsinyt, ja pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette

eroittamattomina pysyneet rakkaudessani".

Näin sanottuaan pani hän jääkylmät kätensä kummankin poikansa pään

päälle, jupisi muutamia epäselviä sanoja, jotka näkyivät olevan

rukousta Jumalan puoleen ja jotka Jumala yksin kuuli, ja -- huokasi

viimeisen kerran.

Seuraavana päivänä seurasivat orvot vainajata hautausmaalle; he,

kantajat ja pappi -- siinä oli koko saattojoukko.

Lapsilta oli puuttunut rahaa murhevaatteiden ostamiseksi; Fredrikin ja

hänen veljensä kyynelet olivat ainoa osoite sukulaisuuden siteistä

vainajan ja häntä surevain välillä.

* * * * *

Jäätyänsä itsekseen erkanivat veljekset viipymättä kukin eri tielle.

Frans murehti äitinsä kuolemata, sillä ainahan tuo käy kipeästi

kevytmielisimmänkin sydämmelle, kun tietää kadottaneensa sen, joka

häntä oli rakastanut ja hoitanut, mutta murhettansa hän ei luullut

muuten voivansa lieventää kuin meluisissa huvituksissa. Äitinsä

hautajaisten jälkeisenä päivänä hän jo luisteli muiden poikain kanssa

jäällä. Fredrik sitä vastaan käsitti velvollisuutensa aivan toisin.

Hillittyänsä ensimmäisen surunsa, hän päätti seurata äiti vainajan

neuvoja ja lujasti käydä työhön käsin. Itkusta pöhöttynein silmin,

kalpeana, murheellisella, mutta lujalla sydämmellä hän palasi

tehtaasen. Herra Kartmann kun päivän kuluessa sattui kulkemaan hänen

ohitsensa, pysähtyi.

-- "Sinä olet monta päivää ollut poissa" -- sanoi hän yksitotisesti

-- "Ethän, toivoakseni, huolimattomaksi ruvenne?"

-- "Minä holhoin äitiäni, herra".

-- "Onko hänen sitten nyt parempi?"

-- "Hän on kuollut", -- vastasi Fredrik itkien.

Herra Kartmann näytti hämmästyvän.

-- "Lapsi parkaa!" sanoi hän, "ja milloin?"

-- "Toissa päivänä."

-- "No, Fredrik", -- vastasi tehtaan isäntä vilpittömällä

myötätuntoisuudella -- "saat olla koko tämän viikon poissa, palkkasi

saat kumminkin täydellisesti".

-- "Kiitoksia, herra" -- vastasi poika -- "mutta kun äitini tuolta

ylhäältä näkee minut työn ääressä, niin hän varmaankin tuntee itsensä

onnelliseksi; minä tottelen häntä, kun jään tänne".

Herra Kartmann pani sääliväisenä kätensä pojan pään päälle ja sanoi:

-- "Se on oikein tehty, Fredrik; minä koroitan palkkasi".

Mutta eipä tuon orvon uutteruus pysähtynyt tehtaan työhön yksistänsä.

Herra Kartmann ilmoitti perustaneensa iltakoulun niitä hänen

tehtaassansa työskenteleviä poikia varten, joilla ei ollut tilaisuutta

käydä kaupungin yleisissä kouluissa. Tämä sanoma tuotti Fredrikille

suuren ilon.

Täällä hän nyt sai ensimmäiset opetuksensa. Usein oli hän kuullut

äitinsä valittavan lastensa oppimattomuutta, jota hän ei mitenkään

voinut poistaa, ja omasta kokemuksestansa elämässä oli Fredrik ruvennut

ymmärtämään tiedon arvoa.

Mutta lapsi parka malttamattomuudessansa ei voinut läheskään aavistaa

niitä esteitä, jotka häntä odottivat tällä uudella polulla. Jumala

yksin tietää kuinka suurta sielun voimaa tarvitaan ensimmäistä luvun

kammoamista voittamaan ja kuinka suurta tahdon lujuutta Fredrik

tarvitsi, voittaaksensa luontoansa ja pakoittaaksensa sitä niin uuteen

työhön. Liian vähän ansionmukaista kiitosta omannetaan rahvaan

lapselle, joka edistyy opin tiellä: oppiminen on hänelle tuhatta

kertaa vaivaloisempaa kuin rikkaan lapselle. Hänen ensimmäisessä

kasvatuksessansa ei mikään valmista häntä hengelliseen työhön, elämä on

hänelle pelkkää aineellisuutta vaan; tällä alalla liikkuvat hänen

halunsa ja tunteensa. Niinpä oli Fredrikinkin laita. Hän oli syntynyt

tehdaskaupungissa ja tultuansa seitsemän vuoden ikäiseksi, asetettiin

hän koneen ääreen; hän näki sen käyvän, mutta ei voinut käsittää sen

eri osain keskinäistä yhteyttä. Työnsä ei häneltä vaatinut muuta kuin

ruumiillista voimaa ja ruumiillista tottumusta. Hänen järkensä oli

työtön, ja sen täytyi siis välttämättömästi veltostua; se saattoi

kiintyä johonkuhun esineesen ainoastaan silloin kuin sai siitä

huvitusta. Vaikka Fredrik oli tehtaan toimeliaisin ja ahkerin työmies,

niin oli tuo hengen toimeliaisuus hänelle vallan outoa: hän tarvitsi

sen vuoksi suurta tahdon lujuutta, kiinnittääksensä sinne tänne

heiluvat ajatuksensa yhteen esineesen. Mutta tuopa oli alussa aivan

vaikeata, ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa; sitä paitsi puuttui

häneltä melkein kokonaan muistia, joka ainoastaan uutteran harjoituksen

kautta saadaan kehittymään ja pysymään. Tahdon voimalla ja kaiken

kykynsä käyttämällä onnistui hänen vihdoin päästä ajatustensa herraksi

ja antaa niille määrätty suuntansa. Ja sittenkuin hän kerran oli saanut

tämän ensimmäisen voiton ja tehnyt henkiset kykynsä tahtonsa alaisiksi,

kävi hänelle oppiminen helpoksi; mikä hänelle ennen oli ollut hämärätä,

selkeni hänelle nyt; järkensä jaksoi ilman suuria ponnistuksia päättää

syystä vaikutukseen; mutta kuinka paljon vaivaa, kuinka suurta malttia

oli hän tarvinnut, siihen päästäksensä!

Joku aika sitten olivat veljekset jättäneet ullakkonsa ja ottaneet

asuntonsa erään vanhan eukon, Ottilia Riedlerin, luona, joka oli ollut

heidän äiti vainajansa ystävä. Täällä sai nyt Fredrik iltasilla

emäntänsä kynttilän valossa lueskella ja muistella mitä edellisinä

päivinä oli oppinut, ja sitenpä hän vihdoin, lujan malttinsa avulla,

pääsi niin pitkälle, että kevään lopulla osasi jotensakin sujuvasti

lukea.

Nyt tahtoi hän vuorostansa antaa opetusta Frans veljellensä, mutta

kaikki hänen ahkeroimisensa ja pyyntönsä siinä kohden raukesivat

turhaan.

-- "Mitä minä siitä paranisin, osaanhan minä kehrätä puumulia

ilmankin", vastasi Frans.

