Patrik O'Brien oli vouratilallinen, se on, hänellä oli, vuotuista veroa
vastaan maanomistajalle, pieni talo ja vähäinen maatilkku, josta hän
ahkeralla työllä sai niukan eläkkeensä. Hän oli nuori, uhkea, kookas
mies, tukkansa oli musta, kiharainen, ja silmät tummansiniset. Hänellä
oli kaksi ominaisuutta, toinen hyvä, toinen epäiltävä, tai ehkäpä
epäiltäviä kumpikin. Ensimmäinen oli se, että hän oli alkuansa laajalle
levinneestä suvusta, joka kerskailee olevansa entisen Irlannin
kuninkaan O'Brien'in jälkeisiä; ja vaikka tosin on epäilyksen alaista,
onko mitään etua siitä, että ollaan semmoista sukua, joka muutama
vuosisata takaperin oli kuuluisa, vaan joka sittemmin on saanut kärsiä
puutetta ja viheliäisyyttä; niin Patrik kumminkin oli ylpeä sen
puolesta ja varsinkin siitä, että hän aina asui esi-isäinsä maalla.
Siihen aikaan nimittäin kuin Cromvell valtasi milt'ei koko Irlannin,
asui tällä maapaikalla eräs O'Brien ja sai, tavalla tai toisella, luvan
jäädä siihen asumaan; siinä oli hänen perheensä sittemmin pysynyt.
Linnasta, jossa sen-aikuisen O'Brienin sanottiin asuneen, ei enää ollut
mitään jäljellä, ja Patrikin, hänen jälkeisensä, asunto oli ainoa
jäännös siitä sivurakennuksesta, jossa ennen muinoin talli oli ollut,
eikä tämäkään ollut Patrikin oma, vaan hän asui siinä vouralla; mutta
se oli ja pysyi kumminkin hänen esi-isäinsä entisenä asuntona.
Se nyt oli Patrikin ensimmäinen ominaisuus.
Toinen oli se, että hän, vaikk'ei juuri ollut mikään juomari, paljon
kumminkin rakasti iloista seuraa, ja semmoisissa tiloissa lauleli hän
kauniilla äänellään monta kaunista laulua, josta toverinsa mieltyivät
häneen yhä enemmin; mutta vuodentulonsa ja muut saaliinsa eivät
lisääntyneet samassa määrässä kuin suosio.
Totta on, että hän näki muutoksen tässä suhteessa olevan tuiki
tarpeellisen, mutta totta on myöskin, että siihen vakuutukseen tuli hän
vasta sitten kuin hänelle oli tapahtunut eräs tapaus joka hänen
mielestänsä oli hyvin tavaton. Eräänä päivänä nimittäin olivat
ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä; ei suinkaan siitä syystä,
että hän sinä päivänä olisi ollut juomingeissa ja tullut humalaan, ei,
hän ei koskaan ollut selvemmällä päällä. Mutta, näet, elämässämme on
joskus semmoisiakin hetkiä jolloin luonnon antamat viisi aistiamme
pettävät meitä aivan kirkkaalla päivällä, yhtä äkki-arvaamatta kuin
hevosenkin, kun se horjahtaa astuessaan. Oikeastaan eivät ojaportaat
kummitelleet hänen silmissänsä, vaan joku olento niiden päällä.
Palatessaan kerran eräästä kylästä, joka oli peninkulman matkassa hänen
kodistansa, ja lähetessään metsää jonka kautta hänen oli mentävä, näki
hän oudon olennon kulkevan portaita myöten metsään. Ennenkuin olento
peräti katosi, seisoi se muutaman tuokion portailla, auringon
valaisemana, niin ihmeellisen solakkana ja loistavana, että Patrik,
joka ei ollut taika-uskosta vapaa, tunsi sydämmensä säpsähtävän ja
luuli sitä metsän miniäksi, joka oli tullut maailmata katselemaan.
Mutta, vaikka Patrik hämmästyi, ei hän kumminkaan ollut mikään pelkuri,
vaan kiirehti haamun perään. Metsätie teki tässä polven, jonka tähden
haamu hetkeksi peittyi hänen silmistään, mutta nähtyään sen taas,
huomasi Patrik sen olevan yhtä yksinkertaisessa puvussa, kuin seudun
tytöillä oli, ja luuli tuosta, että metsän miniä, nähtyään jonkun
tulevan perästänsä, oli muuttanut muotonsa. Näitä arveluja ei kauan
kestänyt, sillä kun Patrik ennätti aivan lähelle haamua, kääntyi tämä
ympärinsä, ja nytpä Patrikkimme näki, ettei edessään ollutkaan muuta
kuin eräs neito, jonka hänen oikeastaan olisi pitänyt varsin hyvin
tuntea: Katri O'Connor, erään O'Connor-nimisen vouraajan ainoa tytär.
