Ennen päivän nousua he läksivät, isä poikineen. Olipa tuo sanomattoman
hauskaa kahdeksanvuotiaan mielestä, hän kun ei ollut vielä milloinkaan
käynyt markkinoilla. Viikkokausia oli hän iloinnut, kun oli luvattu
ottaa hänet mukaan, ja kun nyt viimeinkin se päivä elikkä oikeammin yö
oli tullut ja äiti herätti hänet, sanoen: jos tahdot kaupunkiin nyt,
niin ylös pian, uudet sarkavaatteesi ovat vuoteella, -- niin Junukos
oli nopea nousemaan, nopeampi kuin milloinkaan ennen.
Junun isä oli tavallisia talonpoikia, ei rikas, vaan ei köyhäkään. Hän
olisi tullut varsin hyvin toimeen, jollei olisi viime aikoina päässyt
viinan makuun; mutta siitäpä hetkestä asti onni rupesikin väistymään
hänestä, ja kotirauha pakeni tuon tuostakin -- liiatenkin jokaisen
markkinamatkan perästä.
Itsestään hän ei ollut niin varsin turmioon menevä, kunhan ei vaan
joutunut pahoihin seuroihin, mutta semmoisiinpa hän aina joutuikin
kululla ollessaan. Kun kelvottomat häntä houkuttelivat, niin hän oli
oitis valmis seuraamaan. Hänen tahtonsa se harvoin paneusi varsinaiseen
vastarintaan. Sittemmin hän syytti aina kiusausta, kuten heikot ihmiset
konsanaankin, ikäänkuin ei olisikaan totta tämä raamatun lause:
vastustakaa pahaa, niin hän pakenee teitä.
Äiti, tuntien miehensä tavat, oli jo kauan koettanut estää Junun
menemistä markkinoille, mutta isä arveli, että poika on kyllin suuri,
vahtiakseen hevosta ja rattaita kaupungin torilla, ja tottahan hänenkin
tulisi joskus lähteä sinne, -- ja niinpä sai, kuten sanottiin, Junu
tulla mukaan.
Voi kuinka kummallista oli kulkea yöllä, kun kaikki oli niin hiljaa!
Puitten latvat humisivat niin kauniisti, ja tähdet ne tuikkivat niin
kirkkaina alas synkkään maahan. Kauan he kulkivat, kuulematta muuta
kuin rattaittensa tärinää ja hevosen kavioin kalketta, mutta vihdoin
päästiin maantielle, ja siinäkös mennä jyryytti markkinamiehiä! Päivä
valkeni valkenemistaan ja tähdet rupesivat katoamaan. Menevätköhän ne
nyt aamulevolle, valvottuaan koko yön, ajatteli Junu. Hänen tuli
melkein ikävä heitä. Mitä enemmän heitä katosi, sitä enemmän
rauhattomuutta ja melua näkyi nousevan maan päällä. Junun kyllä paloi
mieli saada nähdä, miltä kaupunki ja markkinat näyttävät, mutta
sittenkin hän olisi halunnut ajaa kauan, hyvin kauan, kun ympärillä oli
niin pimeätä ja hiljaista ja tähdet loistivat ... hän ei tiennyt miksi.
Tultiinpa syöttöpaikkaan. Isä riisui hevosen valjaista ja antoi sille
ruokaa. Talo oli lähellä jokea; vähän matkan päässä oli silta kosken
ylitse. Junu meni sinne siksi aikaa. Aurinko oli juuri nousemassa.
Kosken vesi oli kuni pelkkää pyryävää lunta, ikäänkuin hopeaista
rankkasadetta, ja syöstessään alas noin huimasti ja hurjasti se kuului
kauniimmalta kuin urut kirkossa; niin, kirkkosoittoa se oli kuin
olikin... Liikahtamatta ja äänetönnä seisoi korkea honkametsä tuolla
vuoren rinteellä. Verkalleen nousi aurinko harjun takaa ja punasi
taivaan ja loi loistoa jokeen, niin että sen vesi näytti muuttuvan
vereksi: -- silloin johtui Junulle mieleen Ilmestyskirjan enkeli, joka
vuodattaa säteensä maan päälle ja meren, sillä hän lueskeli äidilleen
joskus raamattua, kun tämä illoin istui odottelemassa miestään kotia.
-- "Missähän sä taas vitkastelet?" huudettiin samassa, ja Junu, tuntien
isänsä äänen, kiiruhti rattaille. Pianpa oltiin kaupungissa.
