Anna Leena oli syntynyt vaivaishuoneessa; vaan samapa se on, missä hän
oli syntynyt; hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä, sillä edellinen
oli kuollut vähää ennen Anna Leenan syntymistä ja jälkimmäinen kohta
sen perästä.
Kun rikkaalle syntyy lapsi, niin siinäkös hyöritään ja pyöritään,
kelvollisella lailla vastaan-ottamaan pientä vierasta! Niin, eikä tässä
suhteessa juuri rikkaan lapsesta tarvitse esimerkkiä hakea, näemmehän
sen jo omistammekin, jos meillä niitä on muutama: siistiksi, somaksi ja
soreaksihan mekin laitamme kaikki pikkuisen vieraan varaksi, vaikk'ei
se puolestaan pidä vähääkään lukua mistään laitoksista.
Eipä Anna Leenankaan mailmaan tullessa paljoa hääritty,
valmisteltiinhan vaan vähäsen; eikä vastaan-ottokaan juuri erinomaisen
lempeä ollut. Äiti, heikko olento, nääntyneenä huolten ja köyhyyden
kuorman alla, otti lapsen syliinsä, ja vähäinen ilonväre välähti hänen
kasvoillaan; sitten siunasi hän tytärtään ja -- muutti parempaan eloon.
-- "No, niin hänestä loppu tuli", sanoi muuan toinen vaivaishuoneen
eukoista ja otti lapsen kuolleen äidin luota; "kunhan vaan lapsikin
menisi samaa tietä! vaan äläs, rikkaruoho ei niin pian katoa. Mitähän
sinäkään mailmasta haet, pikku lapsi Kukahan sinuakaan on tänne
haettanut?"
Näyttipä siltä ikäänkuin lapsi olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se avasi
terävät silmänsä ja katsoi niillä eukkoon; tämä tuli tuosta oikein
hämille ja pani lapsen aivan kernaasti kätkyeesen.
Seuraavana sunnuntaina tarjosi pitäjän vaivaishoitokunta turvattoman
lapsen urakka-hoidolle. Vähimmästä tarjoutui sitä hoitamaan vanha köyhä
muija, jolla oli pieni mökki tuolla kankaalla. Hän otti lapsen syliinsä
ja mennä juntusti pois. "Ole hyvä lapselle!" virkkoi pappi hänen
jälkeensä.
Nurinaa tai mörinää kuului uudelta kasvatus-äidiltä vastineeksi, hän
astui vaan eteenpäin, taakse katsahtamatta.
"Ole hyvä lapselle!" jupisi hän käydessään. "Onkos sitten kukaan
minulle hyvä, minulle, jota he sanovat noidaksi? Antavatkos he minulle
mitään, kun vaan uskaltavat kieltää? Ei maar. Pyytäissäni antavat kyllä
almun, mutta eivät hyvästä sydämmestä eivätkä anteliaasta kädestä, vaan
sentähden, ett'eivät tohdi sitä kieltää minulta; pelkäävät, näet, että
lukisin ja loihtisin heidät karjoineen päivineen, jota kumminkan en
ikinä ole osannut tehdä. Kierosilmäinen, ontuva, kyttyräselkäinen mä
tosin olen, vaan en mikään noita. Ihmisten pitäisi oleman hyviä minua
kohtaan, koska olen luotu muita rumemmaksi; vaan ovatko he niin? Ei, he
kokevat välttää minua, milloin vaan voivat".
-- "Ole hyvä lapselle!" virkki hän taasen. "Niin, se on omassa
vallassasi, pikku tyttö. Jos tahot rakastaa vanhaa Katria, niin pitää
hänkin sinua rakkaana, niin rakkaana, kuin jos olisit hänen oma
silmäteränsä; mutta jos tahdot olla niinkuin muutkin, niin --" synkkä
pilvi tummahti vanhan Katrin kasvoilla, mutta se hälveni, ja hän virkki
varsin tyynimielisenä: "niin sitten en sinusta huoli".
Lapsi jäi Katrin luo. Kun tämä sai vuosineljännekseltä rahat lapsen
ruoasta ja hoidosta, tuli eräs vaivaishoitokunnan jäsenistä hänen
luokseen, katsomaan oliko lapsen hyvä olla, oliko se puhtaissa ja
siisteissä vaatteissa. "Tuo lemmon noita on tosiaankin parempi, kuin
maineensa", sanoi mies, tultuaan kotiin; "pikku tyttö näkyi olevan
iloinen ja hyvässä hoidossa".
-- "Hän kai aikoo pitää lasta luonaan, kunnes tämä on kyllin suuri
voidakseen noidaksi oppia. Vanhalle noidalle se kai on oikea onni, kun
saa nuoren sielun pahalle myödyksi", arvelivat toiset. Sillä välin
annettiin lapsen olla Katrin kasvatettavana, ja tämä osoittikin sitä
kohtaan niin paljon lempeää huolta, että muut entistä enemmin rupesivat
kammoksumaan ja vihaamaan häntä. Muutamat sanoivat papille, että lapsi
pitäisi pantaman johonkin toiseen paikkaan, mutta tämä, joka hyvin
huomasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja tahtoi tyhjäksi tehdä luulot
noituudesta, sanoi, että lapsi saisi jäädä entisen kasvatus-äitinsä
luo, niin kauan kuin tämä teki sen toimen vähimmästä maksusta ja oli
hyvä lasta kohtaan.
Näin kasvoi Anna Leena. Hän rupesi jo käymään kasvatus-äitinsä
asioilla, toi maitoa ja hankki jauhoja ja ryyniä myllyltä.
-- "Kenen tyttö sinä olet?" kysyttiin häneltä.
-- "Vanhan Katrin".
-- "Sin'olet vaivaishuoneen lapsia".
-- "Vanhan Katrin tyttö minä olen, kuulettehan!"
-- "Niin, mutta sinä synnyit vaivaishuoneessa".
-- "Niinkö vainen? -- Vaan ehkä sinä siellä kuolet?"
-- "Se on pahan-ilkinen lapsi", arvelivat ihmiset. "Kun joku tahtoo
muistuttaa hänelle mikä hän on, tai vaan tehdä ivaa hänestä, niin on
hän heti valmis haukkumaan ja uhkailemaan".
-- "Orpo tyttö! Noitatyttö!" huusivat pojat hänelle.
-- "Onkohan niin, puhutkohan totta, mokomakin taulahattu, ja sinä
siellä, senkin variksen nokka! Vai niin, varokaa itsiänne!" ja hän
rupesi jupisemaan muutamia outoja sanoja, ja teki kädellään merkkejä
ilmaan ja hiekkaan. Tuosta pojat niin säikähtivät, että huutain
juoksivat kotiinsa, kertoen Anna Leenan tahtoneen loihtua heidät. Tässä
mentiin niinkin pitkälle, että Anna Leenasta kanneltiin vanhalle
Katrille ja käskettiin kurittamaan tyttöä.