Fredrikin täytyi luopua toivostaan, saada veljensä kankeus voitetuksi;

mitä taas häneen itseensä tulee, niin pitkitti hän oppimistaan ja

edistyi, enemmän oman uutteruutensa kuin saamainsa opetusten avulla,

kirjoittamisessa ja luvunlaskussa yhtä nopeasti kuin lukemisessakin.

Niin kului kaksi vuotta ja herra Kartmann lisäsi taaskin Fredrikille

palkkaa.

Tehtaan koulussa opetettiin ainoastaan lukemaan, kirjoittamaan ja lukua

laskemaan, mutta Fredrikin teki mieli tutustua myös mittaustieteen

kanssa, jonka hän tiesi olevan välttämätöntä koneis-opin taitamiseen;

Pahaksi onneksi puuttui häneltä kumminkin semmoisia kirjoja eikä hän

jaksanut niitä ostaa.

Koittipa odottamaton ilo. Pyhän Yrjön päivänä oli herra Kartmannin

nimipäivä. Kun tehtaan työmiehet tulivat isännällensä onnea

toivottamaan, kutsui tämä Fredrikin esille ja pisti kultarahan hänen

kouraansa.

-- "Ota, poikaseni", -- sanoi hän, -- "tämä on palkinto, jonka olin

määrännyt ahkerimmalle pojalle koulussani, ja olenpa iloinen, että

juuri sinä sen olet ansainnut".

Kokonainen kultaraha! ... tämä oli enemmän kuin Fredrik koskaan oli

tohtinut toivoakaan; tämä oli hänen ihanimpain uniensa toteutuminen!

Niin kokonaan huumauneena oli poika parka onnestansa, että hänen

hämmästyksensä oli ainoa kiitollisuuden osoitus isännälle.

Kotvasen kuluttua istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin pienessä

puutarhassa, ihastuksissansa selaillen polvillansa olevia kirjoja;

tuhansia toiveita, tuhansia tulevaisuuden aikeita välähteli hänen

silmäyksessänsä!... Ensi kerran elämässään tunsi hän olevansa

onnellinen!

Eräänä kesä-iltana oli Fredrik, tehtaasta palattuansa, istahtanut

niinkuin ennenkin eukko Riedlerin huoneesen rauhassa lukemaan, kunnes

pimeys pakoitti hänen panemaan kirjan kiinni. Ajatuksensa kääntyivät

nyt luonnollisesti sitä esinettä kohti, joka häntä maailmassa enimmin

liikutti; sadannen kerran kysyi hän itseltään, mitenkä mahtoi olla

veljensä laita, tämä kun jo neljätoista päivää oli ollut kotoa

poissa. Haikeudella muisti hän äitinsä viimeiset sanat: "pysykää

eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet

rakkaudessani!" Hän sanoi itsekseen, ett'ei äitinsä itse taivaassakaan

liene aivan täydellisesti onnellinen, kun hänen viimeiset toivonsa ovat

rauenneet tyhjään. Tässä murheessa oli Fredrikillä kumminkin yksi

lohdutus: puhtaalla omalla-tunnolla taisi hän itsellensä sanoa,

ett'ei hän puolestaan ollut mitään laiminlyönyt, täyttääkseen äiti

vainajansa pyyntöä. Hän ei ollut Fransille avullinen ainoastaan

neuvoja antamalla, ei, hän oli veljensä tähden ottanut puutettakin

kärsiäkseen. Nyt näki hän työnsä olleen turhaa, nyt näki hän, että

löytyy niitä, jotka katkovat entiset siteet! Nämä mietteet saattoivat

hänet hyvin alakuloiseksi. Nyt ei hän odottanut, niinkuin ennen,

kärsimättömyydellä, milloin eukko Riedler sytyttäisi pienen lamppunsa,

jonka valossa hän saisi taas pitkittää töitänsä, vaan meni puutarhaan

ja käveli siellä rauhattomana edes ja takaisin.

Äkkiä kuuli hän erään tuiki tutun äänen mainitsevan varovasti hänen

nimeänsä. Fredrik katsahti taaksensa ja huomasi Fransin, jonka

repaleiset vaatteet, kalpea ja riutunut muoto selvästi todistivat,

kuinka kurjaa elämää hän oli viettänyt poissa ollessaan.

Surullisin ja säälivin silmin katsoi Fredrik hetkisen häneen, mutta tuo

sääliväisyyden tunne, joka meidät, toisten vikoja nähdessämme, saattaa

hämille, täytti hänet niin, ett'ei hän voinut tehdä yhtään kysymystä

veljelleen.

Frans, jonka surutonta luonnetta ei häpeäkään voinut voittaa, rupesi

ensiksi puhumaan.

-- "Olen kai kovasti muuttunut mielestäsi, vai mitä?" -- kysyi hän

semmoisella äänellä, joka osoitti kaikkea muuta kuin oman-tunnon vaivaa

-- "mutta tiedäpäs, saakeliksi, että siitä pitäin kuin läksin luotasi

en suinkaan ole viettänyt makean leivän juhlaa, olenpa useinkin

nälkäisenä pannut maata".

-- "Missä olet ollut niin kauan?" -- kysyi Fredrik vitkalleen.

-- "No minä, näet sen, tuskastuin tuohon alituiseen kehräämiseen.

Työnjohtaja oli huomaavinaan, ett'ei minulla muka ollut mitään

erinomaista taipumusta työntekoon, sen hän sanoi isännälle, ja tämäpä

neljätoista päivää sitten antoi minulle suurella kohteliaisuudella

virkaeron".

-- "Tuo oli tosin suuri onnettomuus meille, joilla ei ole muuta

toimeentulon lähdettä kuin kätemme, mutta ei siinä sentään syytä ollut

lähteä kotoa pois, niinkuin sinä teit".

-- "Minäpä pelkäsin, ett'ei eukko Riedler tahtoisi pitää minua

luonansa, kun saisi tietää olevani ilman työtä".

-- "Ehkäpä hän sen kumminkin olisi tehnyt minun pyynnöstäni. Tiedäthän

sitä paitsi, että niin kauan kuin minulla on vuode ja palanen leipää,

sinäkin siitä aina saat osasi".

-- "Niinpä kyllä; mutta minä saan myös kaupan päällisiksi kuulla

sinulta nuhdesaarnoja, ja ne eivät ole ollenkaan mieliini. Sitä paitsi

oli haluni nähdä vähäsen maailmata; tahdoin tehdä huvimatkan Sveitsiin;

sitä maata kehuttiin niin kauniiksi ja sanottiin, että siellä saa elää

aivan ilmaiseksi. No, sehän oli varsin mieleni mukaista. Mutta ne

Sveitsiläiset, nepä vasta oikeita petoja ovatkin; kun tahdoin heiltä

ruokaa, vastasivat he, että minä muka olin kyllin vanha itse leipääni

ansaitsemaan! ... ikäänkuin maksaisi vaivaa lähteä isänmaasta pois, jos

muuallakin työtä pitää tehdä!"

