SUKKELA JUSSI JA TUHMA JUSSI.

Aurinkoinen valaisi koko maailmaa ja samalla myös erästä vähäistä kylää

ja siinä taasen poikapulleroista, jonka nimi oli Jussi ja joka oli niin

tuhma, että hänet sai uskomaan vaikka mitä. Kaikkein merkillisintä oli

tästä poikasessa se, ett'ei hän mitenkään saanut pieneen kolkkaiseen

päähänsä sitä, että tässä maailmassa on myös sellaistakin, jota

sanotaan valheeksi ja petokseksi. Tähän ei suinkaan ollut syypää tuo

vähäinen kylä, missä hän asuskeli, sillä se todellakin koetti jos

jollakin keinoin saada häntä moisesta epä-uskosta; syy oli kaiketikin

siinä, että hän oli tuhmempi, kuin tässä maailmassa onkaan sallittu

olla.

Jussi oli poika pahainen, jolle taivaan Herra oli antanut parin paksuja

taarajalkoja, pienen kolkkaisen ruumiin, liina-tukan, kippuranenän ja

parin poskusia, jotka olivat niin pullollaan kuin pasunalla soittavan

enkelin; mutta muita luonnonlahjoja ei hänellä sanottavaksi ollutkaan.

Hän oli löytölapsi, jonka vanhemmat olivat kadonneet tietämättömiin jo

paljoa ennen, kuin poika olikaan siinä iässä, jolloin häneltä olisi

sopinut vaatia järkevyyttä pitämään heistä kiinni. Senpä tähden

elätettiin häntä pitäjän kustannuksella eräässä köyhässä perheessä,

joka oli työssä kaiket päivät, joten Jussi sai holhoa itse itseänsä

niin hyvin kuin taisi. Eipä ollut hänellä iloa kylän pojistakaan,

näillä kun oli erinomaisen hyvä taipumus nipistää Jussia hänen pitkistä

käsivarsistaan ja taarajaloistaan, jopa tehdä muitakin samanlaatuisia

tepposia, joihin hänen personallinen olentonsa näkyi antavan aihetta.

Arvattavastihan ei ajan pitkään heidän seuransa voinut olla hänen

tunteillensa miellyttävää. Siitäpä syystä viettikin Jussi melkoisen

osan nuorta elämätään istua jöröttelemällä auringon paisteessa niin

merkillisen tuhman ja tuumivaisen näköisenä, sillä aurinko, niinkuin jo

edellä on sanottu, siroitteli säteitään pikku Jussinkin päälle, ja mikä

vielä merkillisempää, nämä säteet tulivat Jussin ystäviksi ja

herättivät hänen sielussaan monta ystävällistä tunnetta. Tähän saakka

ei ollut kukaan kertonut hänelle satuja keijukaisista ja enkeleistä,

jotka antavat lapsille lahjoja; nytpä kuiskuttivat auringon säteet

hänelle niistä, siten täyttäen hänen pikku sydämmensä unelmilla

jostakin kauniista, jota muka elämä aikoo hänelle antaa. Sepä seikka

sai hänen taasen haluamaankin juuri tätä outoa, kummallista. Olkoot

siunatut nämä, taivaan Herran luomat auringon säteet, jotka nostattavat

kukkia kuivemmankin laatuisesta maasta ja rakentavat näkyjen

valo-linnoja yksinkertaisimmankin sielussa!

Nuorella iällään -- noin viidenteen vuoteen tai niille paikoille asti,

sillä eipä ollut ketäkään, joka olisi pitänyt huolta siitä, kuinka

vanha hän oikeastansa oli -- ei hän ollut siis sanottavaksi nauttinut

lähimmäistensä huolenpitoa, ja yhtähyvin näkyi hänen orailla olevassa

olennossaan silmiinpistävin kohta olevan juuri luottamus näihin

lähimmäisiin ja jyrkkä taipumus uskomaan kaikkia heidän sanojansa,

vieläpä sitä enemmän, mitä uskottomampaa laatua ne olivat. Auringon

säteet, nämä ilkiöt, olivat opettaneet hänelle sellaista juuri silloin,

kuin ne kuiskuttivat, että tässä maailmassa on kaikki niin kaunista ja

hyvää ja lempeää, ja saattoivat häntä ikävöimään ihmeellistä. Mutta

tämäpä oli arvattavasti vaarallista pienelle huitukalle, joka oli

määrätty raivaamaan itsellen tietä maailmassa, missä tarvitaan silmä

joka sormen nenään. Senpä tähden tuleekin hänen kylänsä kunniaksi

mainita, että se koetteli kaikkia mahdollisia keinoja parantaaksensa

häntä tästä arveluttavasta taipumuksesta. Hauskaa oli todellakin nähdä,

mitenkä Jussi arvollisempaankin asiaan sopivalla kärsivällisyydellä ja

pontevuudella samoeli kaiket päivät ympäristöillä, muutama suolajyvä

kourassa, koska hänelle joku oli sanonut, että linnun saa kiinni,

jos riputtaa suolaa sen pyrstölle ja koska Jussin teki niin ankarasti

mieli saada kiinni joku pikku lintu. Hauskaa oli todellakin nähdä,

kuinka Jussi varsin vakaisena ja aika kyytiä käydä käämyröitteli

haasojaloillaan, juostaaksensa muka kilpaa oman varjonsa kanssa, kun

hänelle oli kerrottu ruohon rupeavan kasvamaan ihan korvan kuullen, jos

hän saa varjonsa kiinni, ja kun hän arveli oikein lystiksi kuulla

ruohon kasvamista. Lyhyesti: hauskaa oli nähdä Jussin, tuhmuuden ja

onnellisen luottavaisuuden kuvastuessa hänen kasvoillaan, yrittelevän

ihmeellisimpiä asioita, mitä vaan kylän järkiniekat taisivat keksiä.

