(H. C. Andersen'in satuja.)
Ja pyrstötähti tuli, sen pää se loisti ja pyrstö uhkasi; sitä
katseltiin rikkaan linnasta, katseltiin köyhän mökistä, kaikki
katselivat sitä, kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla
kaukaisella. Kullakin oli siitä oma ajatuksensa. -- "Tulkaas katsomaan
taivaan merkkiä!" sanoivat ihmiset, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta tuvassa istui pienonen poika äitinsä sylissä; talikynttilä paloi,
ja äiti näki pienen puikon kynttilässä, tali keräytyi pitkään
siepaleesen ja ritisi, se merkitsi äidin mielestä sitä, että lapsi
kuolee kohta, häneen päin muka puikko kääntyi.
Tuo nyt oli vanha taikaluulo, ja äiti uskoi sitä.
Vaan poika olikin määrätty elämään monta vuotta maan päällä, elämään ja
näkemään pyrstötähteä, kun se kuudenkymmenen vuoden perästä jälleen
ilmautui.
Pienonen ei nähnyt puikkoa kynttilässä, eikä hän huolinut
pyrstötähdestäkään, joka ensi kertaa hänen elämässään loisti taivaalla.
Hän istui kuppinen edessään; siinä oli kuohutettua saippuavettä, ja
poika pisti siihen pienen savipiipun pään, pisti piipun suuhunsa ja
puhalteli kuplia, suuria sekä pieniä; ne värähtelivät ja liihottelivat
ihanimmissa väreissä, jotka vaihtelivat keltaisesta punaiseen ja
siniseen, ja sitten tuli viheriätä niinkuin metsän puut, kun aurinko
paistaa lehtien lävitse.
-- "Suokoon Jumala sinulle niin monta elonvuotta, kun nuo kuplat, joita
puhaltelet!"
-- "Niin monta, niin monta!" ja poikanen päästeli kuplan toisensa
perästä.
-- "Kas tuossa lentää vuosi! tuossa lentää vuosi, katsopas kuinka ne
lentävät!" sanoi hän joka kerran kuin kupla läksi lentoon. Tulipa pari
kuplaa hänelle suoraan silmiin; sepä kirveli, sepä karvasteli, oikein
kiertyi kyyneleitä silmiin. Jok'ainoassa kuplassa oli tulevaisuuden
näky, loistava, heloittava.
-- "Nyt näkyy pyrstötähti!" huusivat naapurit. "Tulkaahan ulos älkääkä
sisällä istuko!"
Ja äiti otti poikaa kädestä. Pojan täytyi panna pois savipiippu, jättää
sikseen suopakuplilla leikkiminen, sillä pyrstötähti oli näkyvissä.
Ja pienonen katseli tuota loistavaa tulikuulaa ja sen säteilevää
pyrstöä. Muutamat sanoivat pyrstön näyttävän kolmen kyynärän
pituiselta, toiset arvelivat siinä olevan miljonankin kyynäärää;
ihmiset näkevät niin eri lailla.
-- "Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat olla maan povessa silloin kuin
se jälleen ilmestyy!" sanoi väki.
Useimmat näin sanoneista olivatkin jo maan povessa, kun pyrstötähti
toistamiseen tuli näkyviin; mutta poikanen, jonka puoleen puikkonen
kynttilässä oli kallistunut ja josta äiti oli ajatellut: "hän kuolee
kohta!", hän eli vielä, oli vanha ja harmajapää. "Harmaat hapset ovat
vanhuuden seppele", sanoo sananlasku, ja hänellä oli monta semmoista
seppeltä, hän oli vanha koulumestari.
Koululapset sanoivat hänen olevan niin viisaan, tietävän niin paljon,
osaavan historiat, maantiedot ja sen, mitä taivaankappaleista
tiedetään.
-- "Kaikki palajaa jälleen!" oli hän sanonut, "tarkastakaapas vaan
ihmisiä ja tapauksia, niin huomaatte, että kaikki palajaa jälleen,
toisissa muodoissa, toisissa maissa".
Ja koulumestari oli kertonut heille Wilhelm Tellistä, jonka täytyi
ampua omena poikansa pään päältä, mutta ennenkuin laukaisi nuolen,
kätki hän poveensa toisen nuolen, ampuakseen häijyn Geslerin. Se
tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta sitä ennen oli samoin käynyt
Tanskassa Palnatoken; hänenkin oli täytynyt ampua omena poikansa pään
päältä ja oli niinkuin Tell'kin kätkenyt nuolen, kostaaksensa. Ja
samoin kerrotaan tapahtuneen Egyptissä toista tuhatta vuotta sitten.