-- "Minun luullakseni" -- vastasi Fredrik yksivakaisesti -- "ei

löydy sitä maata, jossa ei työtä tehtäisi, enkä minä pidä työn

tarpeellisuutta onnettomuutena, se päin vastoin on suuri onnettomuus,

kun ei ihminen tahdo nöyryytyä tämän tarpeellisuuden alle".

-- "Hyvinpä se on ihanata tuo sinun tarpeellisuutesi. Hyvä kyllä

sinulle, joka pitäisit saarnoja itse piispallekin; mitä taas minuun

tulee, niin minä olen syntynyt rikkaaksi tulemaan ja sitä minulle olisi

pitänyt opettaa".

-- "Kuulepas", -- vastasi Fredrik -- "saatpa nähdä, ett'eivät

valituksesi lainkaan muuta nykyistä tilaasi ja että asiat ovat

otettavat siltä kannalta, jolla ne ovat. Me, työväen lapset, emme saa

heittäytyä työttömiksi; meidän täytyy elää niin, ett'emme tarvitse

rikkaiden almua, ja tätä varten ei meillä ole muuta kuin kätemme.

Heikolla ainoastaan on oikeus valittaa. Kun ihmisellä on voimaa ja

terveyttä, niin käy hänelle työ helpoksi".

-- "Enkös minä ole sanonut", vastasi Frans närkästyneenä, "että minut

on käsketty pois tehtaasta? Mitä minua hyödyttää rakkaus työhön, kun ei

minulla työtä ole?"

-- "Onhan kaupungissa muitakin tehtaita, eikä ainoastaan se, jossa sinä

olet työskennellyt; kun sinulla vaan on halua, niin kyllä sinä työtä

saat".

-- "Vai niin, minun pitäisi siis kulkea talosta taloon kyselemässä,

eikö minua muka tarvittaisi, eikö niin? Ihana toimi!"

-- "Onko sitten ohitse kulkevaisten armeliaisuuteen turvautuminen

mielestäsi vähemmin alentavaista? Mutta jos sinun on vaivaloista pyytää

työtä, niin säästän sinut tuosta vaivasta. Huomenna puhelen herra

Kartmannin kanssa, ja hän myöntynee antamaan sinulle työtä tehtaassaan.

Suostutko siihen?"

-- "Täytyneehän siihen suostua".

Heidän tuskallista kohtaustansa Fredrik ei tahtonut kauemmaksi

pitkittää, ja kun Frans sitä paitsi oli väsynyt, niin pakoitti hän

veljensä tulemaan huoneesen eukko Riedlerin luo.

Tämä selitti maankulkijalle kummastuksensa hänen poissa-olostansa

jotensakin mielistelemättömillä sanoilla ja käski hänen hakea

asuntoansa muualla, mutta Fredrik rupesi välittäjäksi, ja eukko Riedler

suostui vihdoin, että Fredrik saisi jakaa veljensä kanssa vuoteensa

sekä illallisensa.

Tässä jo huomasi Frans, että veljessänsä oli hänellä ikäänkuin

suojelus.

Seuraavan yön vietti kumpikin veli aivan eri tavalla; vähempi makasi

rauhallisesti, surematta huomispäivästä; Fredrikin unta taas

häiritsivät tuhannet levottomat ajatukset. Häntä peloitti

ajatellessaan, mitähän herra Kartmann vastaisi hänen pyyntöönsä.

Huomis-aamuna meni hän Fransin kanssa tehtaan-isännän luo ja

vapisevalla äänellä toi esiin pyyntönsä. Mielellään olisi hän salannut

veljensä huonon käytöksen, mutta kun herra Kartmann kysyi, mistä syystä

Frans oli lähtenyt pois entisestä työpaikastansa, niin Fredrik tunnusti

kaikki, sillä valehdella hän ei voinut.

-- "Se on huono entisyys" -- vastasi tehtaanisäntä, päätään pudistaen;

"kumminkin" -- lisäsi hän, kääntyen Fransiin, "minä otan teidät työhön;

mutta muistakaa, että se tapahtuu ainoastaan nuoremman veljenne tähden,

jonka esimerkkiä te seuratkaa".

Tänään siis, niinkuin eilenkin, sai Frans turvaa ainoastaan tuon

lapsen, häntä nuoremman veljensä, välityksen avulla. Mutta tuostapa

Fransin sydämmeen ei syttynyt mitään loukatun ylpeyden tunnetta, ja

kohdattuansa portailla Fredrikin yksinään, virkkoi hän:

-- "No, perhana! Sinäpä näyt olevan tässä talossa mahtava mies! Saat

mitä vaan tahdot. Kyllä minä nyt tästä puolin tiedän, kestä minä pidän

kiinni".

-- "Minä teen ainoastaan velvollisuuteni, ja sentähden minua

rakastetaan -- siinä on mahtini koko salaisuus".

Kului useampia kuukausia, eikä veljesten tilassa tapahtunut mitään

muutosta. Vanhempi oli, niinkuin jo kerroimme, saanut työtä herra

Kartmannin tehtaassa, ja vaikka hän ei osoittanut mitään intoa

työnteossansa, niin ei hän vielä ollut ansainnut mitään varsinaista

moitettakaan. Fredrikissä taas kehittyivät päivä päivältä ne

luonnonlahjat, jotka olivat kääntäneet tehtaan-isännän huomion hänen

puoleensa. Oppimisesta yhä kirkkaammaksi kasvanut älynsä kohoitti hänet

korkeammalle muita työmiehiä ja teki hänet yhtä hyödylliseksi kuin

täysikasvuisenkin. Kartmannin suuressa tehtaassa, jonne puumuli tuotiin

raakana ja laskettiin sieltä ulos valmiina karttuuna kankaana, oli

Fredrik siveltäjänä, se on: hänen työnänsä oli siveltimellä parannella

ne paikat karttuunan painekuvissa, jotka paininkone oli jättänyt

vaillinaisiksi. Usein oli hän tässä työssään ihmetellyt noita paineita,

jotka valkoisesta sertingistä tekevät kauniin karttuunan, ja tämä

ihmetteleminen herätti hänessä vihdoin halun ja toivon, päästä joskus

kaavankovertajain työhuoneesen, oppiaksensa heidän taitoansa. Ja

vaikk'ei hänen aikeensa kenties olleet hänelle itsellekään aivan

selvät, niin ajatteli hän kumminkin, -- tuon kiitettävän kunnianhalun

kiihoittamana, joka sytyttää pojan poveen toivon päästä uljuutensa ja

taitonsa kautta korkeammalle, -- mitenkä hän joskus maailmassa voisi

tulla kaavankovertajaksi. Ja kun hän jo kokemuksestansa tiesi, että

lujalle tahdolle on kaikki mahdollista, niin meni hän ateria-aikoina

kaavankovertajan huoneesen ja harjoitteli salaisesti tuota taitoaan,

jota hänen teki mieli oppia. Muuan kaavankovertajan oppipoika, joka oli

Fredrikin ystävä, totutti häntä käyttämään tähän työhön tarpeellisia

kaluja, ja muutaman ajan kuluttua osasi Fredrik jo kovertaa puuhun

helponlaisen kaavan.