-- "Niin, kyllähän se on paha", arveli vanha Katri; "mutta kuulkaas!
mieleeni johtuu jotain: olikohan Anna Leena pahan-ilkinen niitäkin
kohtaan, jotka eivät häntä pilkanneet, vaan antoivat hänen rauhassa
kulkea tietään?"
Sitä ei kantelija tiennyt.
-- "Annappas", neuvoi Katri, "pojillesi koivuries pikkuisen, kunnes
taukoavat pilkkaa tekemästä köyhästä lapsesta. Luulenpa, että se keino
auttaa".
Kantelija kääntyi pois ja oli vaiti. "Eihän olekaan kumma", arveltiin
nyt, "että Anna Leena on niin pahanilkinen, vanha noita kun pitää yhtä
hänen kanssaan siinä. Kelvottomana se pysyy koko elin-aikansa".
Katri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. "Pitäiskö
minun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?" kysyi lapsi ja
katsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.
-- "Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän?
Tahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?"
-- "Tahtoisin, äiti".
-- "Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään
viattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä
sitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen,
joka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille,
jotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle".
Nuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä
mieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat
hänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.
Hän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä
äidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja
antaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja
ylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei
maailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta
peittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa
oli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin
usein tulee raajarikkoin ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto,
ja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän
tunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi
pilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä
kyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa
puhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.
Semmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan
aluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin
sydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä
tullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän
siten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.
Tätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat.
Runsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän
kielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen
ylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä
noitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle
omituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän
kauneuden kautta.
Nyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan
nytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että
onneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä
yksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta
polveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein
mahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki
onnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai
hyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei
sydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa;
niin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä
suuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä
valituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään,
jonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.
Anna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis
tyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen,
ja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse
leipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin
sijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä
palvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut
vaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt
siihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli
niin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi.
Ankarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja
poisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän
toisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli
sortanut ihmisen onnen.
Vielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa
tällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika
juuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin
taikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan
palvelukseensa.
-- "Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?" kysyivät
naapurinsa häneltä.
-- "Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy
Anna Leena olevan oikein oiva tyttö".
Ja niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä
koskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän
kyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni
otettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä
koettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni
suoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona
tuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli
hän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden
tulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään,
lampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan
etujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on
omituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea
pidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä,
kuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut
ne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä
niin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei
siitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei
kellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika,
joka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta.
Usein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon
tuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita
tarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi
ja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen
aina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan
vartalonsa ympäri.
Talvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään
vuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka
paljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin
lankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri
istahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin
koki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä
heidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän
tavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin
vihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä
suuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut
jotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle
sydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän
lohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään
ystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi
toinen Katri.
Siinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen,
varakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja
runsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat
pojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään
niinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili
vaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja
samanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen
ja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei
heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin
pelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin
taika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän
pannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa,
ja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka
vuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä
viisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan
pantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä
suuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin
antanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin
mahdollista.
Niinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin
tuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle.
Niitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he
kaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät
rahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin.
Nuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta
hän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin
sille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.
Tuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja
luonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko
asian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia
nuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja
varsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja
kaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin
ollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin
ei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana,
sillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen,
niin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.
Vaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen
kelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla
pistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit,
jopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti
tuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.
-- "Kaupunkiin kai taas kohta on matka?" kysyttiin vanhemmilta
veljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.
-- "Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se
kun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina".
-- "Mielelläni minä mukaanne menisin", sanoi eräs joukosta; "tahtoisin
jonkun sukkakauppiaan kanssa korttia lyödä".
Antti painoi päänsä alas; hän, näet, odotti taas jotain pilkkaa.
Viimeksi puhunut huomasi sen ja jatkoi: "Kuules Antti! Sinä olet oiva
kortinlyöjä; heitetäänpäs sukkakaupat hiiteen, ja ruvetaan
korttisille!"
-- "Antin rahat ovat lopussa", vastasi eräs naisen ääni, "eikä hänellä
ole mummoa." Kaikkein silmät kääntyivät Anna Leenaan päin, jolta nuo
sanat tulivat, vaan se, jolle Anna Leena noin oli vastannut, punastui
korviaan myöten ja katsoi maahan; tiedettiin, näet, että hän kerran oli
varastanut vähän rahaa mummoltansa.
-- "Kas niin!" puuttui eräs piika puheesen punastuneen puolesta; "johan
hiiret hyppii esiin noidan suusta".
-- "Kissojapa ne olikin", vastasi Anna Leena kylmäkiskoisesti, "ja sen
saat sanoa isällesi!" Puhutellun tytön isä oli, näet, kerran tappanut
vieraan kissan, joka oli häntä raapinut, mutta oli sen myös nylkenyt ja
nahan myönyt.
Piika nielasi pistopuheen, mutta lisäsi hiljaan: "Sinulla on suuri suu,
Anna Leena".
-- "Ehkäpä. Nehän sen paraiten tietävät, jotka eivät omaa suutansa osaa
kiinni pitää".
Puhe kääntyi nyt toiselle suunnalle, jolloin joukon hylkyläiset, Anna
Leena ja Antti, olivat ääneti kuten konsanaankin. Antti katsoi
liikutuksella ja kiitoksella kauniisen tyttöön, mutta tämä ei nostanut
silmiään työstänsä. Kun ruvettiin eroamaan, läheni Antti häntä, puristi
hänen kättään ja kuiskasi: "kiitoksia, Anna Leena!"
-- "Ei kestä kiittää", vastasi tämä kaikkein kuullen. "Tee sinä
niinkuin minäkin: kullakin on hellin kohtansa, johon hän ei mielellään
salli toisten koskea, ja kun pakoitat kunkin pilkkaajan peräytymään
omaan itsehensä, niin pääset kyllä heistä rauhaan".
Vaan tätäpä hiljainen, hitaasti ajatteleva Antti ei osannut; hän pysyi
edelleenkin yhden-ikäistensä ivan esineenä. Silloin vaan kuin tuo
pelätty noitatyttö oli mukana, sai hän rauhaa; senpä tähden hän
mielellään hakikin hänen seuraansa, eikä aikaakaan, niin rupesivat he
pitämään toisiansa arvossa. Heidän nuoret, lämpimät sydämmensä
kiintyivät, heidän sitä huomaamattansakaan, yhä enemmän toisiinsa. Kun
Antin oli tukala kotona, pistihen hän jonakin sopivana hetkenä
ystävänsä luo, ja hänen kaunista hymyilyänsä nähdessään sai hän voimaa
ja miehuutta.