Tällaista hauskuutta sai itsellensä jokainen, joka vaan vehkeili hänen

kanssansa. Näyttipä todellakin siltä, kuin kaikkein tällaisten

vehkeiden olisi pitänyt opettaa hänelle, ett'ei suinkaan ole uskominen

lähimmäistensä kaikkia sanoja; mutta Jussi rukka ei voinut sitä

sittenkään oppia. Eipä milloinkaan pistänyt hänelle päähän, että hänen

lukemattomien erhetystensä syynä oli hänen lähimmäistensä petollisuus;

päinvastoin luuli hän aina, jos hän muutoin yhtään mitään luuli koko

asiasta, syyksi omat puutteensa ja vajanaisuutensa, antoi uudestaan

pettää itsensä ja olipa vielä erittäin kiitollinen niille, jotka

ryhtyivät moiseen työhön. Oli epäilemättä hyvinkin hauska narrata

pientä Jussi pahaista.

Tapahtuipa kerran, että muuan nuori mies lähikylästä päätti naida ja

tämän tehtyään muutti hän nuoren vaimonsa kanssa erääsen taloon, joka

oli ihan sen asuman vieressä, jota Jussilla oli tapana nimittää

kodiksensa. Eräänä aamuna, kun Jussi tavallisuuden mukaan käyskenteli

omissa utu-unelmissaan, sattui hän näkemään mainitun miehen, joka oli

puita pilkkomassa pihalla. Tuopa on soma mies, arveli Jussi, sillä

hänessä oli jotakin, joka muistutti auringon säteitä ja jotain

semmoista iloisessa, suorassa katsannossa, joka veti Jussia väkisenkin

yhä lähemmällä miestä. Sen lisäksi lauleli mies puita pilkkoessaan

niin, että ympäristö kaikui, ja tämä laulu teki poikaparan sydämmen

iloiseksi, vaikk'ei hän tosin itsekään tiennyt miten, sillä eihän Jussi

rukka tietänyt iloisen ja huolettoman sydämmen vilkkailla säveleillä

olevan jotakin lumoavaa, miellyttävää. Hän taisi ainoastaan tuntea

sitä. Mutta miehen kummastakin silmästä pilkisteli veitikka, ja sitä ei

Jussi huomannut, sillä hän, niinkuin jo edellä sanottiin, ei ollut

sanottavaksi tarkkanäköinen siinä suhteessa. Hän astui pari askelta

lähemmäksi, seisahtui, kuunteli ja katsoa tähysti, astui sitten taasen

pari askelta lähemmäksi, seisahtui taasen ja pitkitti niin yhä

edespäin, kunnes hän viimein istahti, jalat ristissä, nurmikolle vähän

matkan päähän iloisesta miehestä ja katsoa tuijotti häneen avosuin ja

pullistunein poskin, niinkuin hänellä oli aina tapana tehdä, kun joku

asia vaikutti häneen. Viimein lopetti mies laulunsa, nosti päätänsä ja

huomasi pienen kuuntelijansa. Ja olipa tämä näkö todellakin niin

hauskan viehättävä, että mies heitti pois kirveensä, pani kätensä

ristiin ja katseli vuorostaan poikasta, joka yksivakaisesti ja

luottavasti niinkuin konsanaankin silmäili miestä, odottaen mitä siitä

tulleekaan.

-- "Kuulepas sinä, pikku haitukka", sanoi viimein mies, sittenkuin he

olivat tuokion aikaa tähystelleet toisiansa, "oletpa sinä kuta kuinkin

varhain aamulla täyttänyt suusi leivosen pojilla".

Jussi vakuutteli mitä juhlallisimmasti, ett'ei tiedä koko asiasta

mitään, mutta mies uhkasi häntä leikiten sormella ja jatkoi:

-- "Älähän narraa minua! Näenhän minä, mitenkä ne pullistavat poskiasi

ja pyrkivät pilkistämään ulos suustasi".

Jussi säikähti ja pani suunsa kiinni eikä ollenkaan voinut ymmärtää,

mistä kummasta kaikki nuo leivosen pojat olisivat tulleet. Mutta hän

ymmärsi toki edessänsä olevan aika viisaan ja järkevän miehen, jolta

saisi tietää ehkä paljonkin asioita, ja siitäpä syystä maksoi kyllä

vaivaa tulla lähemmin tutuksi tuommoisen kanssa, jonka tähden hän

siirtyi uudelleen lähemmäs miestä.

-- "No, mikä sinun nimesi on, sinä pikku makkara?" kysyi teräväjärkinen

mies hienolla hymyllä, sillä hänen oli nähtävästi hauska haastella

pojan kanssa.

-- "Minun nimeni on Jussi!" oli vastaus. "Mikä sinun nimesi on?"

-- "Minun nimeni on tietysti myöskin Jussi, niinkuin kaikkien viisasten

ihmisten", vastasi mies.

Jussi avasi silmänsä selkoselälleen ja näytti kummastuneelta, sillä ei

hän tätä ennen ollut kuullut olevansa viisas. Häntä miellytti toki

kuulla sellaista, jonka tähden hän koetti näyttää tavallista

tuhmemmalta ja kysyi:

-- "Olenko minä todellakin viisas?"

-- "Oletpa kyllä, koska kerran sinun nimesi on Jussi, se on ihan selvä

se", vastasi hänen uusi ystävänsä niin vakavasti, että poisti kaiken

epäilyksen pienen kuuntelijansa sydämmestä.

-- "Niin, mutta ihmiset eivät sitä oikein usko", huokasi Jussi, hieman

mietittyään.

-- "Eikö ihmiset tahdo sitä uskoa? Oho, kukahan se semmoinen olisi?"

kysyi mies, ikäänkuin kummastuen moisesta merkillisestä tapauksesta.