Näin hän teki usean kuukauden kuluessa, eikä kukaan osannut arvata,

missä hän vietti loma-ajat. Hänen työkumppaninsa olivat niin vähän

tottuneet näkemään häntä toverinansa loma-aikain viettämisessä,

ett'ei kenenkään mieleen johtunut ruveta tiedustelemaan syytä hänen

poissa-oloonsa. Luultavasti olisi Fredrik tällä tavoin, kenenkään

huomiota herättämättä, päässyt tarkoituksensa perille, oppinut

nimittäin omin voiminsa kaavankovertajaksi, jollei muuan tapaus olisi

muuttanut hänen aikeitansa ja antanut hänen koko elämällensä uutta

suuntaa.

Eräänä päivänä, kuin hän taas, tavallisuuden mukaan, päivällisen aikana

oli mennyt kaavankovertajan työhuoneesen ja oli jo ryhtynyt työhön,

saattoi äkkiä läheneväin askelten kolina hänet vapisemaan; hän näet

aina pelkäsi, että joku äkkiarvaamatta tapaisi hänet työskentelemästä

huoneessa, jossa hän oleskeli ilman luvatta. Kiiruimmiten meni hän

piiloon erään kaapin taakse, niinkuin oli ennenkin tämmöisissä

tapauksissa tehnyt. Täältä hän ei voinut nähdä, mitä huoneessa

tapahtui, mutta askelien kolinasta päätti hän, että useampia henkiä oli

sinne tullut. Alussa oli hänen huolenansa vaan piiloittua niin, ett'ei

häntä kukaan huomaisi, mutta kuultuansa sisääntulevien ryhtyvän

varovaisuuskeinoihin ja heidän kuiskuttelevan keskenänsä, rupesi hän

käymään rauhattomaksi.

-- "Oletko sulkenut oven tarkasti kiinni?" -- kysyi toinen.

-- "Katsohan, eikö huoneessa ole ketään!" -- kuiskasi toinen.

Miksi tuo varovaisuus? kysyi Fredrik itseltänsä peljästyneenä ja tuskin

uskalsi hengittää. Sisällinen ääni hänessä sanoi, ett'ei hän ainoastaan

sattumasta ollut joutunut tämän tapauksen todistajaksi, vaan että se

oli Kaikkivallan tahdosta. Hän ei ollut vielä milloinkaan ennen

tuntenut tuommoista tuskaa kuin ny.

Kun sisääntulleet olivat huomanneet olevansa yksinään, puuttui yksi

heistä hiljaisella, mutta kumminkin selvällä äänellä puheesen ja

ilmaisi aikeen, johon he olivat ryhtyneet.

Heidän aikomuksensa oli näet yön aikana murtautua herra Kartmannin

konttoriin ja viedä sieltä rahat pois. Kuultuansa kummankinpuolisia

selityksiä, tunsi Fredrik salaliittolaisten olevan tehtaan työmiehiä,

ja rauhattomuudessansa hän tuskin malttoi pysyä alallansa; mutta

ymmärtäen, kuinka tärkeätä hänen oli saada tietää hankkeen pienimmätkin

seikat, koetti hän olla niin hiljaa kuin mahdollista. Nyt määrättiin

kullekin tehtävänsä. -- "Yhden meistä", sanoi se, joka oli juurta

jaksain selittänyt aiotun yrityksen, "täytyy ensiksi mennä sisään

särjetystä ikkunasta; kukas meistä on rohkein? Kaiketi sinä, Frans".

Kuultuansa tämän nimen, kauhistui Fredrik sanomattomasti, ja kun hän

päälliseksi kuuli veljensä vastaavan, niin pääsi häneltä tietämättänsä

hätä- ja hämmästys-huuto.

Tuokioksi jäivät työmiehet äänettömiksi.

-- "Mistä se huuto kuului?"

-- "Tästä huoneesta."

-- "Täällä on siis joku."

Pian seisoi Fredrik salaliittolaisten edessä. Häneltä kysyttiin, miksi

hän oli piiloittaunut. Lyhyesti selitti hän asian laidan.

-- "Olet siis kuullut kaikki, mitä täällä on puhuttu?"

-- "Olen"; -- vastasi Fredrik.

Nyt nousi työmiesten kesken riita, mitä muka hänen kanssansa olisi

tehtävä. Kirouksia ja uhkauksia satoi nyt Fredrikin päälle, arvelipa

joku, että olisi turvallisinta päästä hänestä täydellisesti vapaaksi;

mutta tämäkään esitys, jolla häntä ainoastaan tahdottiin peloittaa,

jospa saattoikin hänet rauhattomaksi, ei kumminkaan saanut hänen

päättäväisyyttänsä masennetuksi. Vihdoin päätettiin panna Fredrik

huomiseen asti lukon taakse, siten muka heidän yrityksensä ei tulisi

ilmi. Kysymys nyt vaan oli, mistä saataisiin siihen tarkoitukseen

sovelias paikka. Vihdoin tarjosi eräs työmies oman ullakkonsa, joka oli

tehtaan talossa. Hän sanoi huoneensa olevan sivu-osassa rakennusta ja

sen ikkunan antavan erästä pientä pihaa kohti, jossa ei ketään käy.

Tämä esitys hyväksyttiin. Nyt saatettiin Fredrik ylös pimeitä portaita

myöten, sitten erään pitkän, kapean käytävän kautta ja sysättiin

vihdoin huoneesen, jonka ovi ulkoa päin kierrettiin lukkoon.

Mahdotonta on selittää Fredrikin tuskaa, kun hän, tarkasti tutkittuaan

vankihuoneensa, huomasi mahdottomaksi päästä sieltä pakenemaan.

Hän vaipui tuolille ja istui siinä tuokion aikaa masentuneena

epätoivosta; sitten, noustuaan äkkiä ylös, rupesi hän kävelemään

huoneessa edes ja takaisin. Päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän olisi

antanut puolen elämäänsä, jos vaan olisi voinut viedä herra

Kartmannille tiedon häntä uhkaavasta vaarasta ja estää veljeänsä

rikoksesta, johon tämä oli ryhtyä.

Niin vietti hän useamman hetken epätoivoisena; vihdoin hän joutui

jonkunlaiseen tuskan kuumeesen. Hän avasi ikkunan, toivoen ulko-ilman

viivästävän häntä, ja seurasi silmillänsä taivaalla kiitäviä pilviä.

Tuossa huomasi hän erään savupiipun sivurakennuksen katolla. Hetkisen

katseli hän siitä ulostupruavaa savua, kunnes hänelle äkkiä johtui

mieleen, että tuo savu tuli herra Kartmannin kirjoitushuoneen uunista.

Tässä tuokiossa siunasi hän totuttua tapaansa, pitää aina

kirjoitusneuvoja mukanansa; nopeasti kirjoitti hän muutaman rivin,

lyhyesti ilmaisten herra Kartmannille, mitä vähää ennen oli saanut

tietää, ja ilmoitti paikan, jonne hän oli suljettu.

Kirjoitettuansa sen, astui hän taas ikkunan luo. Kartano, niinkuin

kaikki senlaiset tehdasrakennukset, oli hyvin korkea. Hetkisen mittaili

Fredrik silmillänsä korkeutta, mutta päätöksensä oli luja.