-- "Nyt on aika sinun mennä!" sanoi Anna Leena hänelle eräänä
sunnuntai-aamuna; "äläkä tästä lähin enää tule tänne silloin kuin olen
yksinäni kotona".
-- "Miksi niin?"
-- "Siksi, että minä olen noita ja paha ihminen, jonka seurasta ei ole
hyvää kelienkään".
-- "Niin, kyllähän ihmiset niin sanovat, mutta minä tiedän asian
paremmin: sinä olet hyvä ihminen etkä siis voi olla mikään noita".
-- "Jospa olisinkin hyvä!" huokasi Anna Leena. "Mutta juuri sentähden,
että koen tulla hyväksi ja mielelläni tehdä, mikä oikea on, juuri
sentähden en minä tahdo, että sinä käyt täällä niin useasti".
-- "Anna Leena!" sanoi toinen yksivakaisesti. "Minun mielestäni olemme
me niin toisiimme yhdistetyt kuin aurinko ja päivä. Kun en ole luonasi,
niin tuntuu minusta, kuin kulkisin pimeässä. Lisäksi on onnemme niin
yhtäläistä, vaikka tosin minä itse olen onnettomuuteeni syynä.
Yhdistetään me siis kohtalomme, ja seurataan toisiamme maailman
tiellä!"
-- "Sinä unohdat, että minä olen köyhä, vihattu palvelustyttö ja sinä
varakkaan miehen poika".
-- "Kyllä sen tiedän; vaan sinutta en voi elää ja luulenpa, että me
olisimme onnellisia yhdessä. Sano siis: tahdotko olla omani iäksi
päiväksi?"
-- "En, en tahdo; mene matkaasi!"
-- "Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat
silmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin
pääsen rauhaan!"
-- "Sinä olet nähnyt väärin, Antti hyvä; siinä koko juttu. Kyllähän
minä voin sinua rakastaa, mutta en kumminkaan niinkuin sinä sanot. Älä
siis käy luonani silloin kuin olen yksinäni. Voimmehan yhtähyvin olla
ystäviä, missä ja milloin vaan tapaamme toisiamme. Jää hyvästi, Antti!"
Antti tarttui hänen käteensä, se vapisi alussa, mutta kohta oli se
levollisna Antin kädessä eikä vastannut sen puristuksia. Antti katsoi
lemmittyänsä silmiin, kunnes niissä kiilsi kyynel; silloin veti tyttö
pois kätensä ja kääntyi toisaalle. Leikillisellä puheella jätti hän
Antin hyvästi, ja tämä läksi verkalleen pois. Anna Leena jäi seisomaan
ja katsoi hänen peräänsä, kunnes häntä ei enää näkynyt. Silloin vaipui
hän lavitsalle ja rupesi katkerasti itkemään.
Pian toipui hän jälleen, mutta toisti Antin sanat: "Sinutta en
voi elää!" -- "Ehkäpä se on tottakin", virkki hän itsekseen;
"hänen kanssaan ja hänen luonaan voisin olla niin onnellinen, niin
onnellinen... Mutta mitäs tuota ajattelenkaan? -- Kerjäläisellä ei ole
rikkaan talossa mikään kadehdittava kohtalo. Ja kävisipä tuo hänelle
itselleenkin tukalaksi, kun häntä vihattaisiin ja soimattaisiin minun
tähteni! -- 'Ei voi elää minutta!' -- voi kyllä, sen minä toivon. Hän
löytää jonkun toisen, joka rakastaa häntä niinkuin -- minäkin, ja
niinkuin hän sen ansaitseekin jokaiselta, joka hänet oppii tuntemaan.
Mitäs minä silloin teen? -- minä iloitsen silloin, että hänen on niin
hyvin käynyt, minä hypittelen hänen lapsiaan ja muistelen tätä päivää
ja että -- hui, hai, en maar, sittenhän ihmiset sanoisivat minun
loihtineen hänet, sittenhän he osoittaisivat sormillaan hänen
lapsiansa ja sanoivat niitä noidan sikiöiksi! Ei, ennen tahdon kuolla!
Niin, kuolla, -- se ei olisi mitään, mutta elää, elää kurjana,
ylenkatsottuna, sill'aikaa kuin sydän sykkii ja ikävöi sen perään,
jonka olisi voinut saada, se on kuolemaa kymmenen kertaa pahempi! -- Ja
jos todestaankin osaisin noitua, niinkuin minusta sanotaan, niin --
niin mitä sitten? -- Sitten muuttuisin! kelloksi hänen liivinsä
taskuun, sehän ainakin olisi viatonta. -- Jumalan kiitos! tuolla tulee
emäntä kotiin; jos nyt hän rupeaisi edes torumaan, niin unohtaisin nämä
ajatukset!"
Emäntä ei torunut, hän oli lempeä ja ystävällinen. Tyttö pyrki kylään
käymään, sai luvan ja läksi tervehtimään "äitiänsä", joksi hän kutsui
vanhaa Katria.
-- "Mitä kuuluu, äiti?"
-- "Hyvää vaan; ja senpä sanon senkin vuoksi, kun tyttöseni tulee jo
näin aikaiseen luokseni".
-- "Velvollisuutenihan se on, äiti kulta!"
-- "Kauniisti teetkin, kun noin ajattelet ja puhut. -- Onkos sinulla
antaa minulle vähän rahaa tänäpänä?"
-- "Ei minulla nyt ole; mutta jos teillä on jotain tarvis, niin koetan
saada palkastani vähän etukäteen".
-- "Ei, tyttöseni, ei sinun huoli sitä tehdä, sillä ei minulla ole nyt
mitään tarvis, ja kuules mitä sinulle sanon: jok'ainoa penni, jonka
olet tuonut minulle, ja vähän muita lisäksi, ovat hyvässä säilössä, ja
ne saat, kun sinun tulee tarvis niitä."
-- "Mutta mitenkäs se on käynyt? Olettehan niin useasti pyytäneet rahaa
minulta!"
-- "Sentähden, näet, kun tahdoin saattaa sinua säästäväisyyteen ja
totuttaa siihen elämään, joka sinua odottaa. Niin, armas Anna Leena,
minä olen käyttäynyt pahasti sinua kohtaan."
-- "Kuinka niin, äiti kulta? Tehän olette aina olleet niin hyvä minua
kohtaan!"
-- "Katsoppas, lapseni! Minä olin nuori, niinkuin sinäkin, vaan en
ollut niin kaunis kuin sinä; minä olin ruma ja ilkeän näköinen. Noidan
nimen kaikkine kirouksineen, sain minä perinnöksi. Siihen en ollut minä
syynä; silloin vielä riemasteli minunkin rintani, minäkin etsin onnea
ja rakkautta. Mutta ympärilläni oli kaikki niin kovaa, niin kylmää, ja
minä vetäydyin itseeni, minä tulin pahaksi."