Jussi pudisti alakuloisesti päätään, sillä ei hänkään voinut oikein

käsittää, mitenkä se taisi käydä päinsä, mutta täytyipä hänen toki

omaksi nöyryyttämiseksensä tunnustaa olevan kyllin niitä, jotka

sanoivat hänen näyttävän tuhmalta. Mutta hänen sukkela ystävänsä alkoi

taasen pakinoida ja jatkoi, iskien luottavasti silmää:

-- "Kuules, Jussi, kun minä nyt opetan sinulle, kuinka sinun tulee

käyttää itseäsi, jotta jokainen saisi nähdä, ett'et sinä ole tuhma".

Jussi katsoa tuijotti puhujaan onnellisen hymyllä ja tunsi suuren

Jussin olevan erinomaisen viisaan ja sukkelan miehen, vieläpä hyvin

ystävällisenkin, jota tulee innollisesti rakastaa.

-- "Niin", jatkoi sukkela Jussi, "sinun tulee ainoastaan pistää kädet

housujen taskuun niin syvälle kuin suinkin käy laatuun ja pitää nenäsi

ylöspäin taivasta kohti, niin voit olla ihan varma heidän kaikkien

huomaavan, ett'es olekaan niin tuhma kuin näytät".

Jussia ei tarvittu neuvoa kahdesti. Heti paikalla pisti hän kätösensä

syvän syvälle taskuihin, ja olipa hänen ystävänsä vielä niin

hyväntahtoinen, että omin käsin otti häntä nenästä ja näytti mitenkä

hänen tulisi pitää sitä pystyssä. Siten opastettuna lykytteli tuhma

Jussi uudestaan kylään, erittäin tyytyväisenä, sillä kaikkihan saavat

nyt nähdä, ett'ei hän olekaan niin tuhma kuin hän näyttää. Mutta

sukkela Jussi katsoi ivallisesti hymyillen hänen jälkeensä, rupesi

sitten viheltämään hauskaa laulua ja tarttui uudestaan, tämän pienen

hauskuuden jälkeen, työhönsä.

Seuraavana aamuna oli hän taasen työssä pihalla, kun Jussi tulla

tapsutteli jälleen hänen luoksensa ja istahti hänen viereensä hyvin

vakavan ja tuumivaisen näköisenä, sillä eipä hänellä ollut juuri

hauskoja uutisia kerrottavina. Mutta hänen ystävänsä tervehti häntä

niin ystävällisesti ja lohduttavasti, että hänen sydämmensä aukeni ja

hän alkoi ilmoittaa suruansa.

-- "Ei ne tahdo sittenkään uskoa, nauravat vaan minulle", lausui hän

alakuloisesti, sillä hän tahtoi kernaasti, että ihmiset tietäisivät,

mitenkä viisas ja ymmärtäväinen hän oikeastaan on.

-- "Vai niin, vai nauravat ne sinulle!" sanoi mies, ja jos Jussi olisi

vaan tarkastanut miehen kasvoja, niin olisipa hän nähnyt sen silmissä

viekastelemista. "Siinä he tekevät hyvin pahasti. Mutta tiedätkös mitä,

Jussi, se tulee kaiketi siitä, että sinulla on niin armottoman lyhyt

nenä".

Jussi laski päänsä alas ja tunsi syyn olevan yksistänsä hänen

nenässään, eikä voinut mitenkään keksiä keinoa, millä saisi nenänsä

pitkäksi. Mutta hänen kekseliäs ystävänsä tiesi tähänkin kelpo keinon

ja jatkoi lohduttavalla äänellä:

-- "Älä ole siitä pahoillasi, Jussi; kyllä minä neuvon, mitä sinun

tulee tehdä. Sinun tulee soittaa kellolla aika lailla ihan ihmisten

korvain juuressa, niin kyllä he saavat paremman ajatuksen sinusta".

-- "Arveletko sen keinon auttavan?" kysyi Jussi ja katsoi häneen

niin viattomasti ja luottavasti, että hänen täytyi väkisenkin

taputella poikasta poskusille ja tunsi hetkeksi halun lopettaa moiset

kujeilemiset. Mutta pianpa heloitteli hänen iloisissa silmissään taasen

veitikan luonne ja hän vastasi:

-- "Olethan kaiketi kuullut, Jussi, että kun ihmiset eivät tahdo kuulla

totuutta, eivätkä tehdä sitä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa aika

lailla heidän korviinsa, -- se keino auttaa heti paikalla".

Jussi tosin ei ollut tätä konsanaan kuullut, mutta hän oli hyvin

iloissaan, saatuansa sen tietää ja huomautti ystävällensä, ett'ei

hänellä ollut mitään, jolla voisi soittaa. Hänen harras ystävänsä tiesi

toki keinoja joka asiaan; hän meni hetkeksi majaansa ja toi sieltä pian

pienen kellon, jonka antoi Jussille, sanoen hänen saavan sen ikuiseksi

omaisuudeksensa, hän kun saattaisi sitä tarvita vastakin maailmassa.

Pikku Jussi silmäili häneen kiitollisuudella ja soperteli liikutettuna

ja kyyneleet silmissä:

-- "Sinä olet hyvin hyvä minulle. Eipä yksikään ole minua kohtaan ollut

niin hyvä".

Hän virkkoi sen niin sydämmellisesti ja kiitollisesti, että sanansa

sattuivat ihan sukkelan Jussin sydämmeen, niin että hän seisoi hieman

aikaa liikkumattomana ja katseli pienen Jussin jälkeen, joka iloisena

saamastansa opista ja täydellisesti vakuutettuna sen ihmeitä tekevästä

voimasta karskutteli kylään päin. Mutta pianpa loisti taasen veitikan

luonne sukkelan Jussin iloisilla kasvoilla, hän alkoi uudelleen laulaa

lystiä laulua ja tarttui työhönsä.

Seuraavana aamuna tuli pikku Jussi uudestaan alla päin paikalle, sillä

hänen toinen kokeensa ei ollut onnistunut ensimmäistä paremmin, päin

vastoin saattoi sen sanoa ihan onnistumattomaksi.