Usein oli hän lapsena leikkiessään kiipeillyt puihin ja katoille; hän

oli tottunut rohkeaksi ja asiain vaatiessa uskaltamaan kaikkea. Hän

astui ikkunan kautta katolle ja kiipesi varovasti savupiipun päähän.

Sinne päästyänsä tahtoi hän vetää puoleensa herra Kartmannin

kirjoitushuoneessa työskentelevien henkien huomion ja viskasi sen

vuoksi ensin muutamia kalkkipalasia piipusta alas, pani sitten

kirjeensä kahden tiilikiven väliin, suojellaksensa sitä uunin tulelta,

laski kiviparin piipusta alas ja palasi sitten huoneesen.

Hän toivoi piakkoin pääsevänsä vapaaksi, mutta hetkiä kului

kulumistansa eikä ketään tullut. Kello oli jo viisi iltapuolella, eikä

Fredrik vieläkään kuullut askelia käytävästä. Hän alkoi käydä

rauhattomaksi; eikö hänen kirjettänsä oltu luettu? Tuska ja ahdistus

saivat hänessä taas vallan. Vihdoin, yön tullessa, hän kuuli hiljaisia,

varovaisia askeleita ulkoapäin; hän kuuli, kuinka avainta pistettiin

lukon reikään... Tämä silmänräpäys oli Fredrikille kauhistava, sillä

saattoihan huoneesen pyrkivä olla yhtä hyvin herra Kartmannin lähettämä

kuin joku salaliittolaisistakin. Mutta ulkopuolella oleva, auki

saamatta, kuului vetävän avaimen pois lukosta ja toisella avaimella

koettavan saada lukkoa auki, vaan turhaan; nähtävästi siellä joku outo

tahtoi useista avaimista löytää sopivinta. Tämä ajatus vähän rauhoitti

Fredrikiä. Kotvasen kuluttua narahtivat oven saranat vihdoinkin, ja

Fredrik tunsi herra Kartmannin äänen.

-- "Tule!" -- sanoi tämä, ottaen häntä kädestä kiinni. -- "Vaan

hiljaa!... Vapautustasi ei saa kukaan aavistaa..."

Senjälkeen vei herra Kartmann Fredrikin useamman pimeän käytävän kautta

kirjoitushuoneesensa.

Herra Kartmann läksi nyt ulos katsomaan, oliko hänen käskyjänsä

tarkasti noudatettu; Fredrik jäi yksinänsä kirjoitushuoneesen.

Mielellään olisi Fredrik tahtonut kohdata veljeänsä; mutta millä

tekosyyllä hänen kävisi lähteminen huoneesta? Missä hän kohtaisi

veljensä? Hän oli ollut jo yrittämäisillääu tunnustaa isännällensä

kaikki; mutta kenties oli Frans luopunutkin päätöksestänsä eikä siis

enää ollut rikos-aikeessa osallinen! Siinä tapauksessa Fredrikin

tunnustus hyödyttömästi saattaisi veljen pahaan maineesen. Hän päätti

sen vuoksi odottaa, mitä tapahtuisi, ja luottaa Jumalan hyvyyteen.

Vihdoinkin palasi herra Kartmann. Kaikki oli valmistettu varkaiden

yrityksen tyhjäksi tekemiseen. Kauppapalvelijat ja muutamia

työnjohtajia oli asetettu piiloon eri paikoille pihaa, ja näitä oli

tarpeeksi monta, voidaksensa ottaa varkaat kiinni. Nyt vei herra

Kartmann Fredrikin mukanansa konttoriin; tämä seurasi, aina vaan siinä

toivossa, että voisi olla Frans veljelleen hyödyksi, jos tämä tulisi.

Kului tunnin aikaa, eikä mikään vielä osoittanut varkaiden lähenemistä.

Fredrikille, jonka vähinkin rapsahdus pani vapisemaan, oli tämä tunti

kauhean tuskallista. Huoneessa vallitseva pimeys ja hiljaisuus

saattoivat hänet sitä selvemmin ymmärtämään asian ankaruutta, ja pelko

tuotti kylmän hien hänen otsallensa; tämä oli enemmän kuin pojan voimat

jaksoivat kestää, ja hänen sydämmensä oli pakahtua, kun läheisen tornin

kello löi yksi ja samassa vähäinen ropina todisti, että ulkopuolelta

koetettiin murtaa rikki ikkunan luukkua. Herra Kartmann, joka myöskin

oli kuullut ropinan, läheni ikkunata; Fredrik kohosi myöskin

istualtansa, mutta vaipui kohta taas rauenneena tuolilleen.

Tuskaansa kesti kauan...

Varkaat, peljäten melua, pudistelivat luukkuja hyvin hiljaan, ja vasta

pitkäin ponnistusten perästä onnistui heidän saada ne auki. Kohta

senjälkeen putosi lattialle ulkoapäin särjetyn ruudun palasia, ja nyt

vihelsi herra Kartmann pienellä pillillä. Melu, joka tätä seurasi,

osoitti, että tämän merkin kautta annettuja käskyjä noudatettiin.

Kuului useampia ääniä, jopa laukauskin. Tämän kuultuansa riensi herra

Kartmann ulos, mutta Fredrik ei voinut vieläkään liikuttaa itseänsä.

Hän heräsi kumminkin huumauksestansa, kuullessansa jonkun koettavan

tunkeutua sisään ikkunan aukon kautta, ja äkkiä seisoi Frans hänen

edessänsä.

-- "Onneton!" -- huudahti Fredrik -- "mitäs olet tehnyt?"

-- "Pelasta minut!" -- vastasi Frans, hätääntyyneenä; -- "Fredrik,

pelasta minut!"

-- "Mutta mitenkä minä voin sinua pelastaa?"...

Samassa muisti hän, että konttorista viepi toinen ovi puutarhaan;

kopeloimalla löysi hän sen, tempasi Fransin mukaansa ja saattoi hänet

sille kohdalle, jossa puutarhan aita oli matalin.

-- "Joudu pois!" -- huudahti hän -- "äläkä jää kaupunkiin:

rikostoverisi ovat vangitut ja he ilmaisevat sinutkin".

-- "Hyvästi!" -- huusi Frans aidan harjalta ja katosi.

* * * * *

Seuraavana päivänä jätettiin kaikki salaliittolaiset, paitsi Fransia,

oikeuden käsiin, ja Fredrik sai herra Kartmannilta käskyn tulla hänen

luoksensa. Tehtaan-isäntä pani hänet viereensä istumaan ja, ensin häntä

sydämmellisesti kiitettyänsä, kehoitti häntä vaatimaan itsellensä

palkintoa, jonka niin hyvin oli ansainnut. Fredrik vitkasteli hetkisen,

mutta kun herra Kartmann toistamiseen häntä kehoitti, sanoi hän:

-- "Olisi minulla suuri pyyntö teille, herra Kartmann, ...

sallisittekohan te minun olla joskus läsnä lastenne opetustunneilla?"

-- "Huomisesta asti" -- vastasi herra Kartmann -- "saat ruveta

opettelemaan yhdessä lasteni kanssa. Jo kauan olen minä huomannut

sinulla olevan halua ja ahkeroimista oppimiseen ja olen vakuutettu,

että sinä, niiden avulla, saat hankkineeksi itsellesi edullisen sijan

maailmassa. Sen mukaan, mitä minulle eilen kerroit, tahdot sinä tulla

kaavankovertajaksi; mutta toivonpa minä, että sinä, uutterasti

työskennellen, menet vieläkin pitemmälle".