-- "Ette suinkaan, äiti, pahaksi ette tulleet."
-- "Tulin, lapseni, pahaksi tulin! Mutta sittenkin tahdoin löytää
jonkun, jota olisin rakastanut. Silloin tarjottiin eräs pikku tyttö
urakka-hoidolle, minä otin sen, se jäi luokseni ja minä päätin olla
hyvä sitä kohtaan."
-- "Ja niin te olettekin, äiti!"
-- "Sinä erehdyt tyttöseni! -- enkös minä jo silloin tiennyt, mitä
ihmiset minusta sanoivat, ja että sama maine tulisi lapsenkin osaksi,
jos sitä rupeaisin rakastamaan? -- Kun olit jo niin suuri, että rupesit
puhua löpertelemään, olisi minun pitänyt viedä sinut vaivaishoidon
esimiehelle ja sanoa: 'antakaa lapsi jollekin toiselle; minä en siitä
enempää huoli!' Se olisi ollut rakkautta, ja sen sanoin silloin
itselleni; mutta minä en hennonnut luopua lapsestani, silmäterästäni,
minä pidätin sinut luonani ja tulin siten onnettomuutesi syyksi."
Tyttö oli vaiti. Hän tunsi eukon totta puhuneen vaikk'ei sitä koskaan
ennen niin ollut käsittänyt.
-- "Se oli itserakkautta", jatkoi Katri, "ja se saa niin pian sijan
ihmisessä, kun sydän tuntee itsensä joka paikasta hylätyksi. Jos
sinusta olisi tullut ilkeä, ylpeä, tottelematon, tai jos sinä, tultuasi
ihmisiin, olisit ylenkatsonut minua, vanhaa noitaa, niin olisin voinut
antaa itselleni anteeksi. Mutta lapseni tuli paremmaksi kuin itse olin,
hän ei unohtanut vihattua äitiänsä, vaikka kyllä tiesi -- ja tiesithän
sen -- että ainoa keino saadaksesi hyvää nimeä ja mainetta oli -- olla
poissa täältä ja muiden kanssa kirota minua."
-- "Sen tiesin; vaan se ei ollut koskaan mieleeni."
-- "Jos sinäkin olisit ollut itserakas, niin olisit sen tehnyt. Mutta
sitten rupesin minä ajattelemaan tulevaisuuttasi; minä otin sinulta
rahoja ja panin ne talteen, ja sinä annoit, annoit mielelläsi, sillä
luulit minun olevan puutteessa. Jos tulee aika semmoinen, jolloin olet
luullut löytäneesi onnen, vaan olet saavuttanut surun ja onnettomuuden,
niin tule kotiin, tule vanhan Katrin luo, pane väsynyt pääsi hänen
syliinsä lepäämään. Sitten elämme yhdessä, rakastamme toisiamme ja
kannamme yhdessä taakkaamme ja olemme muista erillä. -- Sinä olet näinä
aikoina ollutkin niin hiljainen ja alakuloinen, tyttöseni! Jokohan se
aika, josta puhuin, on tullut?"
-- "Ei, äiti kulta, ei vielä; mutta tunnenpa, että se saattaa tulla, ja
silloin, kuten nytkin, kiitän teitä lemmestänne. Mutta mitenkäs te
voitte moittia itseänne itserakkaudesta, te, joka olette huolta
pitäneet enemmän minun onnestani kuin omastanne?"
-- "Siitä sanon sinulle sen, että kun taakkasi käy sinulle liian
raskaaksi, antakoon Jumala, että jonkun käsi, jospa hakisit sitä vaikka
vaivaishuoneesta, yhtä lempeä kuin sinun on ollut minua kohtaan,
asettuisi lohduttavaisena surulliselle sydämmellesi."
-- "Amen!" sanoi Anna Leena.
Ei ole hyvä ihmisen yksin olla! Tämän ikuisen totuuden on moni tuntenut
ja tunnustanut, eikä ainoassaan eräkäs tuolla korvessa, vaan sekin,
joka maailman hälinässä, niin, jopa perheensä keskelläkin on tuntenut
olevansa yksinään, hän kun ei ole löytänyt ainoatakaan, joka
rakkaudella olisi häneen kiinnitetty; sillä ei puute ihmisten surusta,
vaan puute rakkaudesta ja vastarakkaudesta tekee sen, että ihminen
tuntee olevansa yksinään. Rakkaus -- ei ainoastaan miehen ja
naisen välillä, vaan kahden ihmisen välillä yleiseen -- määrää
elämän onnellisuuden ja sen hyödyn. Se, joka rakastamatta ja
rakastamatonna elää maailmassa, käy tylyksi ja jyrkäksi; työnsä on
orjan työtä, tarkoituksetonna, palkatonta, sill'aikaa kuin vajouminen
itsekkäisyyteen ja kyllästyminen elämään kaivavat yhä syvemmän juovan
hänen ja niiden välille, jotka ruumiillisessa katsannossa ovat häntä
lähinnä.
Semmoisesta pahasta oli tuon vanhan raajarikon pelastanut vähäinen
lapsi, ja vaikka paha kuinkakin koetti valloittaa hänen sydäntänsä,
voitti rakkaus kasvatustyttäreen kaikki. Sen vanha Katri tunsi, ja oli
siitä kiitollinen.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun Anna Leena kasvatus-äitinsä luota
kulki kotiaan. Kangas punoitti kukkivassa syyspuvussaan, auringon
säteet välähtelivät lukemattomilla hämähäkinverkoilla, jotka
silkkiharsona kietoivat kanervain päitä; lintuset nostivat ääntään,
joka syksymmällä kuuluu surullisemmalta kuin muulloin, juuri sentähden,
että sillä silloin on ikäänkuin alakuloinen ilonväre, joka tekee
valitussäveleen niin sanomattomattoman liikuttavaksi. Tyttö kuunteli
heidän viserrystään, kyynel kiertyi hänen silmästään, mutta hän pyhkäsi
sen nopeasti pois, ja hymy, vilkas ja sentään alakuloinen, välähti
hänen kasvoillaan. "Minä olen ollut hyvin kiittämätön", kuiskasi hän;
"se, jolla on kaksi semmoista ystävää kuin äitini ja Antti, tekee
väärin, sanoessaan olevansa hylätty. Minä olin tulemaisillani pahaksi,
kun maksoin pilkan samalla mitalla; mutta nyt ei enää niin pidä
tapahtumaan; minä koetan olla lempeä kaikkia kohtaan. Onhan minussakin
vikoja; mutta kumminkin olen varma siitä, että ihmiset, jos minut
oikein tuntisivat, eivät kamoksuisi minua eivätkä puhuisi minusta
pahaa. Mitäs he sille mahtavat, ett'eivät parempaa tiedä? Ja Antin minä
panisin pois mielestäni! En, sitä en voi tehdä; sillä siinähän on
onneni, ett'en häntä voi unohtaa: minä tiedän, että kunnon poika
rakastaa minua, minua yksinään, ja tuntuupa minusta, ikäänkuin en voisi
häntä kadottaa, jospa hän olisikin vaikka haudassa. Ja vaikka hän
naisikin jonkun toisen, omani on hän kumminkin, sydämmeni pohjassa
säilytän minä häntä, niin ett'ei kukaan sitä tiedä."