-- "Se tulee kaiketi siitä, ett'et sinä soittanut oikein, niinkuin

olisi pitänyt, Jussi", selitteli hänen neuvon-antajansa; "sillä jos ei

soita oikein, niinkuin pitää, niin ei se vaikuta mitään".

Jussi oli jo ennalta itsekseenkin arvellut syyn olleen hänen

puutteen-alaisessa soittamis-tavassaan ja oli hyvin pahoillaan siitä,

ett'ei hän voinut tehdä sitä paremmin, vaikka niin kernaasti tahtoikin.

Mutta hänen viisas ystävänsä lohdutteli, että ajan pitkään soittaminen

käy kyllä paremmin, jos hän vaan panee mieleen, mitä hän sillä keinoin

aina oppii, ja Jussi lupasi juhlallisesti, ett'ei milloinkaan unohda

tätä ystävällistä neuvoa.

Tästä hetkestä saakka oli kummankin Jussin väli solmittu

irroittamattomilla siteillä, eikä mikään ollut sen hauskempaa kuin

heidän merkilliset keskustelunsa, joita he pitivät joka päivä. Syntyipä

ihan ammentamaton hauskuuden lähde, toisella puolen katsoen poikasen

jyrkkään luottavaisuuteen ja sydämmelliseen kiitokseen joka kerta, kuin

hän sai uuden, äimistyttävän selityksen, ja toisaalta katsoen suuren

Jussin personalliseen arvoon ja varmuuteen joka kerta, kuin hän jakeli

omia konstikkaita opetuksiansa. Mutta kaikki kylän ihmiset olivat

yksimieliset siinä, että he olivat saaneet joukkoonsa ihan peijakkaan

sukkelan Jussin, jolla oli ihan omituisia keinoja vetää tuollaista

yksinkertaista ja herkkä-uskoista pojan haitukkaa nenästä. Ja tuostapa

syystä he eivät voineet mitenkään väsyä ihmettelemästä ja ihailemasta

hänen kekseliäisyyttänsä siinä kohden. Mutta eipä kylä eikä sukkela

Jussi itsekään tiennyt, että hän oli saanut mainitulla sukkeluudellansa

puoleensa uskollisen ja luottavan sydämmen viatonta rakkautta, sillä

sellainen kasvoi vähitellen tuhman Jussin pienessä sydämmessä. Ei

yksikään ollut kuuna kullan päivänä niin kernas kuuntelemaan hänen

lapsellisia huoliansa ja sisällisiä tuumiansa, ei yksikään ollut

antanut hänelle tähän saakka niin petollisia neuvoja niin iloisella

äänellä ja hymyilevällä katsannolla, eikä yksikään ollut niin

kärsivällinen ja taipuisa lohduttamaan häntä onnistumattomista kokeista

ja koettamaan saada selville niihin senkin seitsemiä alkusyitä. Tämä

oli kaikki, mitä pikku Jussi tunsi ja näki; siitä, mitä kaiken tämän

takana oli, ei hänen luottava mielensä edes uneksinutkaan ja siitäpä

syystä hän rakastikin häntä ja uskoi hänen sanaansa, kuin evankeliumia

ikään, sillä pitihän hänellä olla joku, jota hän saisi rakastaa ja

uskoa. Siitäpä syystä heloittelikin hänen silmissään omituinen valo,

joka kerta kuin hän loi ne kekseliästä ystävätänsä kohden, ja hän tunsi

onnen ja ilon sekaisen tunteen pikku sielussaan, kun hän istahti hänen

viereensä tahi käyskenteli hänen kanssaan, -- kuullaksensa noita suuria

opetuksia. Siitäpä syystä istuskeli hän myös useasti päivän paisteessa,

kuunnellen mitä auringon säteet kuiskaavat hänelle siitä, millä tavoin

hän voisi tehdä parhaimman ystävänsä ikipäiviksi onnelliseksi, ja

samasta syystä loikoeli hän monta iltaa yksinkertaisella vuoteellaan,

ajatellen yhä ystävätänsä, vieläpä niin rakkaasti, että silmänsä

vettyivät. Ja siten alkoi viimein yksinkertaiselle poikaselle elämä,

täynnä uskoa ja luottavaisuutta sekä toiselta puolen petosta ja

viekkautta, elämä täynnä rakkautta ja iloa sekä yksinäisyyttä ja

hyljätyn-oloa.

Mutta jos sukkela Jussi olisi tällaisessa tilassa nähnyt pikku Jussin

sydämmeen, niin olisi hänen koko sukkeluutensa hetkeksi pysähtynyt ja

hän olisi ihmetyksellä katsellut, minkä komean ja ihmeellisen kukan

taivaan Herra voipi nostattaa vähimmässäkin valossa, kuivimmankin

laatuisesta maasta.

Mitä taasen toiseen Jussiin tulee, niin eipä ollut hän ainoastaan

sukkela ja kekseliäs kaimaansa nähden, vaan olipa hän vielä yhtä

ravakka ja kunnon työntekijä, sukkela ja taitava puuseppä ja

kirvesmies. Tosin hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin iloinen

luonteensa ja taitavat kätensä, mutta olihan sitä jo siinäkin. Hän sai

pysyväistä työn-ansiota eräässä hovikartanossa, joka oli vähäisen kylän

vieressä, ja itse herrastalossakin miellyttiin iloiseen puuseppään,

jonka kasvot olivat aina niin kirkkaat ja imarat, kuin kesäpäivän

auringon säde, jonka puhe oli todellakin uhkuavain ivavehkeiden lähde

ja jonka laulu kaikui kilpaa hänen kirveensä ja sahansa kanssa, niin

iloisesti ja ripeästi, että se taisi vilkastuttaa koko kyläkunnan.