Vieläkin pitemmälle! ajatteli Fredrik. Oi, kuinka iloiseksi nuo sanat

saattoivat hänet! Tuskin kykeni hän lausumaan muutamia sanoja

kiitokseksi; niin täynnä oli hänen sydämmensä, niin hämille tuo uusi

tunne oli hänet saattanut. Mutta hän pani kätensä ristiin ja katsoi

herra Kartmanniin niin liikutettuna, että tämä aivan selvästi näki sen

kiitollisuuden, joka loisti tästä katseesta ja tästä liikunnosta.

-- "Sinä olet kelpo poika, Fredrik", -- sanoi hän, -- "ja olenpa

vakuutettu, ett'ei minun milloinkaan tarvitse katua sitä, mitä olen

tänään sinulle tehnyt".

Seuraavana aamuna tutustutti herra Kartmann Fredrikin kummankin

poikansa ja näiden opettajain kanssa. Se palvelus, jonka hän oli tehnyt

isäntänsä perheelle, ja se sydämmen ylevyys, jota hän oli osoittanut

palkintonsa valitsemisessa, puhuivat kylläksi hänen puolestansa, ja sen

vuoksi sekä opettaja että lapset ottivat hänet sydämmellisesti vastaan.

Suuresti ylistettiin hänen jaloa opinhaluansa ja jokainen piti ilonansa

ja kunnianansa olla hänelle avullisena hänen tiedon tiellä

vaurastumisessaan.

Nopeasti edistyi Fredrik kielten tuntemisessa ja suuretieteessä; eipä

laiminlyöty historiata, maantiedettä eikä piirustustakaan, varsinkaan

tätä jälkimmäistä, se kun on välttämätöntä suuretieteessä. Pianpa hän

olikin päässyt niin pitkälle, että osasi piirustaa mutkallisimpiakin

koneita.

Kolmen vuoden kuluttua taisi Fredrik jatkaa oppimistansa yht'aikaa

herra Kartmannin poikain kanssa ja oli taitava lasku-opissa ja

mittaustieteessä.

Hänen lukutoverinsa, joista toinen oli kahta, toinen neljää vuotta

nuorempi häntä, iloitsivat hänen edistymisistään ja kohtelivat häntä

enemmän toverinansa kuin turvattina. Jos tämän saattaa pitää osaksi

lasten luontoperäisen hyväsydämmisyyden seurauksena, niin olipa myös

Fredrikin käytöskin syynä tähän toveruuteen. Edistymisensä eivät häntä

saaneet vähääkään kerskailevaksi. Hän koetti olla kaikille mieliin,

olematta kumminkaan imartelevainen. Hän oli niin kiitollinen ja niin

huolellisesti koetti välttää jokaista uutta avun-osoitetta, että

olisipa sen täytynyt hävetä, joka olisi muistuttanut häntä hänen

alhaisesta asemastaan.

Kun Fredrik tuli yhdeksäntoista vuotta vanhaksi, teki herra Kartmann

hänet työnjohtajaksi. Kohtuullinen ja siivo kun hän oli, onnistui

hänen, vaikka kävikin paremmasti puettuna kuin toverinsa, kumminkin

saada säästetyksi vähän rahaa, joilla hän osti itsellensä kirjoja ja

suuretieteellisiä kapineita. Tulevaisuus häntä ei enää tehnyt

rauhattomaksi, sillä olihan hänellä nyt apukeinoja, jotka eivät

sallineet hänen joutua hätään, kun vaan Jumala antaisi hänen pysyä

terveenä.

* * * * *

Kerran, eräänä kesä-iltana, istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin

huoneen edustalla ja piirusti. Hän teki työtä hyvin uutterasti, päivä

kun jo alkoi mennä mailleen ja hän tahtoi alkamansa piirustuksen saada

lopetetuksi ennen pimeän tultua.

Hän piirusteli siinä erästä herra Kartmannin tehtaan mutkallisimmista

koneista. Äkkiä keskeytyi hän työstään, tuntien jonkun hänen olkansa

ylitse kumartuneen hengityksen; -- hän katsahti taakseen ja huomasi

vieraan, joka tarkasti katseli hänen piirustuksiaan.

-- "Missä tehtaassa on tuo kone, jonka kuvaa piirrätte?" kysyi vieras.

-- "Herra Kartmannin tehtaassa", vastasi Fredrik.

-- "Mitenkäs olette saaneet tilaisuuden piirustella sitä?"

-- "Herra Kartmann on sallinut minun oppia yhdessä hänen lastensa

kanssa".

-- "Teilläpä mahtaa tuossa kääreessä olla piirustuksia suurimmasta

osasta tehtaan koneita?"

-- "Melkein kaikki, hyvä herra".

-- "Olisipa hauska nähdä niitä".

Kohteliaisuudella näytti nyt Fredrik vieraalle piirustuksensa.

-- "Mutta enhän näe tässä piirustusta tuosta suuresta koneesta, jonka

herra Kartmann kaksi kuukautta sitten tuotti Englannista;" -- arveli

vieras, sittenkuin oli tarkasti katsellut kaikki piirustukset.

-- "Sitä konetta piirustamaan ryhdymme vasta ylihuomenna".

-- "Kuulkaas, ystäväiseni! Voisittekohan toimittaa minulle kopian

näistä piirustuksista?"

-- "Minulla ei ole tosin paljoa liika aikaa, vaan jos se on teille

mieliin, niin koetan ne teille kopioida".

-- "Erittäinkin haluaisin saada piirustuksen tuosta uudesta koneesta,

josta jo mainitsin. Mutta aika kun on tärkeätä, niin tahdon teille

työnne palkita. Ottakaa nämä nyt etukäteen", jatkoi vieras, pistäen

kolme kultarahaa Fredrikin kouraan; -- "jäljestäpäin sovimme sitten

suuremmasta palkinnosta".

Tämä kulta pani Fredrikin vapisemaan ja herätti hänessä samalla

suuttumusta. Ei suinkaan hänelle noista piirustuksista muutoin niin

suurta hintaa tarjottaisi, ellei toivottaisi saatavan niistä jotakin

hyötyä. Epäilemättä aiottiin näitä piirustuksia käyttää jonkun toisen

tehtaan koneiden parantamiseksi, ja täten tuottaa herra Kartmannille

tappiota, ehkäpä saattaa hänet perikatoonkin. Poika parka vapisi,

ajatellessaan, kuinka suuren onnettomuuden hän varomattomuutensa kautta

oli saattaa matkaan. Kiiruusti kokosi hän varustuksensa ja kääräsi ne

yhteen.

Vieras katseli häntä kummastuneena ja tarjosi hänelle toista kolme

kultarahaa.

-- "Kiitoksia, herra", -- vastasi Fredrik -- "mutta minä en voi

suostua. Minä olin, kun asiata tarkemmin ajattelen, mielin määrin

menettelemäisilläni toisen omaisuuden kanssa, vaan sitä en tahdo enkä

saa tehdä. Kääntykää suorastaan herra Kartmannin puoleen; hän voi

paremmin kuin minä ratkaista, eikö teidän vaatimuksenne sodi hänen

etujansa vastaan".