Samana iltana vaihdettiin Matti Pällisen talossa muutamia sanoja, jotka
koskivat Anna Leenaakin. Oli, näet, siellä huomattu Antin usein käyvän
tuon vihatun palveluspiian luona, ja kun poika parasta uskottiin
kaikkea pahaa, niin käytti isä ensimmäisen hyvän tilaisuuden
kovistellakseen Anttia, luullen hänen siitä piankin paranevan. Mutta
siinä Matti pettyi. Antin tunteet tyttöä kohtaan eivät olleet tuulen
tuomia, ne olivat hänen vilpittömälle luonnolleen elämän asiana,
ja tuosta sorretusta nuorukaisesta tuli äkkiä mies, kun häntä
ahdistettiin. Lyhyesti ja selvästi hän selitti rakastavansa Anna Leenaa
enemmän kuin omaa henkeänsä, ja ilmoitti, ett'ei häntä pakolla eikä
uhkauksilla saada rakkaudestaan luopumaan. Tuosta tuo rikkaudestaan
ylpeä mies kävi entistä ankarammaksi ja pauhasi niin, että olisi
luullut tuvan kaatuvan kumoon.
-- "Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla," niin lopetti hän
isälliset nuhteensa, "että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön
kanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin
jo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!"
-- "Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt," vastasi poika, "sillä
viimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni,
jos vaan itse siihen myöntyy."
Isässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä,
pääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli
pitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla
olisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon
asiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.
No -- se oli miehenkin mielestä luultavaa.
-- "Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta," sanoi äiti.
-- "Eivätpä näy auttavan", vastasi mies ja raapi nolona päätään.
-- "Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?" kysäsi
eukko.
-- "On, epäilemättä!"
-- "Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään."
-- "Aivan oikein!" vastasi isä, kummastellen, ett'ei tuo tuuma hänelle
jo ennen ollut päähän pälähtänyt. Hän meni nähtävästi lempeämpänä
poikansa luo, joka seisoi samalla paikalla kuin puheen alkaessakin.
"Niin, no, ... Antti, mietitäänhän asiaa. Lupaahan vaan, ett'es Anna
Leenan kanssa puhu sanaakaan nyt muutamaan päivään."
Poika lupasi sen, ja siihen tämä riita loppui.
Isä käski panna hevosen valjaisin, vaan ei sanonut minne aikoi mennä,
eukkonsa vaan arvasi hänen heti lähtevän tietäjän puheille.
Tämä oli jo aamusta alkain tiennyt, että mies ruskealla hevosella
ajaisi hänen luokseen. Sen hän oli sanonut vaimollensakin -- eikös
muija muistanut sitä? -- niin, sen muija muisti varsin hyvin.
Ällistyneenä kysyi sukankauppias, tiesivätkö myös jo edeltäkäsin mille
asialle hän oli tullut.
-- "No tiedän kuin tiedänkin", vastasi tietäjä; "asianne on -- niin,
mutta sitä en tahdo sanoa kenenkään kuullen, en vaimonikaan. Tuopas,
muija, tänne viinaa vähäisen ja haukattavaa palanen, niin puhumme sitte
asiasta."
Viinaa tuotiin ja leipää myöskin, ja miehet rupesivat puhelemaan yhtä
ja toista. Tietäjä kyseli vieraaltaan elukoista, ja oliko taika-jauhot
-- tällä kertaa niissä oli ollut vähän vikaa -- poistaneet muiden
panemat pahat. Saatuaan siinä asiassa rauhoittavan vastauksen, kyseli
hän Matin perheestä, olivatko kaikki terveinä ja mitenkä pojilta kaupat
kävi. Niin, olihan yhden pojan kauppatoimet käyneet vähän hullusti,
mutta ehkäpä vahingosta viisaaksi tulisi. Kun puhe kääntyi Anttiin,
tuli vieras rauhattoman näköiseksi, ja tietäjän pienet, terävät silmät
näkyivät enentävän tarkastusvoimaansa, Matin jupistessa, että Antin oli
käynyt hullusti sekä kauppatoimessa että muussakin suhteessa. Silloin
tuo taitava mestari myhähti, josta selvästi näkyi, että hän tiesi
kaikki aivan hyvin; sillä ei hänelle huolinut sanoa sanaakaan.
Nyt kääntyi puhe naapureihin, ja pitäjän mainioihin noitihin, Katriin
ja Anna Leenaan. Viha ja innostuminen, jolla Matti Pällinen puhui
jälkimmäisestä, antoi hänen älykkäälle kuulijalleen kaiken selon
asiassa. Molemmat menivät nyt toiseen huoneesen; siellä selaili mestari
vanhaa latinalaista kirjaa, jonka hän kerran oli ostanut muun vanhan
romun kanssa yhdessä, -- piirsi sitten liidulla muutamia koukeroita
mustalle pöydälle ja julisti, että Anna Leena oli loihtinut Antin.
Hyvin viisaasti hän kertoi Matille, joka kuunteli häntä suu auki, että
tuo ilkeä tyttö oli salaa ottanut itselleen palasen Antin kynnestä ja
muutaman hiuskarvan, joiden yli hän sitten oli lukenut kovaa sanat ja
keittänyt ne yhdessä yhdeksän muun aineen kanssa, kunnes oli saanut
hänen mielensä sekoitetuksi. Tämmöisessä tilaisuudessa oli Antti ollut
kauppamatkallaan, ja kummakos sitten, että hänen niin hullusta oli
käynyt! Sen olivat noitakonstit vaikuttaneet, mutta ei ne siihen
loppuneet. Kotia palattuaan Antti vasta kokonaan loihdituksi tuli.
Hänen tiellensä, näet, oli noita viskannut taika-aineensa, ja sen yli
oli Antti astunut.
Sitten ilmoitti hän Matille keinon, jolla paraiten saisi lumouksen
Antista poistetuksi, ja Matti meni levollisena kotiinsa.
Muutaman päivän kuluttua sanoi emäntä Anna Leenalle, että hän oli
isäntäväen kanssa kutsuttu pitoihin Pällilään ensi sunnuntaina.
-- "Minäkö olen kutsuttu pitoihin?" kysäsi hän kummastuneena. "Mistäs
se tulee?"
-- "En tiedä", vastasi emäntä; "mutta niin vain kuuluivat Matti ja
Matin eukko tahtoneen, että sinä tulisit meidän mukana. Minä vastasin
heille, että kyllä kai sinä tulet."