Niin, itse patronakin piti hänestä hyvin paljon ja seisahtui usein, ohi

käydessään, miehen eteen ja puheskeli hieman sitä tätä. Hänen työstään

maksettiin hyvin, ja olipa, sanalla sanoen, kaikki juuri niin kuin sen

tuli olla ja piti olla. Olipa hän todellakin joutunut onnen helmaan, ja

ilo kukoisti kukoistamistaan siinä talossa, jossa sukkela Jussi nuoren

eukkonsa kanssa asuskeli.

Vaan eipä missäkään täällä maailmassa ole paratiisia ilman käärmettä,

ja sen tulee olla todellakin hyvin sukkelan, joka voi aina välttää sen

juonia, ja sen tulee olla hyvinkin iloisen, jonka luo ei suru ja

vastoinkäyminen löytäisi pientä uraa synkällä kulullaan. Hovissa oli

pehtori, joka oman ajatuksensa mukaan oli aika mies, sillä sanotaanhan,

että toisinaan hovin pehtorikin voipi olla se. Kun hän oli vetäissyt

pitkävartiset saappaat jalkaansa, ottanut keppinsä kouraansa,

pitääksensä väkeä ohjaksissa, niinkuin hän hyvillä mielin ollessansa

laususkeli, kas silloin ei ollut hyvä tulla häntä lähelle, sillä hän

vaati ehdotonta alamaisuutta ja kunnioitusta omalle personallensa.

Tämä nuori mies oli, sen pahempi, ainoa, joka ei puusepälle ollut

armollinen. Kyllä pehtori tosin rakasti sukkeluuksia hänkin, mutta

ainoastaan silloin, kuin hän itse niitä lasketteli, eikä suinkaan joku

hänen alamaisiaan. Tuohonpa nähden oli pehtorilla ankara epäluulo, että

puusepän iloinen katsanto, ivajutut ja hauskat laulut olisivat

juureltaan kunnioituksen ja kurin puutetta, ja nämähän asiat olivat,

pehtorin mielestä, ensimmäiset vaatimukset sellaisessa paikassa kuin

hovi on. Kun puuseppä siis hymyillen, niinkuin tavallisesti, otti lakin

päästänsä ja kumarsi pehtorille, niin pisti tämä kätensä taskuun, eikä

vastannut kumarrukseen, vaan kohotti nenänsä ilmaa kohden paljoa

käytännöllisemmästi, kuin Jussi paran kokeet samassa suhteessa

olivatkaan. Pehtori tahtoi, niinkuin hän itse arveli, näyttää mokomalle

lurjukselle, ett'ei suinkaan hän (herra pehtori) suvainnut puolestaan

yhtään hänen sukkeluuksiaan. Mutta nyt oli sukkelalla Jussilla, niin

keinokas kuin hän muutoin olikaan, tässä kohden toki omat ajatuksensa

asiasta ja hän arveli, että jos pehtorilla oli syytä säästää lakkiaan

kulumasta, niin oli hänellä puolestaan yhtä hyvä syy siihen, ja

sentähden hän ei enää nostanutkaan lakkia pehtorille. Mutta niin ei

hänen olisi pitänyt ajatella, sillä seuraus siitä oli se, että pehtori

seisahtui eräänä aamuna hänen eteensä ja kysyi äreästi, mitä hän tuolla

vehkeellään tarkoitti. Toinen vastasi -- ja näyttipä hän sillä hetkellä

hiukan ivasuulta -- pehtorin voivan siihen itse parhaiten vastata;

sillä hän ajatteli, sanoi hän, ihan samaa, kuin pehtorikin, koska tämä

ei vastannut hänen tervehtimistänsä. Tästä vastauksesta hämmästyi

pehtori niin, ett'ei saanut sanaakaan suustansa. Nyt huomasi hän omien

pahojen arveluittensa puusepästä käyneen toteen mitä hirveimmällä

tavalla, jonka tähden hän pyörähti kannoillansa ja meni suoraa päätä

patronan luo ja pyysi, että puuseppä ajettaisiin heti matkaansa.

Patrona viivytteli asiaa alussa, sillä hän oli todellakin mieltynyt

iloiseen Jussiin; mutta toiselta puolen hän ei voinut kieltää pehtorin

arvelua, ett'eihän maailma suinkaan voisi ajan pitkään pysyä alallansa,

jos hovissa ei pidettäisi ankaraa kuria. Ja kun tämä hoviherran oikea

käsi pyysi vihdoin valitsemaan joko hänen tahi puusepän, niin huomasi

kelpo patrona, että kahdesta pahasta pitää valita aina pienempi, ja

antoi pehtorillensa luvan maksaa tuolle syntisäkille hänen saamisensa

ja samalla ilmoittaa, ett'ei hänen tarvinnut enää vaivata itseään

tulemalla uudestaan työhön. Saatuansa tämän tietää, kohosi puusepän

iloisille kasvoille synkkä pilvi; mutta hän ei sanonut toki sanaakaan,

sillä olipa hänelläkin, miesparalla, oma ylpeytensä.

Pienen tuhman Jussin suurimpia huvituksia, joista hän jo ennalta taisi

iloita kaiket päivät, oli käydä illansuussa hoviin päin, ottamassa

vastaan kekseliästä ystäväänsä, joka aina tervehti häntä hymyillen ja

ilomielin. Suurimpana onnenansa oli sitten käydä tämän ystävän sivulla

kotiin, luottavasti ja kiitollisesti kuunnellen joukottain hauskoja ja

merkillisiä opetuksia seuraavaksi päiväksi, ja vähät hän enää siitä,

ett'ei mikään niistä oikein onnistunut, sillä sukkela Jussi osasi

taasen mitä parhaimmalla tavalla selittää syyt siihen. Ja koko pikku

kylä hymyili niin tyytyväisesti, kun heidän nähtiin tulevan noin kahden

kesken, sillä tiedettiin nyt taasen saatavan nauraa luotteliaalle Jussi

pahaiselle.

