Tavallinen tarina.
(Tanskasta.)
Vanhan Kristianshavnin vanhanmuotoisella kadulla asuu nikkari-mestari
Rasmus Jensen. Hän on kelpo puuseppä, hän tekee kaikenlaisia puusepän
teoksia ja tekeepä niitä vielä oikein kunnon lailla. Mutta yhtähyvin
hän ei ole oikein seurannut aikaansa, ainakaan mitä huonekalujen
piirustusten somuuteen ja hienouteen tulee. -- Ja tuskinpa olisi hän
koskaan edes ajatellutkaan tulla mestariksi, jollei hänen appensa olisi
sitä välttämättömästi vaatinut, ennenkuin oli antanutkaan Jensenille
luvan naida tuon tyttösen, jota paitsi hänen elämänsä tuskin olisikaan
ollut mitään elämätä. -- Tehdä "mestariteosta", kas se oli Rasmukselle
yhtä helppoa kuin syödä voileipäkyörä, mutta saada itsellensä "kunteja"
-- kas se oli vallan toista, se, ja sitä konstia hän ei osannut
ollenkaan; häneltä puuttui, näet, lahjoja "olla mies puolestaan" ja
"puhumaan omaan säkkiin"; ja niin totta kuin monesta paljoa
huonommastakin sällistä, jolla vaan on ollut mainittuja lahjoja, on
tullut mestareja ja suuriakin, yhtä totta on sekin, ett'ei Jensen
mestarilla, juuri näitten lahjain puutteessa, ollut muita kunteja, kuin
noita niin sanottuja "suuria mestareita". Senpä tähden ei Rasmus
raiskalla ollutkaan muuta, kuin jokapäiväinen leipä ja sitäkin
useimmiten niukalta.
Samassa kaupungissa, mutta kaupungin mitä komeimmassa kartanossa
asuskelee tukkukauppias Jeppesen. Hän on mies, joka tietää mitä
rauhaansa sopii. Renki retvanasta osasi hän lentää lepsahuttaa aina
meidän suurimpien kauppahuoneiden isännäksi ja johtajaksi, mutta
yhtähyvin tulee hänen kunniaksensa mainita, että hän on rehti mies,
joka rehellisyytensä, säästäväisyytensä ja ahkeruutensa kautta on
päässyt maallisen elämän korkeimmalle onnenhuipulle. Ja rehtinä miehenä
on hän nykyjäänkin pysynyt, sillä harva on se päivä, jolloin hän ei
jakelisi köyhille lähimmäisilleen siepaleita siitä hyvästä, jolla Luoja
on häntä siunannut.
Eräänä päivänä viime vuonna lähetti tuo tukkukauppias sanan Jensen
mestarille, että tämä tulisi hänen konttoriinsa samana päivänä kello 6
ja 8:n välillä ottamaan vastaan suuren joukon nikkari-töitä.
Voipihan arvata Rasmus rukan ihastusta, kun häneltä tilattiin kalut
koko ruokahuonetta varten. Ja huonekalujen piti olla valmiit
joulu-aattona, jolloin tukkukauppias aikoi pitää komeita kemuja. "Työn
tulee olla hyvää", niin sanoi tukkukauppias, "maksakoon vaikka
enemmänkin!" Kas se oli oikein herran puhetta, se. Mestari Jensen
riensi kotiinsa, mitä vaan käpälästä läksi, syleili eukkoansa ja
kuvaeli aatoksissaan jo, miltä jokainen huonekalu näyttää, mutta hänen
toinen puoliskonsa herätti hänet unelmista tuolla yksinkertaisella
lauseella: "mutta mistäs sinä, ukkoseni, saat puuta?"
Puuta? -- Kas, sitäpä hän ei iloissaan ollut muistanut ollenkaan
ajatella, ja puuta oli kuitenkin tarvis, jos mieli huonekaluja
nikkaroida.
-- "Sopisihan" niin arveli hänen vaimonsa, "pyytää tukkukauppiaalta
vähän käsirahaa: eihän se tunnu miltään rikkaan miehen taskulle".