Vieras ymmärsi nyt Fredrikin arvanneen hänen aikomuksensa.

-- "Minä ymmärrän kieltäymisenne syyn", sanoi hän. "Te tiedätte,

tehtaan-omistajain salaavan toisiltaan koneitansa, ja pelkäätte

menettävänne paikkanne, jos isäntänne saa tietää, että olette antaneet

minun käsiini nämä piirustukset. Mutta voinpa teille tarjota semmoisen

paikan, että entisen paikkanne menettämisen pidätte onnenanne. Minä

tarjoan teille tehtaassani kahta vertaa suuremman palkan kuin mitä

tähän asti olette saaneet, ja sitä paitsi samana päivänä, kuin tuotte

minulle piiruksen tuosta uudessa koneesta, maksan teille minkä summan

vaan tahdotte".

Fredrik ei kuunnellut enempää; hän pisti piirustuskääreensä kainaloonsa

ja, heittäen vieraasen silmäyksen, jossa häpy ja inho kuvastuivat,

sanoi vapisevalla äänellä:

-- "En ole petturi enkä rahoilla ostettava".

Sen sanottuaan kiiruhti hän asuntoonsa.

Muutaman päivän perästä kutsutti herra Kartmann Fredrikin luoksensa.

-- "Missä ovat ne piirustukset, joita olet tehnyt yhdessä lasteni

kanssa?" -- kysyi hän.

-- "Laukussani!"

-- "Tuopa ne tänne".

Fredrik toi piirustuksensa ja vavisten antoi ne herra Kartmannille,

jonka surullinen olento häntä huolestutti.

-- "Mikä varomattomuus!" -- lausui tämä niitä katsellessaan. -- "Kuinka

helposti se olisi saattanut minut vahinkoon!"

Katseltuaan piirustukset, kääntyi hän Fredrikiin.

-- "Joku on tarjonnut ostamaan sinulta nämä piirustukset; minä tiedän

sen".

-- "Niin on, herra Kartmann".

-- "Etkä ole minulle siitä mitään virkkanut?"

-- "En luullut maksavan vaivaa".

-- "Ja kuinka paljon sinulle tarjottiin?"

-- "Mitä vaan olisin tahtonut".

-- "Ja sinä hylkäsit ehdotuksen?"

-- "Hylkäsin".

-- "Arvelematta?"

-- "Arveleminen olisi tässä kohden ollut kunnottomuutta".

-- "Kätesi tänne, Fredrik!'" huudahti tehtaan-isäntä, ojentaen kättänsä

nuorelle työmiehelle. "Sinulla on jalo sydän. Minä tunnen asian juurta

jaksain. Minä olin menetellyt varomattomasti, sillä joku toinen, sinua

vähemmin rehellinen, olisi saattanut syöstä minut onnettomuuteen, ja

minä kiitän sinua rehellisyydestä. Sinä et ole enää lapsi, ja sen

mukaan, mitä opettajasi ovat minulle sanoneet ja mitä itse olen nähnyt,

ei sinun enää huoli olla työnjohtajana. Tästä päivästä asti olet

sinä asuva minun talossani, minun pöytäni on oleva sinunkin, saat

edelleenkin oppiella yhdessä lasteni kanssa ja olet nauttiva uutta

asematasi vastaavan palkan".

Seuraavana aamuna sanoi Fredrik jäähyväiset eukko Riedlerille. Fredrik

ei eronnut hänestä kyynelöimättä, hän kun onnelliseksikin tultuaan ei

unohtanut, kuinka hyvä tuo eukko häntä kohtaan oli ollut. Edelleenkin

hän muisti häntä, ja kävi siellä kerran viikossa, vieden mukanansa aina

jonkun pienen lahjan.

* * * * *

Kului taas useampia vuosia, eikä Fredrikin elämässä tapahtunut mitään

varsinaista muutosta. Hänen henkensä oli, uutterain tutkimusten avulla,

kohonnut korkealle, ja nykyjään luettiin Fredrikiä, häntä, joka

kaksitoista vuotta sitten ei tuntenut kirjaintakaan, sivistyneimpäin

saman-ikäistensä joukkoon.

Joka päivä sai herra Kartmann uusia syitä iloita siitä, että oli

ottanut Fredrikin luoksensa. Entistä tunnokkaammasti, entistä

hartaammalla innolla toimitti tämä nyt tehtävänsä. Mutta eipä herra

Kartmann huomannut Fredrikissä ainoastaan apulaistansa, hän näki

hänessä perheensä ystävän, poikiensa uskollisimman toverin ja heidän

arvollisen esikuvansa. Ne tapaukset, jotka meillä vielä ovat

kerrottavina, vahvistivat tämän luottavaisuuden ja suosion, ne kun

osoittivat, kuinka suuresti kumpikin oli ansaittu.

Usean kuukauden kuluessa näytti herra Kartmann hyvin alakuloiselta, ja

Fredrik, jonka käsissä olivat kaikki talon tilit, luuli huomaavansa

tehtaan asioissa jonkun rahapulan, ja pianpa hän näki, että tehdasta

uhkasi ei ainoastaan satunnainen rahapula, mutta yksi noita

mullistuksia asioimis-maailmassa, jotka ovat kaataneet tukevimpiakin

huoneita. Kohtapa koittikin päivä, jolloin herra Kartmann itse poisti

Fredrikin viimeisetkin epäilykset tässä kohden.

Eräänä päivänä tuli herra Kartmann entistä surullisempana ruokapöytään.

Aterian perästä kutsui hän vanhimman poikansa ja Fredrikin

kirjoitushuoneesensa.

-- "Kahden kuukauden kuluttua" -- sanoi hän -- "tämä tehdas ei enää ole

omanani. Myötyäni sen, jääpi minulle vielä niin paljon, että voin

velkani maksaa. Jos yrittäisin viivytellä myömistä, niin nousisivat

velkani suuremmiksi omaisuuttani. Kilpaveljeni, herra Zinbergerin,

uudet koneet ovat saattaneet minut perikatoon; hänen teoksensa, jotka

ovat kauniimpia ja huotavampia kuin minun, ovat ainoat, jotka tätä

nykyä menevät kaupaksi. Jonkun ajan olen koettanut kestää tuota minulle

turmiollista kilpailua. Toivoni oli yhä saada koneeni jollakin tavoin

parannetuiksi, mutta kaikki ahkeroimiseni siinä raukesivat tyhjään,

enkä siis kauempaa jaksa taistella. Niin kohta kuin kirjani ovat

järjestetyt, kuulutan tehtaani myötäväksi. Raskaalta tuo tietysti

tuntuu, kun minun, niin monta vuotta työtä tehtyäni, täytyy nähdä, että

kaikki unelmani varallisuudesta, jonka toivoin jättäväni lapsilleni,

menevät mitättömiin; mutta vaikka nyt täten kaikki toivoni ovat

rauenneet, on minulla kumminkin lohdutuksenani se ajatus, että saan

kaikki velkani maksetuiksi, ja että me, perheeni ja minä, yksinämme

saamme tästä onnettomuudesta kärsiä. Mitä taas tulee sinuun, Fredrik"

-- jatkoi hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle -- "sinä olet,

toivoakseni, aina pysyvä ystävänämme; mutta sinä näet nyt, että meidän

täytyy erota. Tulevaisuutesi ei minua huolestuta, sillä taito hankkii

sinulle kyllä paikan; mutta tuo ero minua vaan surettaa, minä kun olin

tottunut pitämään sinua kolmantena poikanani."