Kaikki palajaa takaisin, niinkuin pyrstötähdet, ne menevät tiehensä,
ovat poissa ja palajavat jälleen.
Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, samasta, jonka hän oli
lapsena nähnyt. Koulumestari tunsi taivaan kappalten kulkuja.
Nyt oli pyrstötähti tulossa, ja siitä hän kertoi, mitä kansa oli
puhunut ja arvellut silloin, kuin se viimeksi oli ollut täällä.
"Pyrstötähtivuosi on hyvä viini-vuosi", sanoi hän, "silloin sopii
sekoittaa vettä viiniin, eikä sitä kukaan huomaa. Viininkauppiaat
mahtavat olla hyvin mielissään pyrstötähti-vuotena".
Taivas oli pilvessä kokonaista neljätoista päivää ja yötä, pyrstötähteä
ei näkynyt, mutta kyllä se nähtävillä oli.
Vanha koulumestari istui pikku kammiossaan aivan koulutuvan vieressä.
Bornholmilainen kello hänen vanhempainsa ajoilta seisoi nurkassa;
raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeuneetkaan; pikku käki,
joka ennen aina oli pistäynyt ulos ja kukkunut kellon lyönnit, oli
monta vuotta ollut vaiti; kaikki oli ääneti ja hiljaa kellon sisässä,
kello ei käynyt enää. Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin,
oli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin,
kokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä
iloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä
oli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen. Hän
muisti, mitä äiti oli sanonut puikkosesta kynttilässä, hän muisti,
noita kauniita suopakuplia, joita oli puhallellut; kukin oli elon
vuosi, oli äiti sanonut, niin loistava, niin kirjava! pelkkää ihanuutta
ja iloa hän niissä näki: lapsenleikkejä ja nuoruuden intoa, koko avaran
maailman päivän paistehessa, ja sinne hänen oli lähteminen! ne olivat
tulevaisuuden kuplia ne.
Nyt kuuli ukko klaverin kieliltä säveleitä kuluneelta ajalta: muiston
kuplia muiston värinvaihtehissa; sieltäpä kuului mummon sukkalaulu:
"Se oli kelpo naikkonen,
Joka ensiksi kutoi sukkasen!"
Sieltä kuului laulu, jota talon vanha piika oli laulellut hänelle
pienenä:
"On monta mutkaa tiellä
Sen täällä käytävää,
Mi nuori ompi vielä
Ja vähän ymmärtää".
Nyt kuului säveleitä ensimmäisistä tanssijaisista, menuetti ja polkka;
nyt soi ventoja, surumielisiä säveleitä, jotka panivat ukon itkemään;
nyt pauhasi sotamarssi; nyt rakkaita säveliä; kupla kuplan perään,
niinkuin silloinkin, kuin hän poikana oli puhallellut niitä
suopavedestä.
Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaan, pilvi tuolla taivaalla
vetäysi syrjään, vanhus näki pyrstötähden kirkkaassa ilmassa, sen
loistavan pään, sen säteilevän utuhunnun.
Tuntui kuin olisi hän nähnyt sen eilen illalla, ja kumminkin oli
kokonainen ihmis-elämä monine vaiheineen sen ja nykyisen ajan välillä.
Silloin oli hän ollut lapsi ja nähnyt kuplissa "eteenpäin", nyt
näyttivät kuplat "takaisin". Hän tunsi itsessään jälleen lapsen mielen
ja lapsen uskon, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipui
klaverin soittimille -- kuului sävel, kuului kuin olisi siellä kieli
katkennut.
-- "Tulkaas katsomaan, pyrstötähti on tullut!" huusivat naapurit.
"Taivas on niin kaunis ja kirkas! tulkaahan toki katselemaan sitä
oikein!"
Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli matkalla sitä oikein
katselemaan; hänen sielunsa oli ulkona isommalla radalla, avarammassa
alassa kuin se, mitä pyrstötähti kulkee.
Ja pyrstötähteä katseltiin jälleen rikkaasta linnasta, katseltiin
köyhän mökistä: sitä katseli kansajoukko kadulla ja yksinäinen
matkamies kankahalla kaukaisella.
Vanhuksen sielua katseli nyt Jumala ja rakkaat, jotka olivat menneet
hänen edellään, ja joiden luokse hän oli ikävöinnyt.