-- "Äläpäs, muijaseni, -- sitä ei sovi tehdä", vastasi Jensen. --
"Mutta loiskis! Onhan kolme päivää peräkanaa seisonut lehdissä: 'Rahaa
saadaan lainaksi -- kartanossa n:ro 17'. Sinne kiidän minä tuossa
hetkessä ja sitten ryhdyn työhön kuin mies".
Sanasta työhön. Pianpa löysi Jensen tuon ihmis-ystävän, joka varmaa
vakuutta vastaan ja 40:n jopa 100:n prosentin korolla -- aina
asianhaarojen mukaan -- on joka hetki valmis auttamaan lähimmäisiänsä,
ja sittenkuin tuo ystävä oli saanut varman tiedon Jensenin suuresta
huonekaluhankkeesta ja sittenkuin mestari oli kirjoittanut vekselin
alle, joka oikeutti auttajaa tahi hänen valtuuttamaansa saamaan rahat
takaisin ennen 24 päivää joulukuuta, niin sai Jensen näppiinsä 200
taaleria Tanskan riikinrahassa -- siitä luettuna kuitenkin pois jo
edeltäkäsin 12 prosenttia.
Lieneehän liikaa mainita, että ilosta huolimatta tassutteli Jensen
kotiinsa jotenkin verkalleen ja että jo seuraavana aamuna ostettiin
lankkuja, lautoja ja muita sellaisia tarpeita. Otettiinpa vielä
apulainenkin, muuan Jensenin oppitoveri, joka silloin juuri sattui
olemaan helpoilla päivillään, työttä ja ruoatta. Ja nytkös liikkueli
höylä ja saha aamusta iltaan, niin että oikein lystikseen katseli tuota
pientä puusepän työhuonetta. Ja sitä iloa! Huonekaluja valmistui
valmistumistaan -- ja viimein, aamulla joulukuun 12 p:nä, koitti se
aika, jolloin koko teetös oli ihkasen valmis.
Nytpä tähystettiin ensin kappale kappaleelta, sitten pulierattiin ja
pulierattiin ja viimein asetettiin, niinikään kappale kappaleelta,
vetokärryille. Ja naapurit, nekös vasta silmiään mullistelivat, kun
näkivät tuosta pienestä työhuoneesta vedettävän kaikkia noita
uudenmuotisia kappaleita ja -- miksipä salaisin sitä -- kokostelipa
itse mestariakin vähäisen, kun hän astui kärryjen sivulla, joissa oli
"parasta, mitä hän koskaan on nikkaroinnut".
Tultiinpa tuosta tukkukauppiaan komeaan asuntoon. No täälläkös vasta
hälinä nousi! Kaikki riensivät katsomaan uusia huonekaluja, ja
niitäkös nyt kiiteltiin oikein kelposen hyviksi. Tulipa itse herra
tukkukauppiaskin paikalle, katseli, käänteli joka ainoata kappaletta,
nyökäyttäen aina väliin lempeästi päätään, Otti Jensenin rätingin ja,
ilmoitettuansa tyytyväisyyttänsä ja luvattuansa antaa tästälähtein
kaikki talossa tarvittavat puusepän työt Jensenin haltuun, läksi pois.
Pianpa olivat kaikki huonekalut paikoillaan, -- sitten saivat rengit ja
pojat kelpo juomarahat tukkukauppiaan rouvalta heidän uutteruudestaan
muka ja -- sitten sanottiin hyvästi!
Onpa vähän vaikeata noin äkkiä sanoa, kuka oli iloisempi, rengitkö,
jotka taasen saivat juomarahaa, vai tuo sällikö, joka oikein naurahteli
ilosta, kun tiesi saavansa nyt pysyväistä työn-ansiota vanhan toverinsa
Rasmuksen luona. Sanoipa itse mestarikin olevansa kovin iloissaan
siitä, että hänellä oli nyt sellainen herras-kunti; mutta eipä voinut
Jensenin kasvoilla ainakaan nähdä ilon väreitä -- ja mistä syystä niin?