Näillä ilta-matkoilla hymyili aina aurinkoinen, mutta tulipa tuosta

ilta, jolloin pilvi sen ensi kerran peitti. Sinä iltana ei tuhman

Jussin ikävöivää katsetta kohdannut hymyily, eikä selvä ja iloinen

katsanto lyhentänyt tietä kotikylään. Mutta kun Jussi hiljaa ja

ahdistetuin mielin oli hiipinyt kotiinsa, niin näytti hänestä aurinko

menneen mailleen toisin kuinka tähän saakka ja viipyvän poissa kauemmin

kuin ennen. Eikä hän erehtynytkään siinä, sillä tästä päivästä saakka

tuli loppu sukkelan Jussin iloisesta mielestä ja viehättävistä

opetuksista, eikä ollut enää toivomista noita hauskoja ilta-kävelyjä

eikä iloitsemista niistä, sillä hän ei enää koskaan mennyt hoviin.

Useampia kertoja saattoi pikku Jussi hiipiä hänen viereensä, hänen

siitä huomaamatta. Hetkikausia istuskeli poikanen kärsivällisesti,

koettaen tavata edes yhdenkin hänen iloisia silmäilyksiään, mutta hänen

entinen iloinen ystävänsä silmäili häneen pilven ja entisen ilonsa

säteen sekaisella hymyllä, selittäen, ett'ei hän enää huoli ilvehtiä

hänen kanssansa. Ja nyt meni Jussi parka pois, istahti äänettömänä ja

hiljaa johonkin nurkkaan ja itki, sillä hän tunsi mielensä niin

raskaaksi.

Sukkelata Jussi raukkaa! Hänellä olikin syitä olla murheissaan ja

menettää taipumuksensa moisiin vehkeisin. Tuo vähäinen kylä oli liian

pieni, toimittaaksensa hänelle kylliksi työtä; hän oli ihan outo näillä

seuduilla, ja päivä päivältä kävivät hänen talonsa asiat yhä pahemmin,

niin että hän köyhtyi köyhtymistään. Sen lisäksi sairastui vielä hänen

vaimonsakin. Kaiken iloisen mielensä ja vehkeilevän luonteensa ohessa

oli puusepällä hyvä, herkkä sydän, ja kun hän istuskeli rakkaan,

sairastavan vaimonsa vieressä, näki hänen kärsivän eikä tuntenut

voivansa hankkia hänelle sitä huojennusta, jonka hän niin kernaasti

olisi tahtonut toimittaa, niin silloin lannistui miehen mieli ja kävi

niin raskaaksi kuin raskautetun ihmisen sydän vaan voipi olla. Ja nyt

kirosi hän monasti sydämmessänsä vikkelää kieltänsä ja noita iloisia

vehkeitään, joista hän ennen oli ollut niin iloinen, mutta jotka nyt

olivat ryöstäneet häneltä sen toimen ja työn-ansion, jotka olisivat

voineet saada hänen vaimollensa huojennusta ja tehneet hänen

päänaluksensa pehmeäksi. Ja joka ainoa hilpeyden kajastus sammui hänen

kasvoiltaan, niinkuin valo sammuu synkkänä, kolkkona talvi-iltana.

Ja kuitenkin oli suvi käsissä, mitä ihanin kesä vallitsi hänen

ympärillänsä, ja auringon säteet hymyilivät, ilveilivät, saattaen

kaikkialle iloa, onnea. Nuo ihanat auringon säteet, nepäs vasta voivat

olla kovaluontoisia, kun niin sulavasti nauravat surevan kyyneleille ja

iloitsevat, huolettomasti teuhaellen, ihmisen paraillaan murehtiessa.

Niin ajatteli hän itsekseen eräänä aamuna, hävittyään talonsa

pihalle, jossa istahti raskaalla mielellä, kun hänen ympärillänsä

parhaillaan oli kaikki niin iloista ja ihanaa ja hymyilevää. Hänestä

tuntui, ikäänkuin kaikki hänen ympärillään naureskelisi hänen

surullensa, ja painuipa tuosta miehen pää yhä alemmaksi. Kaikki hänen

sukkeluutensa eivät voineet suoda hänelle turvaa tältä neuvottomuuden

ja hyljättynä-olon katkeralta tunteelta. Päänsä kallistui, ja

silmissään, jotka ennen olivat hymyilleet kilpaa auringon säteiden

kanssa, usmaeli nyt kyyneleitä. Eipä hän tiennyt eikä ajatellut

auringon säteiden hymyilevän ainoastaan siitä syystä, että ne

tietävät paljoa parempia neuvoja ja että ne tulevat sieltä, jossa

lohdutusta ja lääkkeitä löytyy jokaiselle sairaalle ja surevalle

sydämmelle. Tässä tuokiossa pikku Jussi tulla tojotti, niinkuin hänellä

oli tapana, pienillä taarajaloillaan ja istahti äänettömänä hänen

viereensä, silmäilläksensä häneen, poika kun arveli heidän yhä olevan

seurakumppaleja ja lohduttajia toisillensa, sillä hän oli todellakin

niin tuhma, että piti ystäväinsä surut ominansakin. Kun tuo sureva mies

käänsi sitten päänsä ja huomasi Jussin sivullansa, jalat ristissä ja

osan-otto jok'ainoassa kasvonpiirteessä, jopa suussakin, joka oli auki

kuin konsanaankin, niin silloin tuntui hänestä tässä poikasessa olevan

jotakin, joka ihmeellisesti liikutti häntä. Ja muistuipa tuosta hänen

mieleensä ihana aamu, jolloin he, juuri samassa asennossa, olivat

tutustuneet, ja tämä muisto se sai väen väkisinkin hilpeyttä hänen

silmiinsä, itse kyynelhunnunkin lävitse; mikähän sitten lienee siihen

syynä ollutkaan, joko auringon säteet, joilla kaiketi oli omat

juonensa, saattaessaan hänet hymyilemään, tahi Jussi pahainen, jossa

hänen mielestään aina oli ollut niin kummallisesti viehättävä voima, --

pääasia on se, että hänen mieleensä muistuivat nuo ivavehkeet heidän

ensimmäisen tutustumisensa ajalta ja saattoivat hänet nousemaan

istualtaan, nyykäyttämään ystävällisesti päätänsä ja lausumaan

surumielisellä hymyllä:

-- "Voi pikku Jussi, jos nyt voisit mennä patronan luo ja soittaa aika

lailla kelloa hänen korviinsa, jotta hän tekisi minulle oikeutta, --

niin olisinpa toki palkittu siitä, mitä olen sinulle opettanut".