Tuommoista sekasotkua, kuin siellä vallitsi, ei Junu ollut osannut
aavistakaan. Ihanhan täällä kiehui ihmisiä kuin muurahaisia tuossa
suuressa keossa vanhan hongan juurella kotimetsässä! Isä riisui hevosen
valjaista, sitoi sen kiinni rattaisin torilla ja antoi Junulle luvan
mennä kaupunkia katselemaan, kunhan vaan silloin tällöin katsahtaisi
hevosta. Kotia täältä ei niin kohta lähdettäne, sanoi isä, antaen
Junulle 25 penniä markkinarahaa -- ja meni tiehensä ystävineen ja
naapureineen.
Junu söi suuhunsa markkinalahjan ja jäi rattaille istumaan: siitähän
oli lysti katsella ympärilleen, arveli hän. Kummallinen meno täällä
kaupungissa! Siellähän näkyi saavan rahalla vaikka mitä ... mutta
sielläpä olikin niin paljon valittavaa, että oikein piti päätä pari
kertaa raapaiseman, ennenkuin päätti ottaa jotakin. Onneksi ei Junulla
ollut rakoja. Muutoin hän olisi ostanut tuon pillin, joka niin sorjana
heloitteli ja joka soi niin ihmeen kauniisti... Paljon hyvää hän sai
nähdä. Talot olivat hoveja melkein jok'ainoa, ja hyvästi puettua kansaa
oli kosolta myöskin, mutta ajan pitkään kumminkin kyllästyisi
kaupunkiin, arveli Junu. Ei yhtään puuta, pelkkiä lyhtypatsaita vaan!
Ei maata, paljaita kiviä vaan! ... entäs tämä melu sitten?... Kas
tuolla tuli Saksalainen vaatetetun apinan kanssa, joka teki konsteja
rahan edestä. Tuommoisista apinoista oli Junu kuullut puhuttavan, niitä
on kosolta markkinatorilla, mutta Junua tuo elävä hieman peloitti,
sillä sehän oli niin peräti ihmisen näköinen, että hänen oikein
katsomalla täytyi katsoa oliko sillä häntää, ollakseen vakuutettu,
ettei se ollut naapurin ruma Rietu. Apinan jälkeen hän näki erään
vaimo-ihmisen, joka oli niin hieno kuin itse nimismiehen rouva: oikea
silkki-vaippa, näethän, ja suuret ruusut nivuksissa. Tuo oli varmaankin
joku hirmuisen ylhäinen. Mutta kasvot eivät olleet vähääkään hienommat
kuin pappilan karjapiiallakaan; ei maar, pistäpäs pappilan Maisu vaan
tuommoiseen pukuun, niin olisi hänkin yhtä ylhäinen ... ihan varmaan!
-- "Onkos voita?" kysyi rouva.
-- "Ei ole voita eikä juustoa", vastasi Junu, nousten ylös; hän tiesi,
että herrasväen kanssa puhuessa pitää seisoa. Hänen jälkeensä tuli
kaksi rouvaa. Toinen niistä sanoi toiselle: "surkeaa tuo on, että
ihmiset, jotka elää kihnuttavat kättensä työllä, koreilevat tuolla
lailla. Pikemmin he näkevät nälkää ja muuta kurjuutta, kuin käyvät
huonoissa vaatteissa, ja lopuksi he tavallisesti paatuvat ja joutuvat
vihdoin vaivaishoidon vastukseksi". -- -- --
Kun Junu oli hetkisen katsellut tätä "uutta maailmaa", rupesi se
maistumaan hänestä puulle. Hattupäät naiset olivat ihan samannäköisiä
kuin nuo maalatut nukit tuolla kauppakojussa. Kaikilla heillä oli
kukkia nivuksissa ja takaraivolla tuhoton tukku, ettei Junu osannut
ymmärtää, miten se ei vetänyt maahan koko kantajaansa. Junu ei
käsittänyt, että päät olivat erinomaisen keveitä suuruuteensa ....
tyhjällä täytettyjä suurin osa. Herrasmiehet ne näyttivät teettäneen
vaatteensa kaikki yhdellä räätälillä ja ostaneen hattunsa yhdestä
puodista! Junu ei ymmärtänyt, mitenkä heitä voi toisistaan eroittaa,
varsinkaan vaimoväkeä, ja tätä tuumatessaan hän torkahti ja viimein
nukkui.
Herättyään hän näki toisellaisen kuvan edessään. Hän oli rattaineen
melkein viimeisenä torilla. Markkinaväki oli poissa. Suurissa,
korkeissa kartanoissa paloi valkea joka paikassa.