Olipa vaan sellainen juttu, että mestari kaikessa yksinkertaisuudessaan
oli luullut saavansa maksun heti työn tehtyänsä, mutta Rasmus rukka
ei silloin muistanut tuota herras-valtojen tapaa ottaa köyhältä
käsityöläiseltä "krediitille", velaksi, ja nyt kojotteli mestari-parka
syvissä aatoksissaan ja muisteli vaan hänen ja kaikkein ihmisten
ystävätä, joka ottaa 12 prosenttia ja antaa lainoja pariksi
kuukaudeksi: siitäpä syystä ei näkynyt ilonväreitä tämän kunnollisen ja
ahkeran, mutta köyhän puusepän kasvoilla.
Matami Jensen ei voinut ollenkaan ymmärtää, minkätähden hänen miehensä
oli niin surumielinen kotia tullessansa. -- "No", tiedusteli hän
ukoltansa, "oliko tukkukauppiaalla paljonkin moitteen sijaa?"
-- "Ei rahtuakaan, eukkoseni; päinvastoin lupasi hän teettää tästä
lähtein kaikki nikkarityöt minulla".
-- "Mutta mikäs sitten vaivaa sinua, Rasmus? -- Olethan niin kallella
kypärin!"
-- "Kuuleppas vaan eukkoseni. Kun minä olin jättänyt tukkukauppiaalle
huonekalut, niin meni hän huoneesta pois -- rahaa hakemaan, arvelin
minä, mutta kyllä kai! Tähän saakka en ole saanut äyriäkään".
-- "Vai niin! -- No olehan rauhassa, ukkoseni; näkeehän hän tänään
taikka huomenna rätingin pöydällänsä ja lähettää sitten tietysti
paikalla rahat".
Ja tähän lohdutukseen tyytyi pariskunta. Mutta eipä rahoja kuulunut.
Elettiin sitten päivä ja toinen, ja viimeinpä ei jouluaatosta ollut
aikaa kuin yksi ainoa päivä, eikä tukkukauppiaalta rahoja tullut.
Silloin sanoi matami Jensen miehellensä: "Kuuleppas, Rasmus, nyt tulee
sinun rohkaista itseäsi ja mennä tukkukauppiaan luo pyytämään häneltä
saatavaasi tahi muutoin viskaan minä itse huivin korvilleni ja kaikessa
nöyryydessä selitän tuolle korkealle herralle, ett'ei sillä keinoin
sovi menetellä köyhän käsityöläisen kanssa".
Mutta nytpäs johtui puusepällekin mieleen, että hän on "mies", ja että
nuo rahat olivat rehellisesti, työllä ja hiellä ansaittuja, ja myöskin
että hänen tuli seuraavana päivänä, päivällisten aikaan, lunastaa
vekselinsä, sillä muutoin joutuu hän ennenmainitun ihmis-ystävän
kouristettavaksi. Ja sillä aikaa kuin hänen vaimonsa lateli suustansa
joukottain "kauniita herras-sanoja" -- niinkuin hän arveli -- joita
muka Rasmuksen tuli kertoa tukkukauppiaalle, oli mestarimme jo
ennättänyt saada kirkkovaatteet päällensä, ja niin hän läksi.
Miesparan sydän sykkäili ankarasti, kun hän koputteli hiljalleen
tukkukauppiaan konttorin ovelle. Kukaan ei sieltä vastannut, mutta ovi
avautui kuitenkin juurikuin itsestään ja meni jälleen kiinni, kun
mestari oli astunut kynnyksen yli. Hän kertoi kertomistaan melkein
sopottavalla äänellä hyvää päivää eräälle oven suussa istuvalle
konttoristille, joka soi hänelle vastineeksi armollisen silmäyksen.
-- "Mitä olisi asiaa?"
-- "Minä tahtoisin -- minä pyytäisin -- haluaisin -- onko herra
tukkukauppias kotona?"
Käsiliike näytti puusepälle tietä toiseen kamariin, joka oli sen
huoneen vieressä, missä puuseppä nyt oli, ja tässä hoksasi mestari
saavansa hänelle osoitetussa huoneessa katsoa velallistansa kasvoista
niin kasvoihin; mutta, merkillistä kyllä, tällä kertaa pelkäsi itse
saamamies velallistansa. Tuo korkeiden pulpettien välinen tien-aukko
näytti hänestä raippakujalta, "katulopilta", ja kun hän oli viimeinkin
päässyt tukkukauppiaan läheisyyteen, niin pimenipä kaikki hänen
silmissään. Tietämättä itsekään mitä hän teki ja ajatteli, astui hän
suoraa päätä tukkukauppiaan luo, joka istui kirjoihinsa kiintyneenä, ja
sanoi: "Minä se nikkari olen!"