Tämän sanottuaan meni hän uudelleen majaansa, unhottaaksensa auringon

säteet ja Jussin ja kaikki, mikä vaan iloista oli. Mutta pikku Jussi

istui liikkumatta paikallaan ja arveli, ajatteli niin miettivän

näköisenä, sillä hänen utuiseen sieluunsa oli pudonnut jyvänen, joka

nyt alkoi siinä itää. Hän ajatteli suurta hovikartanoa, jota hän piti

sellaisena paikkana, mitä ainoastaan pelolla ja vavistuksella saa

lähestyä, hän ajatteli mahtavaa patronaa, jonka nimeä hän kuuli

lausuttavan ainoastaan syvimmällä kunnioituksella, ja poika parka ihan

äimistyi pelosta, muistellessaan sukkelan Jussin sanoja. Mutta samalla

ajatteli hän, kuinka innollisesti hän rakastaa puuseppä raukkaa, kuinka

tämä oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja kuinka kernaasti hän tahtoisi

edes jollain keinoin palkita neuvon-antajansa. Hän arveli myös, että

hänen ehkä onnistuukin tällä kertaa soittaa oikein patronan korviin,

koska hän kuitenkin niin kernaasti sen tahtoo tehdä. Ja sillä

aikaa kuin hän tätä tuumiskeli, leikittelivät kirkkaat, armaat

valonsäteet hänen ympärillänsä ja kuiskasivat hänelle omituisella

vastustamattomalla viehätyksellään: "Koeta vaan, koeta vaan, pikku

Jussi!"

Ja nyt nousi Jussi ja käydä kätysteli luottavasti ja vakavasti hoviin

päin.

Täälläpä näytti ihan toisenlaiselta kuin siinä talossa, jossa puuseppä

istuskeli sairaan vaimonsa vuoteen ääressä; täällä oli kaikki niin

kirkasta, niin hymyilevää. Tuolla ulkona vainioilla aaltoilee kultainen

vilja niin pitkälle kuin silmä kantaa, ja pihalta tuli itse patrona

ilahduttaaksensa sydäntänsä ja nähdäksensä kaikkea tuota siunausta,

joka oli hänen omansa. Hän oli juuri seisahtunut erään kauniimman

pellon eteen ja vaipunut hetkeksi hauskoihin luvunlaskuihin, kun hänet

äkkiä herätti ajatuksista kellon soiminen ihan hänen korvainsa

juuressa. Hän kääntyi ja näki pienen valkotukkaisen ja pulleaposkisen,

mutta jotenkin tuhman näköisen pojan. Se oli Jussi, joka oli käyttänyt

hyväksensä sitä silmänräpäystä, jolloin patronan tarkastus oli

toisella haaralla, voidaksensa siten lähestyä vallan hiljaa ja koettaa

lumo-keinoansa. Siinä seisoi hän nyt ja soitti kelloa vapisevalla

kädellä, silmäillen pelolla ja vavistuksella patronaan.

-- "Mitä kummia sinä teet, poika?" kysyi patrona, silmäillen

kummastellen poikasta.

Nyt loppui Jussin rohkeus; hän purskahti itkemään, änkyttäen samalla

jotakin sinne päin, että tämä muka tuli vaan siitä, ett'ei hän osannut

soittaa oikein.

-- "Etpä liene oikein viisas, poikaseni!" lausui patrona, peräytyen

pari askelta takaisin, kun huomasi Jussin katsoa tuijottavan häntä niin

kummallisesti.

-- "Ei, kyllä minä olen viisas!" vastasi Jussi nyyhkien, "mutta ei

kenkään voi sitä minusta huomata sentähden, että minulla on liian lyhyt

nenä".

Tämä vastaus ei ollut patronaan mielestä sinnepäinkään niin selvä, kuin

Jussi kaiketi luuli sen olevan; mutta tässä poikasessa oli sellainen

teeskentelemätön suru ja lapsellinen luottavaisuus, että se liikutti

hyvänsuopaa patronaa. Hän läheni poikasta lähemmäs, taputti häntä

päähän ja sanoi ystävällisesti:

-- "Jos sinulta puuttuu jotakin, poikaseni, niin sano vaan, älä

pelkää".

Ja Jussi katsahti nyt häneen luottavasti ja kertoi itkusilmin hänelle,

kuinka puuseppä oli ollut hyvä häntä kohtaan, kuinka hän oli opettanut

hänelle monta oivallista asiaa ja kuinka hän oli sanonut, että kun joku

ei tahdo tehdä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa sen korvien

juuressa. Ja nyt kun hän oli suruissaan ja onneton, oli hän pyytänyt

Jussia soittamaan patronalle korvaan, jotta tämä olisi häntä kohtaan

rehellinen ja oikeamielinen.

-- "Mutta kun minä en osaa soittaa, niinkuin tulisi", jatkoi Jussi, ja

kyyneleet heruivat taasen hänen poskilleen, "niin se ei vaikuta

mitään'".

Mutta patrona katsoi häneen lempeästi ja ystävällisesti, taputti häntä

poskusille ja ajatteli omalla laillaan Jussin puheesta, niin himmeää

kuin tämä olikin, sillä eipä hän ollut unohtanut iloista puuseppää.