-- "Aivan kernaasti, kunhan vaan aikaa on."
Anna Leena nyt arvelemaan, aprikoimaan, mikä mahtoi olla syynä, että
hän, köyhä palvelustyttö, oli kutsuttu rikkaan miehen pitoihin, eikä
muuta selitystä siihen keksiä voinut kuin sen, että Antti oli kaiketi
pyytänyt sitä vanhemmiltaan, saadakseen tilaisuutta olla yhdessä hänen
kanssansa, ja vanhemmat lienevät siihen suostuneet, luullen sitä vaan
hyväntahtoisuudeksi yleiseen, ja niin oli hän kutsuttu. Tuota
tilaisuutta ei käynyt hylkääminen! Ehkä hän tekisi oikeemmin, kun
olisi poissa. Eihän kumminkaan! Hän ei vaihda sanaakaan Antin kanssa
kahden kesken, mutta on iloinen kumminkin, että saa olla hänen
läheisyydessään. Hän ei anna suostumustaan, jos Antti rupeaa kosimaan,
parempaa kiitosta ei hän osaa osoittaa Antin vanhemmille kutsumuksesta.
Mitä enemmin hyvyyttä he osoittavat hänelle, sitä enemmän hän on
velvollinen pitämään huolta, ett'ei tuottaisi heille murhetta, sillä
eiväthän he koskaan myöntyisi Antin toiveisin! -- Ei suinkaan, se on
mahdotonta. Hän on niin köyhä ja pahassa huudossa. -- Vaan jos
kumminkin? -- Ei, ei, sittenkään! -- Se ei voi olla niin.
Voi kuinka somat kasvot hän näki peilistä sunnuntaina jälkeen
puolenpäivän, pukiessaan pitoihin; niillä oli niin onnellinen hymy,
että oikein oli suloista katsoa. Niin sorealla äänellä ja niin
viehättävällä suulla ei ollut vertaista pitäjässä. Entäs silmät sitten,
nuo tummansiniset loistavat silmät! no niihin ei ollut hyvä aivan
syvälle katsoa. Mutta hiukset olivat vaaleat, vähän keltaiseen
vivahtavat, ja niitä hän kasteli vedellä kunnes ne melkein pikimustina
seppelöivät lumivalkeita ohimoisia. Sitten loi hän silmänsä ruskeisin
kotikutoisiin vaatteisinsa; sitoi valkean esiliinan vyöllensä ja
silkkihuivin päähänsä ja katsahti taaskin peiliin, ja hänen rinnastaan
pyrki ulos syvä huokaus. Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä
ei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna,
olisi kuulunut näin; "voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole
mikään noita!"
Isäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki
pitoihin. Yhä soi hänen korvissaan, ett'ei tämä ollut unta, että hän
oli todestaankin kutsuttu pitoihin ja että hänellä oli syytä iloita, ei
sen vuoksi, että siellä saisi syödä, juoda ja tanssia, vaan sen vuoksi,
että se oli todistus hyvyydestä ja arvossa pitämisestä, jota hänelle
osoitettiin siinä talossa, jossa hän niin mielellään tahtoi olla
rakastettu.
Vieraita oli jo paljon kokoontunut tupaan; he seisoivat eri joukoissa
puhelemassa. Talon kolme poikaa olivat kukin ryhmässään, vaan
Matti-isäntä seisoi keskellä lattiaa vieraita vastaan ottamassa. Kun
Anna Leenan isäntä suurissa saappaissaan astui porstuaan, kääntyivät
kaikkein silmät sinnepäin. Anna Leena antoi isäntäväkensä kulkea edellä
ja jäi oven suuhun odottamaan, kunnes nämä olivat sanoneet hyvänpäivän.
Sitten astua sipsutti hänkin esille, ojensi kätensä Matille, ja aikoi
kiittää kutsumisesta; Matti näkyi aikovan ottaa häntä kädestä, vaan sen
sijaan löi hän nyrkillä tytön kasvoja vastaan niin ankarasti, että tämä
kaatui lattialle, ja veri purskahti suusta ja sieramista.
Hänen hätähuutonsa sekaantui hämmästyksen ja tyytymättömyyden
huutoihin, joita kuului ympäri tupaa; mutta kovemmin kaikui Matti
Pällisen äkäinen ääni: "Mene matkoihisi, saakelin noita! Nyt olet
saanut pidoista sen osan, joka oli sinulle määrätty!" Ja loukattu
kaunis tyttö hyppäsi ylös ja juoksi ulos ovesta; hän kuuli erään
rakastetun surullisen äänen perässään mainitsevan hänen nimeään;
mutta suuttumuksen siivillä riensi hän vaan eteenpäin, eikä ennen
seisahtunut, kuin vanhan Katrin mökin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja
verinen päänsä lepäsi armaan vanhuksen rinnoilla.
Se siis oli tuon älykkään tietäjän neuvo, että Matin piti julkisesti ja
poikansa läsnä-ollessa lyödä Anna Leenaa verille; siten muka Antti oli
pääsevä noituudesta vapaaksi. Kyllähän Antti muka käy alussa vähän
nurjaksi, mutta se menee ohitse.
Tätä neuvoa ei Matin olisi tarvinnut hakea tietäjältä, sen näkee
jokainen taika-uskoton. Vaan että semmoista keinoa niin harvoin on
käytetty, siihen on syynä se, että harva on kyllin raaka sitä
käyttämään. Tämän miehen käytös, kutsua nuori tyttö pitoihin,
pannakseen siellä toimeen häpeällisen aikomuksensa, nosti yleisen
inhon. Senpä vuoksi seurasikin tuommoista tapausta äänettömyys ja
kummastelevat silmäykset vieraissa.
Matti näki sen ja selitti nyt syyn käytökseensä: mutta hyväksymistä
ei kuulunut yhdeltäkään. -- Jos Matti olisi ollut köyhä mies, olisi
hän varmaankin saanut kuulla nuhteita; niin, sanoipa hänen oma
sisarensakin, että "tuo oli kunnottomasti tehty" ja lisäsi: "jos minä
olisin mies, niin totta rakastuisinkin tuohon tyttöön, ilman mitään
noitakonsteja". Pidot, jotka nyt alkoivat, olivat hiljaisia, ilottomia,
ja kukin kiiruhti miten pikemmin kotiaan. Antti oli kadonnut samaan
aikaan kuin tyttökin, eikä häntä enää nähty koko iltana.
Katri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein
pyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen
kasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen
rauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja
mielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja
sai samalla tiedon tytön rakkaudesta.
-- "Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli
kutsuttu?" kysyi hän vihdoin.
-- "En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan..."
-- "Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?"
-- "Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla
luonasi aina -- aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen".
-- "Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan
Matille ja koko hänen suvulleen!"