-- "Minä jätän teidät", vastasi Fredrik murheellisena, mutta lujana, --

"niin kohta kuin olen vakuutettu siitä, ett'en enää voi olla teille

hyödyksi; mutta toivonpa tuon päivän olevan vielä kaukana. Kenties

teitä uhkaava vaara ei olekaan niin suuri. Nuori kun olen, niin näkynen

hyvin kokemattomalta asioissa, mutta jos uskaltaisin antaa teille

neuvon, niin pyytäisin, ett'ette hätäilisi päätöksissänne; useinkin on

apu lähinnä suurimmassa hädässä".

-- "Minulla", vastasi herra Kartmann, alakuloisena pyörittäen päätänsä,

-- "ei ole, luullakseni, mitään pelastuskeinoa. Sitä paitsi saatatte

kumpikin selvemmin käsittää tilani, nähtyänne minun omat kirjani".

Ja hän näytti ne heille.

Kylmäkiskoisena silmäili niitä Fredrik, sillä nyt ei enää ollut

kysymystä jostakin erehdyksestä laskuissa. Nyt, saatuansa tietää

onnettomuuden syyn, ajatteli hän vaan, mitenkä se olisi poistettava.

Herra Kartmannin luota päästyään vetäytyi Fredrik kamariinsa ja

hämmästyksissään heittäytyi nojatuoliin. -- "Neljässätoista päivässä

-- toisti hän -- ovat talon tilit järjestetyt, ja sitten ilmoitetaan

tehdas kaupaksi! Neljätoista päivää! Hyvä Jumala! ainoastaan

neljätoista päivää! Mitenkä minä voin niin lyhyessä ajassa ratkaista

niin vaikean tehtävän ja saada koneet niin parannetuiksi, että niiden

avulla saataisiin teokset huotavimmiksi ja paremmiksi? Oi, Herra! älä

minua jätä, sillä Sinä yksinäsi tiedät kuinka suuressa velassa olen

sille miehelle, jota tahdon pelastaa!"

Sekä taipumisesta että tottumuksestakin oli Fredrik kaikista

tieteistä enimmästi harjoitellut koneis-oppia; hänellä olikin tällä

alalla tukevat tiedot. Mutta oliko tietoa yksinään kylliksi tuon

tehtävän ratkaisemiseen, johon hän oli päättänyt ryhtyä? Hänen tuli

sovittelemalla keksiä sama, minkä muut ehkä sattumalta vaan olivat

keksineet. Mutta mitäpäs Fredrik tuosta huoli? Hän tahtoi pelastaa

perikadosta hyväntekijäinsä ja innollisesti ryhtyi hän työhön.

Kymmenen yötä vietti hän lakkaamatta työn ääressä. Nuo olivat tuskan ja

kuumeen öitä, jolloin hän kymmeniä kertoja näki tehtävänsä ratkaisun

raukeavan tyhjään juuri siinä silmänräpäyksessä kuin hän sen luuli

saavuttaneensa. Mutta kaikki nuo hyödyttömät ponnistukset, nuo kauheat

pettymiset eivät saaneet hänen mieltänsä masennetuksi. Hänellä oli enää

muutama päivä jäljellä, mutta yhä vielä hän toivoi; hän toivoi

viimeiseen silmänräpäykseen.

Kehnot tunteet yksinänsä jäävät hedelmättömiksi; jalot tunteet kantavat

aina hedelmänsä. Kiitollisuuden tunne antoi Fredrikille neroa.

Vihdoinkin sai hän sen keinon keksityksi, jota niin useat häntä ennen

turhaan olivat koettaneet keksiä. Tuskin hän itse tohti uskoa

keksintöänsä; ikäänkuin huumauksissa silmäili hän piirustuksiansa.

Niin useain hyödyttömäin ponnistusten aikana hänen rauhansa ja

sielunvoimansa eivät olleet häntä jättäneet, mutta nyt, ilon hetkellä,

ne hänet jättivät. Ikäänkuin mielettömänä likisti hän piirustustaan

rintaansa vastaan, ja joskus hän luuli koko onnensa olevan pelkkää

harhanäköä vaan, jonka lähempi tutkimus oli hajottava.

Osan yötä hän vietti tuossa kauheassa epäilyksessä omaan itseensä;

mutta päivän koittaessa riensi hän herra Kartmannin huoneesen; hän

läheni isäntänsä vuodetta ja ojensi hänelle piirustukset.

-- "Ottakaa" -- sanoi hän -- "tutkikaa tätä koneen-aihetta ja sanokaa

minulle, onko se pelkää unta vaan!"

Sen sanottuansa hän, uupuneena odotuksen ja toivomisen tuskasta, vaipui

tuolille.

Herra Kartmannin kasvot vaalenivat vaalenemistaan, mitä enemmän

hän piirustusta katseli; kätensä vapisivat ja hänen kaikissa

kasvon-piirteissään kuvastihe tuo liikutus, joka seuraa kovan

kärsimisen muuttuessa odottamattomaksi onneksi. Äkkiä kääntyi hän

kyynelet silmissä Fredrikin puoleen:

-- "Ei, tämä ei ole unta"; sanoi hän "tämä on neron työtä, joka

pelastaa kurjuudesta minut sekä perheeni!"

Ja liikutettuna levittäen kätensä hän jatkoi:

-- "Ole siunattu, sä köyhän lapsi, ja ota minut isäksesi, sinä, joka

olet minut pelastunut, niinkuin ainoastaan poika voi pelastaa isäänsä!"

* * * * *

Tätä nykyä on Kartmannin tehdas loistavimpia Mühlhausenissa. Koko

varallisuudestansa kiittää hän Fredrikin keksintöä ja toimeliaisuutta,

jota tämä edelleenkin osoittaa. Tähän saakka ovat kaikki hänen toimensa

olleet todistuksia hänen taitavaisuudestaan ja terävästä älystään. Hän

on nykyjään herra Kartmannin vävy ja nauttii appensa täydellistä

luottamusta.

Yksi ainoa seikka häiritsee hänen onneansa. Siitä asti kuin Frans

veljensä pakeni, on hän turhaan kokenut saada hänestä jotakin tietoa,

kunnes vihdoinkin hänen naimisensa aikana muuan sanomalehti toi hänelle

Fransista ensimmäiset ja viimeiset sanomat. Parisin ja Frankfurtin

välillä kulkevain matkavaunujen [tämä kertomus liikkuu semmoisena

aikana, jolloin ei vielä rautateitä ollut Europassa] päälle oli

hyökännyt rosvojoukko; matkustajat olivat urhoollisesti puolustauneet,

ja useampi rosvo oli saanut kuolettavaisen haavan. Näiden joukossa

mainittiin Frans Kosmallin nimi.