Tulipa isäkin ja rupesi valjastamaan, vaikka se kävi hyvin hitaasti.
Hänen seurassaan oli kaksi miestä. Nämä puhua pörisivät hyvin
epäselvästi, sekoittaen puheesensa aina kirouksia, eivätkä tahtoneet
päästää isää pois. Liikkeelle hän koetti kumminkin lähteä, mutta siitä
ei tahtonut tulla mitään. Erään kadun kolkassa oli suurilla kirjaimilla
kirjoitettu: "ravintola"; tuo sana näkyi niin selvästi lyhdyn valossa.
Sinne heidän piti pistäymän, isän ja hänen rajujen toveriensa. Isä
sitoi hevosen lyhtypylvääsen eikä edes muistanutkaan pikku Junun olevan
mukana.
Junu raukkaa! Kauan hän seisoi kolkassa, odotellen isäänsä, mutta eipä
häntä kuulunut. Sisään hän ei uskaltanut mennä häntä hakemaan, se
tuntui niin vastahakoiselta. Vastapäätä ravintolaa oli suuri, kaunis
talo. Ohujen kartiinien läpi näki Junu suuren valoisan huoneen ja sen
perässä useita kammioita. Pöydällä suuressa huoneessa paloi lamppu; se
loisti yhtä kirkkaasti kuin seitsenhaarainen kynttilänjalka
alttarilla joulu-aamuna... Olikohan tuolla joulu joka ilta? Pöydän
ympärillä istui sekä aikaihmisiä että lapsia: ken neuloi, ken luki, ken
katseli kuvakirjaa. Sisään tuotiin korillinen omenoita, lautasia ja
hopeaveitsiä, ja sittenkös kuorittiin ja syötiin miehissä niitä... Voi
jos saisi yhdenkin tuommoisen, yhden ainoan edes, arveli Junu, joka ei
ollut einettäkään maistanut, sittenkuin markkinalahja oli syöty.
Noillapa on hauskaa tuolla sisässä. Heidän isänsä ei kai mene
milloinkaan markkinoille eikä heidän äitinsä istu hädissään
odottelemassa, niinkuin minun äitini saa tehdä... Mitäs jos menisin
heidän kyökkiinsä ja pyytäisin lupaa, saada istua siellä kunnes isä
tulee? Akkunasta kyllä näkisin ulos.
Ja hän meni sisään eräästä ovesta, jonka hän arvasi vievän kyökkiin.
Siellä kiehua kirisi teekattila, ja muuan piikamamseli oli
asettelemassa kuppeja tarjottimelle.
-- "Hyvää iltaa! Saiskohan istua täällä, kunnes isä joutuu?" kysyi
Junu.
-- "Mitä?" kiljasi piikamamseli. "Isä joutuu! -- Ei täällä ole mikään
kestikievari. On niitä huonompiakin taloja, joihin sinunmoisesi saavat
mennä sisään".
-- "On vainen?" kysäsi Junu ja oli juuri pyytämäisillään saada tietää
missä semmoisia on, kun piika avasi oven -- ja Junu ymmärsi mitä sillä
tarkoitettiin.
* * * * *
Tultuaan jälleen kadulle, kuuli hän ääniä ja puhetta, jotka panivat
hänen sydämmensä vapisemaan pelosta. Poliisimiehet ajoivat heidän
hevosellaan. Useat miehet kuljettivat isää pois... Kapakassa oli
syttynyt tappelu... Isä oli iskenyt viimeiseksi... Mies -- toinen
niistä, jotka Junu oli nähnyt isänsä seurassa -- oli kuollut... Isä
itki ja rukoili, mutta tässä eivät auttaneet rukoukset eivätkä
kyyneleet. Väkeä kokoontui sen talon ympärille, missä murha oli
tapahtunut, mutta poliisin mentyä tiehensä melun-pitäjäin kanssa,
hälveni pian väkikin kadulta ja kukin meni kotiaan.
Junulla vaan ei ollut minne mennä. Yksinään hän seisoi nyt tuossa
ulkona pimeässä. Isän itku ja rukoukset sekä muiden kiroukset humisivat
vielä kamalina hänen korvissaan. Hetkisen hän itki katkerasti, mutta
pian heräsi hänen sielussaan tehokas ajatus. Kotia äidin luokse hän
lähtee. Rattaita hän nyt ei voi löytää; jos hän menee poliisin luo,
niin ehkä ottavat hänetkin kiinni, ja jos sekä isä että hän jäävät
pois, niin äidin on varsin raskasta olla ... äiti parkaa!...