Tukkukauppias katsahti kummastuneena ylös. "Vai niin, te tulette
kaiketi tiedustelemaan uutta työn-tointa", sanoi hän; "nyt ei ole
minulla ollut aikaa ajatella vielä; mutta minä lähetän teille sanan,
kun minä rupean niitä tarvitsemaan".
Niin lyhyt kuin tämä puhe olikin, niin olipa se kylläksi pitkä
herättämään puuseppää hänen unestansa ja muistuttamaan hänelle noita
"oikeita herrassanoja", joilla hänen vaimonsa oli häntä evästänyt.
Siihen nähden rohkaisi mestari vähän itseänsä ja sanoi, suu supussa:
"minä pyydän teiltä, hra tukkukauppias, tuhansia kertoja anteeksi,
mutta minun täytyi teettämänne kaluston tähden lainata rahaa ja joll'en
minä saa velkaani huomenna maksetuksi, niin tulee poliisi ja ottaa
kaikki minun kamssuni; sentähden rukoilen minä teitä, maksakaat
velkanne tänään".
-- "Hyvin kernaasti", vastasi tukkukauppias suopeasti, "minulla on
kyllä tapana maksaa rätingit ainoastaan neljästi vuodessa, mutta jollei
se käy laatuun, niin menkää tuonne toiseen huoneesen, kassöörini luo ja
ottakaa häneltä 380 taaleria -- olemmepa sillä lailla kuitit".
Tukkukauppiaan käskystä maksoi kassööri mestari Jensenille 380 taaleria
ja käski hänen mennä uudestaan tukkukauppiaan luo, kuittaamaan rahoja.
Raskaalla sydämmellä läheni Jensen toistamiseen tukkukauppiasta; hänen
kätensä vapisi kuin haavan lehti, kun hän piirsi nimeänsä kuitin alle,
ja kyynelpisara kiilsi silmissä ja kiertyi siitä miehen partaiselle
poskelle.
Tukkukauppias näki kaiken tämän ja tuskin oli Jensen, jäähyvästit
sanottuaan, astunut ovelle, kun tukkukauppias kutsui häntä takaisin ja
sanoi hänelle: "Kun te nyt olette kerran täällä, niin voisitte ottaa
samalla mittaa noista pulpeteista, minä tarvitsen vielä neljä
sellaista, mutta kun te ette voi odottaa neljännes-vuotta, niin menkää
taasen minun kassöörini luo -- tiedättehän te nyt, missä hän istuu --
ja ottakaa häneltä 500 taaleria käsirahaa, sillä keinoin saamme me
tästä lähtein tehdä keskenämme rätingit joka neljännes-vuosi."
Juurikuin lumouksesta katosi nyt kaikki suru Jensenin kasvoilta. Hän
tarttui tukkukauppiaan käteen, puristi sitä sydämmellisesti, ja hänen
silmistänsä kiilteli taasen vesipisara, kiitollisuuden kyynel.
Ottipa Jensen mitat, sai 500 taaleria käsirahaa, lunasti vekselin, piti
hauskat joulut, ja tukkukauppiaan puoltosanan avulla lisääntyi hänelle
lisääntymistään työtä ja varoja. Tätä nykyä on hänellä seitsemän sälliä
työssä.
Entäs tukkukauppias! -- Hän ei ollut koskaan niin hyvillä mielin,
kuin sinä jouluna. Joulupöydässä istuessaan, ilmoitti hän syyn
mielihyväänsä: puusepän silmissä kirmaileva kiitollisuuden kyynel oli
tehnyt hänet niin iloiseksi; tämä oli hyvän työn seuraus ja sentähden
kehoitti hän pöytätovereitaan tekemään samaa kuin hänkin. -- Suokoon
Jumala, että kaikki rikkaat miehet tekisivät todellakin niin!