-- Tytön isä kehui myöskin olevansa ylhäistä sukua ja oli melkein yhtä
köyhä kuin Patrik ja hänen sukunsa. -- Katria oli Patrik ennen sekä
nähnyt että ei ollut nähnyt, se tahtoo sanoa, ei ollut häntä sen
enempää tarkastanut. Mutta nyt, nähdessään Katrin kauniit, mustat
kulmakarvat kaarina sinisten silmäin yli ja hänen täysikasvuisen,
neitseellisen vartalonsa, joka niin lumoavaisesti soveltui silmäin ja
muun muodon kanssa yhteen, ei hän, Patrikin mielestä, enää ollut se
entinen Katri, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt tuntea. Haamuun,
jonka hän nyt näki, oli tuo haamu portailta kummallisesti kätkeytynyt,
ja hän tunsi olevansa niin kummallisella mieli-alalla, niin hädissänsä,
että hän kulki Katrin sivulla eikä kunnon sanaa suustansa saanut, vielä
vähemmin saattoi laulaa hyräellä niinkuin muille tytöille. Tämä oli se
tavaton seikka, joka hänelle oli tapahtunut.
Kun sittemmin joskus satunnalta puhuttiin Katrista ja sanottiin häntä
kauniiksi ja kelpo tytöksi, niin ei se ollut ollenkaan Patrikin
mieliin; sillä hän piti muiden ylistykset vallan vähäpätöisinä sen
rinnalla, mitä hän itse tiesi ja oli nähnyt metsässä. Ja jos joku
omasta puolestaan olisi kehunut Katria kauniiksi, niin olisi Patrik
varmaankin vaatinut kehujan keppisille ja taistellut niin kau'an, kuin
oli jaksanut pystyssä pysyä. Sanalla sanoen, Patrik tunsi itsessään
jotakin outoa, ihastusta, voimaa, joka juovutti häntä paljoa
suloisemmin, kauemmin kuin mikään juoma, jota hän koskaan oli juonut;
ja osaksi sentähden, että hän nyt oli saanut toisen ma'un, osaksi
senkin vuoksi, että hän nyt pyrki Katrin mielisuosioon ja jos
mahdollista toivoi saada hänet vaimokseen, herkesi hän juomasta,
vaikk'ei sentähden kumminkaan mihinkään raittiuden seuraa ruvennut
jäseneksi.
Kun nuori mies rakastuu näin kovasti, etsii hän tavallisesti, mistään
muusta huolimatta, tilaisuutta saadaksensa ilmoittaa sitä, ja harvoinpa
sattunee niin, ett'ei hän tilaisuutta siihen saa. Ja kun tämä tapahtui
Patrikin ja Katrin välillä, niin oli kaksi onnellista ihmistä lisäksi
maailmassa; sillä Katrikin rakasti Patrikia, jonka kyllä jo saattoi
arvata siitä vaikutuksesta, minkä hän tuolla metsässä oli tehnyt
Patrikiin; harvoin, näet, voinee se, joka on peräti penseä, viehättää
toista puoleensa niin kovasti.
Mutta kohta senjälkeen kuin he olivat luvanneet olla uskollisia
toisilleen, kuoli Katrin isä, ja emintimänsä aikoi mennä toisiin
naimisiin.
Eräänä aamuna seisoi Katri Patrikin asunnon ulkopuolella. Riemuisena
juoksi sulhasensa häntä vastaan, tervehti ja pyysi astumaan sisään;
Katripa ei tullut, vaan sanoi: "Minun ei sovi enää olla kotonani, ja
sinä tiedät, Patrik, ukko Mac Kay'n sanovan meitä Irlantilaisia niin
kevytmielisiksi, että menemme naimisiin, vaikk'ei meillä ole mitään;
saamme muka sitten suuren perheen, mies rupeaa juomaan ja vaimo tulee
onnettomaksi. Vaan niin ei pidä oleman meidän laitamme, Patrik; minä en
voisi nähdä sinun tulevan humalassa kotiin..."
-- "Tai menevän humalassa ulos", lisäsi Patrik, joka oli enemmin
kokenut ja sitä paitsi oli leikkisä kuin Irlantilainen konsanaankin.
-- "En mitenkään", jatkoi Katri, "ja sentähden menen minä herra
O'Doolen palvelukseen. Hän on vourannut suuren tilan lähellä Limerik'in
kaupunkia ja tarvitsee reippaita piikoja. Säästetään sill'aikaa,
Patrik, rahaa, minkä voimme, ja sitten, saatuamme kylliksi kokoon,
pidämme häät, jos vaan maltat odottaa niin kauan".
-- "Voi, Katri-kultani", virkki Patrik vakaisesti: "kyllä minä maltan
koko elämäni ajan ja vielä tulevaisenkin, enkä koskaan taukoa sinua
rakastamasta. Mutta kuinkas paljon luulet menevän aikaa, ennenkuin
häitä pidämme?"
-- "Se riippuu siitä, kuinka ahkeraan teemme työtä ja kuinka paljon
saamme säästetyksi. Minun laskuni mukaan menee siihen kolme vuotta".