Hän läksi kulkemaan kotiapäin. Väsymystä hän ei enää tuntenut, tuskin
nälkääkään, vaikka hänellä vähää ennen oli ollut niin kova nälkä. Kotia
äidin luo! Kotia äidin luo! kuului hänen sydämmessään. Kotia äidin luo,
joka nyt varmaankin istuu odottamassa ja lukee! Kotia äidin luo, joka
oli opettanut hänelle kaikki ne pikku rukoukset, jotka hän osasi ulkoa,
ja joka oli puhunut hänelle niin kauniisti Jumalasta, vaikk'ei ollut
uskaltanut sitä tehdä isän ollessa tuvassa ... äiti rakasti häntä
paljon, sen hän kyllä tunsi. Äidin katse ikäänkuin lämmitti hänen
sieluansa.
Ja pimeä oli ulkona, pilkkopimeä, ja tähdet ne tuikkivat yhtä kirkkaina
kuin edellisenäkin yönä; Junun mielestä ne vaan eivät olleet entisillä
paikoillaan. Voi kuinka kirkasta ja kaunista on Sinun tykönäsi, hyvä
Jumala! virkkoi hän itsekseen; mutta Sinullapa suittaa niin ollakin,
sillä kaikki olet Sinä itse tehnyt. Sinä hallitset kaikki väkevällä
kädelläsi, niinkuin olen lukenut... Mitä on tuo kaunis lamppu, jonka
kaupungissa näin, ja mitä ovat kynttilät alttarin seitsenhaaraisessa
kynttilänjalassa ihanuuden rinnalla tuolla taivaassa!... Kuoritaankohan
sielläkin omenia hopeaveitsillä?... Kas niin, nytpä puhut tuhmasti,
Junu!... Mitähän ne tekevät tuolla ylhäällä, odottaessaan? Siellä
lienee useita odottelemassa -- ken isää, ken äitiä, ken ... ken
semmoisia pieniä kuin minä... Odottavatkohan useat turhaankin siellä?
Ja tuommoisissa mietteissä Junu astuskeli ja vuoroin juosta tipotti,
eikä aikakaan, niin oli hän jälleen tuolla kosken ylitse vievällä
sillalla.
-- "Isä parkaa, isä parkaa", arveli hän. "Parasta olisi ollut, jos
olisimme syöttöpaikasta kääntyneet takaisin... Tulleekohan isä
kotia?... Eivätköhän ne häntä tuomitse? 'Joka vuodattaa lähimmäisensä
veren, hänen verensä ihmiset vuodattavat', sanoo katkismus ... isä
parkaa!... Mutta kuules kuinka kauniisti koski kohisee! Kauniimmasti
kuin viime yönä. Jos äiti olisi nyt täällä, niin kuuntelisi hänkin tätä
mielellään!... Tämä on virttä, on ihan varmaan, vaikk'ei sitä ole
uudessa virsikirjassa. Ehkä se löytyy mummon vanhassa kirjassa...
Minäpä käyn kaidepuulle istumaan ja kuuntelemaan, niin samassa
lepäänkin".
Jotakin mustaa putosi samassa silmänräpäyksessä kaiteelta alas koskeen.
Ei kuulunut huokaustakaan... Lapsen pää nousi sitten silmänräpäykseksi
ylös vaahtopyörteestä -- kerran vaan; huima virta veti sen jälleen
syliinsä.
Ja kotona istui äiti ja odotteli odottelemistaan, mutta turhaan.
Mutta ylhäällä kirkkaudessa, jossa ei enää yötä ole, istuu Junu,
odotellen äitiään. Hän on niin varma siitä, että äiti tulee sinne
kerran -- ja kun tähdet kirkkaimmasti loistavat pimeään maahan ja sen
kaikille markkinatoreille, niin silloin hän aina lähettää terveisiä
linnan rauta-akkunan kautta isälleen -- sillä tämä sai armon
kuolemarangaistuksesta, mutta jäi ikuiseksi vangiksi -- ja sanoo: "minä
odotan isääkin! Älä anna minun odottaa turhaan, niinkuin silloinkin",
ja kun tähdet tuovat tuommoisia terveisiä, niin silloin vierähtää
kyynel vangin silmästä, hän panee kätensä ristiin ja rukoilee; mutta
taivaan enkelit ne samassa iloitsevat syntisestä, joka itsensä
parantaa.