-- "Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä
kärsisi Anttikin."
-- "Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän
sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän
sinut pois, hoitiko hän sinua?"
-- "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä
olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut
auttaa minua".
-- "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain
hyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt
sinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän
itse ei voinut tahi ei tahtonut antaa."
Samassa aukeni ovi ja Antti astui sisään. Silloin nousi vanhus ylös,
asettui rumin vartaloinsa hänen ja Anna Leenan välille, joka peitti
kasvot käsiinsä.
-- "Tuletkos katsomaan, onko isäsi onnistunut tehdä minun kauniin
lapseni raajarikoksi ainaiseksi?" kysäsi Katri.
Antti oli ääneti; hän huokasi raskaasti.
-- "Sano isällesi", jatkoi Katri, "ett'en minä tahdo saattaa
onnettomuutta hänelle, eikä ainoankaan kirouksen pidä suustani
lähtemän, sillä niin tahtoo lapsi-kultani; mutta jos vielä sekin päivä
koittaa, jolloin isäsi kierteleikse tuskissaan, niinkuin hän saattoi
tämän viattoman lapsen tekemään julmalla kädellänsä, -- jos koittaa se
päivä, jolloin ei ainoakaan niistä ystävistä, jotka tänään nauroivat
hänen ilkeälle työllensä, ojenna hänelle auttavaa kättä, niin meidän ei
ole siihen syytä, se ei ole meidän toivostamme".
-- "Lähettäkää tuo sanoma jonkun toisen keralla!" vastasi Antti
säheällä äänellä. "Minulla ei ole isää enää eikä kotia. Sen miehen
kanssa, josta te puhutte, ei minulla ole enää mitään tekemistä. -- Anna
Leena!" jatkoi hän, mennen vanhuksen ohi, "se isku, joka kaasi sinut
maahan, sattui sydämmeeni kahta kipeämmin; minä olen tänäpänä
menettänyt varsin paljon, vaan jos sinut saisin, niin olisin enemmän
kuin lohdutettu. Tule mun syliini, rakas tyttö!"
Tyttö oli vielä vaiti, mutta kasvatus-äiti virkkoi: "Jos olet kotisi
kadottanut ja köyhä niinkuin hänkin, etkä kamoksu hänen mainettansa,
niin sanon sinulle sen, jota hän on salannut ja tahtonut salata aina,
jospa sydämmensäkin siitä olisi pakahtunut, sillä hän ei tahtonut
tuottaa epäsopua perheesenne. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, joka
kyllä tunnen hänet: siinä on sinulle rikkaus, kalliimpi kuin kaikki sun
isäsi varat". Ja vanhus yhdisti heidän kätensä, ja tytön punastuneet
kasvot lepäsivät Antin rinnoilla.
Antti ei mennyt enää kotiansa; hän haki ja löysi työtä muualta.
Muutamat kokivat lepyttää hänen isäänsä, sanoen, että hän oli väärin
tehnyt. Tytöstä ei voitu sanoa mitään pahaa, joka olisi isän raakaa
käytöstä puolustanut, sen ehkä Matti itsekin huomasi; mutta juuri se,
että hänellä oli vääryys, teki hänet entistä enemmin itsepintaiseksi.
Hän lupasi sopia Antin kanssa, jos tämä luopuisi tytöstä, vaan muutoin
ei; "sillä", sanoi hän, "tulkoon vaikka koko mailma hulluksi, niin en
minä noidan kynsiin hopussa mene!"
Näyttää siltä kuin olisi luonto kovan emintimän lailla kohdellut
Pohjolaamme; vaan on tälläkin hyvät puolensa, sinkoilluthan on sirusia
seppo Ilmarisen Sammosta. Se, joka ei työtä kamoksu, ja jolla ei ole
suuria vaatimuksia, se elää hiljaisesti, tyytyväisenä onnellista
perhe-elämää.
Antti sai pienen talon itselleen. Koska talon maat olivat
huononpuolisia, huoneet rapistuneita, niin ei ostohintakaan ollut
suuri, ja päälliseksi jäi se velaksi, taloon kiinnitettynä. Hän pyysi
nyt isältään apua huoneiden rakentamiseen, mutta kun ukko sanoi
antavansa vasta silloin kuin Antti luopuisi lemmitystään, niin ei
avusta tullut mitään. Antti, näet, arveli, että kaunis ja rakas vaimo
on parempi kuin komeat huoneet. Hän nai Anna Leenan, ja vanha Katri
muutti heidän luokseen asumaan, ja kun aikaa voittain syntyi pieniä
"noitia", niin oli tuosta lapsirakkaasta Katrista hyvä hyöty nuorelle
äidille, joka uutterasti auttoi miestään hänen töissänsä.
Puolisojen pyrinnöt eivät rauenneet turhaan. He tulivat varakkaiksi ja
ostelivat vähitellen maata lisään. Uudet asuinhuoneetkin saatiin
rakennetuiksi, ja uutteruudellaan ja rehellisyydellään saivat he
semmoisen arvon seudulla, että noitatarut kohtakin unohtuivat. Anna
Leena, jota ei kukaan enää pilkannut, antoi muidenkin olla rauhassa;
jos joku saikin joskus häneltä pistopuheen, oli se hänen oma syynsä ja
asianomainen tiesi olla vast'edes varoillaan.
Näin oli asiain laita, kun saatiin kuulla uutisia Pällilästä. Vaimonsa
kuoltua möi Matti omaisuutensa kahdelle kotona olevalle pojallensa.
Vanhin poika, joka sai talon osakseen, otti hoitaakseen isäänsä. Se oli
vaan suullisesti heidän kesken sovittu; vaan poika ei ollut se mies,
joka olisi sanaansa syönyt, etenkin kun tässä oli kysymys hänen omasta
isästään. Vaan asiat muuttuivat. Poika kuoli; leski meni toiselle
miehelle, ja talon uusi isäntä ajoi Matin pois talostaan. Toinen
poikansa ei ottanut häntä luokseen, moittihan vaan isän typeryyttä, kun
ei tällä ollut edes vieraita miehiä todistamassa heidän entistä
sopimustaan. Tuo entinen rikas joutui nyt pitäjän elätettäväksi, ja
kuljetettiin talosta taloon ruotuvaivaisena.