Monta kertaa oli hän yksinäisyydessään kaivannut hänen iloista ja

hauskaa lauluaan ja ajatellut, eikö hän ollut epä-rehellinen sekä

miestä että itseänsäkin kohtaan, kun niin jyrkästi oli ajanut hänet

pois luotansa. Sittemmin oli hän saanut kuulla miehen köyhyydestä, ja

tunsipa hän silloin katumuksen kaltaisen surun, ajatellessaan olevansa

osalta itsekin syypää siihen, että hymy oli kadonnut miehen iloisilta

kasvoilta ja laulu vaiennut hänen huuliltaan. Eikä se ollutkaan mikään

häpeä, että patrona näin ajatteli. Senpä tähden järähtikin hänen

sydämmensä poikasen puheesta, ja täällä, kaiken rikkautensa ja Jumalan

suoman siunauksen keskellä, päätti hän, ett'ei poikasen kellon pitänyt

turhaan kaikuman hänen korviinsa. Jussi oli soittanut paremmin kuin oli

luullutkaan.

Tuokion ajan kuluttua astuivat patrona ja Jussi hyvässä sovussa

puusepän pikku tölliin ja saattoivat hänet hyppäämään kummastuksesta ja

peljästyneenä ylös. Mutta kun patrona taasen oli mennyt pois, silloin

tuijotti sukkela Jussi avoin suin herransa jälkeen, ikäänkuin olisi

tapahtunut joku ihme, jota hän ei rohjennut uskoa todeksi. Ja kuitenkin

oli asia tosi, eipä käynyt epäileminen: uusi kirkkaampi aika oli

lähettänyt hänelle ensimmäisen ystävällisen tervehdyksen ja aurinko oli

paistanut häneen; ja hänen vaimonsa lausui tautivuoteeltaan niin

heleällä äänellä, kuin terve konsanaankin:

-- "Nyt tulen minä, Jussi, taasen pian terveeksi ja reippaaksi, sillä

nyt tuntuu sydämmessäni taasen niin iloiselta ja kepeältä".

Mutta penkillä, puusepän vieressä, istui pikku Jussi ja katsoi

tyytyväisyydellä kaimaansa, sillä poikanen tunsi nyt ottaneensa aimo

askeleen eteenpäin puutteittensa parantamisen tiellä ja oppineensa

vihdoinkin oikein soittamaan lähimmäistensä korviin. Ja sen oli hän

oppinut todellakin. Tässä tuokiossa soi kellon ääni niin kovasti

suuren, viisaan Jussin korviin, että hänen täytyi häpeästä painaa

päätänsä alas poikasen iloiselta silmäilykseltä. Patrona oli, näet,

kertonut kaikki, ja nyt tiesi hän, että sen, minkä hänen oma

sukkeluutensa oli häneltä menettänyt, sen oli pojan tuhmuus hänelle

uudestaan voittanut, kun tämä oli ottanut vastaan hänen epäiltäviä

neuvojaan vilpittömällä uskolla ja luottamuksella. Mutta pikku Jussi,

joka oli menestyksestänsä käynyt vieläkin luotteliaammaksi, istahti

jalat ristissä ja kysyi aprikoivan näköisenä:

-- "Eiköhän nyt auttaisi, jos minä koettaisin uudestaan kohottaa

nenääni taivasta kohti, jotta ihmiset viimeinkin saisivat nähdä, ett'en

minä ole niin tuhma, kuin näytän?"

Silloin helähti taasen lempeä ja iloinen hymy puusepän kasvoille; hän

istahti pienen pojan viereen, nosti hänet polvillensa ja kertoi hänelle

kaikkein viisaimman olevan sen, joka on viaton ja rakastaa, sillä

Hänen, taivaan Herran, viisaudessa on yksistänsä siunausta. Ja Jussi

uskoi häntä, niinkuin tähänkin saakka, ja oli hyvin iloissaan,

kuullessansa sellaista, sillä hänestä näytti, ett'ei tällä lailla ole

sinne päinkään niin vaikeata olla viisas ja ymmärtäväinen. Mutta nuori

vaimo kutsui hänet luoksensa ja suuteli häntä, ja tämä oli ensimmäinen

äidin suutelo, jonka pikku Jussi oli saanut moneen Herran vuoteen, --

tuntuipa siltä, kuin auringon säde olisi suudellut kauan unohdettua

kukkasta ja loihtinut sen valon iloon.

Ja terveys ja onni palasivat puusepän majaan, ja pikku-Jussi asui

tästä lähtein siellä ja joka ilta kävi hän uudelleen ottamassa vastaan

suurta Jussia, josta hän niin paljon piti ja jota hän uskoi niin

vilpittömästi, sekä seurasi häntä kotiin, tämän jutellessa monta

hauskaa ja hyödyllistä asiaa. Mutta jos ken siitä hetkestä saakka

yritti ilvehtiä pikku Jussin kanssa, tämän herkkä-uskoisuudesta, niin

se sai tekemistä sukkelan Jussin kanssa: sillä hän ymmärsi nyt Luojan

tehneen hänen kaimansa hyvin köyhäksi, köyhäksi rahasta, köyhäksi

kenties ymmärryksestä ja vieläkin köyhemmäksi lapsen elämän

suojelijoista, mutta Hän oli toki antanut hänelle siunauksen hedelmiä

kantavan lahjan: viattoman taipumuksen uskomaan ja luottamaan.

Mutta Hän, joka antaa aurinkoisen valaista kaiken maailman ja antaa

kullekin, pienille ja suurille, yksinkertaisille ja viisaille, kullekin

oman päivänsäteen käsiin temmattavaksi, Hän tietää, josko ei monen

meistä, sukkelista ihmisistä, olisi tarpeen oppia hiukkaa samassa

asiassa tuhmasta Jussi raukasta, sillä eipä hän ole todellakaan niin

tuhma, kuin ehkä näyttää olevan.