Kipeästi tuo kävi vanhan, ennen niin ylpeän, miehen sydämmelle; mutta
kipeimmin häneen koski, kun hänen täytyi mennä hylkäämänsä pojan ja
tämän, myöskin pahoin kohtelemansa, vaimon taloon. Antin talossa piti
hänen oleman kaksi päivää. -- "Minä en tahdo nähdäkään tuota vanhaa
luutaa," sanoi Katri ja meni omaan huoneesensa. Antti ei sanonut
sanaakaan, hän katsoi vaimoonsa; hän näki, että tämän sydämmessä oli
ankara taistelu, ja siihen hän ei tahtonut sanoillaan sekaantua. Nuo
pidot ja isänsä paha käytös Anna Leenaa kohtaan, jotka hän jo oli
melkein unohtanut, muistuivat ihan elävinä hänen mieleensä. Hän olisi
kyllä isälleen kaikki antanut anteeksi; mutta, ainakaan nyt, hän ei
tahtonut hänen puolestaan yhtään hyvää sanaa vaimolleen virkkaa, sillä
se olisi heti hänelle muistuttanut ennen kärsityt pahat. "Kun isä
tulee", arveli Antti, "niin säästän heitä kumpiakin keskenään enempää
puhumasta, kuin itse haluavat". Hän ei mennytkään työhön, vaan jäi
kotiin aamupäiväksi; mutta tuli puolipäiväkin, eikä Mattia vielä
kuulunut. Antti kulki ulos tuvasta ja taas sisään, katsoen ylös mäelle,
joka peitti naapuritalon hänen näkyvistään, mutta sieltä ei ketään
näkynyt tulevaksi. Antti pani sänkyyn pitkälleen, päättäen olla
nukkumatta, mutta kumminkin sai uni hänessä vallan. Anna Leena
toimitteli vaan talontöitään eikä ollut millänsäkään.
Matilla oli vaan virstan matka käytävänä; mutta rasittava oli tuo matka
hänelle, sillä omatuntonsa oli herännyt ja syvälle nöyryyttänyt hänet.
Hän rukoili taivaan Herraa, ett'ei edes Anna Leena häntä liian tylysti
kohtelisi. Useamman kerran täytyi hänen levähtää tien vieressä, ja kun
hän tunsi itsensä pahoin voivan, toivoi hän kuolevansa, ennenkuin
ennättää poikansa talolle. Vaan niin ei tapahtunut, ja vihdoin ei tuota
pelättävää silmänräpäystä käynyt kauemmaksi lykkääminen.
Sauvansa nojassa, verkalleen ja ontuen astui ukkorukka ovesta sisään.
Silloin meni talon sorea emäntä, lempeästi hymyillen, hänelle vastaan,
otti häntä kädestä, samasta kädestä, joka häntä kerran oli loukannut,
vei hänet paraimmalle paikalle istumaan, pani ruokaa hänen etehensä, ei
niinkuin kerjäläiselle, vaan niinkuin kunnon emäntä rakkaalle,
tervetulleelle vieraalle konsanaankin. Mutta ukko ei voinut palaakaan
maistaa; hän istui kädet ristissä, ja kasvonsa jäntäreet liikkuivat,
kuin olisi hän tahtonut itkeä, vaan ei voinut.
Silloin talutti Anna Leena molemmat lapsensa ukon luo, kietoi kätensä
hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi lempeimmällä äänellä: "Isä! suutele
lapsiamme! Anna anteeksi Antille ja minulle, ja unohtakaamme kaikki
paha!"
"Anteeksi? -- Unohtaa?" änkytti Matti. "Niin, kumpikos meistä tarvitsee
anteeksi antamista?"
-- "Kumpainenkin", vastasi Antti, joka seisoi vaimonsa vieressä. Hän
oli nähnyt kaikki. -- "Kummankin meidän täytyy toisillemme anteeksi
antaa, ja kun kerran vaimoni sen sanoo, niin on se tehtävä, sillä hän
osaa loihtia ihmisiä!"
Vanha ukko myhähti surullisesti, otti miniänsä käden omiinsa ja puristi
sitä hellästi. Nyt ymmärsi hän sen voiman, jolla Anna Leena oli Antin
loihtinut, ja iloitsi, ett'ei tietäjän tyly neuvo ollut voinut sitä
tyhjäksi tehdä. Tähän perheen yhteiseen iloon täytyi vanhan Katrinkin
tulla osaa ottamaan.
-- "Kyllähän se kävi vähän vasten päivää sittenkin", arveli Katri,
jäätyään kahden kesken Anna Leenan kanssa. "En kummastele että sinä
tahdot sopia tuon appisi kanssa, koska, niinkuin sanot, Antin sydäntä
se jo aikaa sitten oli kivistänyt, vaikk'ei ole siitä mitään virkkanut.
Mutta kun sinä laitoit niin, ikäänkuin Matti olisi ollut se, jolle
vääryyttä oli tehty, niin se ei kelpaa, ei totta tosiaankaan kelpaa!
Annas, että minä olisin ollut siinä, niin olisin hänelle sanonut
muutaman sanan, joista kyllä olisi muistanut mikä hän on ollut".
-- "Ehkä niinkin", vastasi nuori emäntä, "mutta minä tein niin kuin
mieleeni siinä silmänräpäyksessä johtui. Nähdessäni kuinka kurjan ja
onnettoman näköinen hän oli, en minä olisi voinut sanoa hänelle pahaa
sanaa, en mitenkään. Eikä se niinkään tuhmasti ollut tehty, sillä
minulla ei ole koskaan elämässäni ollut suloisempaa hetkeä kuin se".
Katri pyöritti vaan päätään, hän tunsi ehkä kuinka kauniisti
kasvatustyttärensä ajatteli, vaan ei tahtonut sitä tunnustaa.
Seuraavana päivänä oli Antilla isänsä kanssa pitkällinen keskustelu.
Isä päätti jäädä poikansa luo ja toimittaa hänelle lanka-ostokset.
Poika, joka tunsi isänsä varsin taitavaksi semmoisessa kaupassa,
suostui mielellään, ja kun Matti epäili, tokkohan emäntä myöntyy
siihen, että hän jää taloon, vastasi Antti: "Anna Leena suostuu
kaikkeen, mikä hyvä on!"
Näin loppui Matin ruodulla-kulkeminen. Hän oli nyt joutunut noidan
kynsiin, sanoi hän. Tästälähin oli hänellä erinomainen rakkaus kaikkia
niitä kohtaan, joita mainittiin noidiksi, ja varsin suuresti ylenkatsoi
hän "tietäjiä". Katrilla ja hänellä oli aina väliin pientä toraa, mutta
yleiseen olivat he hyviä, ystäviä ja kirkkomaalla sai Matti hautansa
vanhan noidan viereen.
Anna Leena vanheni myöskin; mutta maine hänen noituudestaan oli
hälvennyt eikä jäänyt perinnöksi hänen lapsilleen. Vanhanakin oli hän
vilkas, puhelias, herttainen vaimo, joka hääri rehellisen hiljaisen
miehensä ympärillä koskaan sammumattomalla nuoruuden rakkaudella, sillä
rakkaudella, joka panee kaikki altiiksi, itsensäkin, lemmittynsä
edestä. He olivat onnellinen pariskunta, ja heidän lapsensa astuivat
vanhempainsa jälkiä!