-- "Mutta jos minä teen työtä kahta ahkerammin entistäni, eikös sitten
puolitoista vuotta ole kylläksi, Katriseni?"
"Niin, Patrik, kun vaan saamme kokoon kaksikymmentä puntaa, joilla
voimme vourata enemmän maata lisään ja ostaa lampaita sekä saada tuo
huoneesi parempaan kuntoon, niin sitten pidetään häät".
-- "Kolme vuotta! Puolitoista vuotta!" huokasi Patrik. "Voi,
Katri-kultani, mitenkähän kärsinenkään olla niin kaukana erilläni
sinusta? Siellä sinä saat nähdä pulskia miehiä, joita ei suinkaan
puuttune Limerik'issä, ja ne, nähtyään sinut, rakastuvat sinuun ja
ilmoittavat sinulle rakkautensa, ja minä, minä en ole siellä
vakuuttamassa, ett'ei kukaan voi rakastaa sinua niin sydämmen pohjasta
kuin Patrik O'Brien, sillä se on varsin mahdotonta!"
-- "Kuules nyt, Patrik, tässä on isä-vainajani koira, ainoa perintö
isältäni, sen saat sinä, jääköön se luoksesi. Ja nyt annan minä sinulle
suuta, koiran katsoessa päältä, niin tottapa silloin tietänet, ett'en
sinua petä".
Oli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa,
sillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. "Niin, Vahti",
sanoi Katri, "nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan". Patrik
saattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin
kanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä
ei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan.
Istuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla
päätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda
Katrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.
Hyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin
ulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti
sekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin
myötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan,
vaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana,
jonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset
olleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita,
joita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän
kuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.
Silloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet
hämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta
naapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä
raadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät
olleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa
savi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi
kipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin
tähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen,
ett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen
Katrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän
kirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama -- sillä,
niin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut
kirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt
puumerkkinsä alle. -- Kirje kuului näin:
"Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja
ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä
olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän
kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän.
Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään
tyhjiä luuloja.
Vouraaja O'Doolen vaimo".
-- "Kuules nyt", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen
taas hyvälle tuulelle, "minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta
minä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit
todistajana, siksipä annan sinulle anteeksi".
Vahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle
ja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin
hyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja
sikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran
hyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi
vakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä
häille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.
Jonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan,
tapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään
vouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen
lampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli
hänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan
päätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää
maistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.
Mutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui
vaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä
vakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä
olikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.
Vahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet,
sillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa,
sanomatta sentään mitään.
-- "No, etkös enää osaa olla nöyräkään?" virkkoi Patrik; "pitäisikö
minun kenties pyytää anteeksi sinulta, hä? Ei maar. Ensi kerralla sain
maksaa yksikolmatta shillinkiä ja 3 penciä, ja nyt seitsemäntoista
shillinkiä, paitsi niitä kuutta penciä, jotka panin viinaan, ja
nekin vaivatkoot, jos ei ihmisten, niin Jumalan silmissä, sinun
omaa-tuntoasi. Sinä olet ainoa vihamieheni, mutta sinäpä saatatkin
minut varsin perikatoon, ja kun nyt kaupan päällisiksi vielä minulle
hampaitasi irvistelet, ja minä olen saanut luvan, niin nytkös minä
sinulle..."
Ja äkäpäissään, ennenkuin vielä sai puheensakaan loppuun, tavoitti
Patrik sauvallansa Vahtia. Mutta kaiketi lie esipuhe ollut liian pitkä
ja ilmoittanut Vahdille, mitä tapahtuva oli, sillä koira vältti
lyönnin, juoksi takaisin tupaan ja asettui varsin julmana vastarintaan,
myristen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: No, sopisi tuota kerrankin
koettaa, kumpainenko meistä on väkevämpi.
-- "Hauskahan tosiaan on nähdä, että tahdot puolustaa itseäsi", sanoi
Patrik, "varo nyt päätäsi."
Vahti väisti päätään pois hänen iskultaan ja aikoi karata Patrikkiin
kiini, mutta nytpä vasta lyönti läjähtikin ja sattui Vahdin etujalkaan.
Kovasti isku kaiketi koiraan koski, sillä tämä kaatua romahti
kyljelleen, nousi sitten ja juoksi kolmin jaloin vinkuen ympäri
huonetta ja kiiti kuin nuoli ulos kyökkiin.
Nyt kun Patrik oli kerran saanut kelpo lailla lyödä sivalletuksi,
halusi hän lyödä vieläkin, jonka tähden hän ajoi koiraa takaa. Vahti
kipusi pieniä tikapuita myöten ylisille, ja jäi aukon suulle seisomaan,
ikäänkuin olisi havainnut tämän olevan hyvän puolustuspaikka, tai
ikäänkuin sieltä aikoisi ruveta sovintoa hieromaan; mutta, siitä
huolimatta, kipusi Patrik perästä, sauva kädessä, ja kun nyt koira ei
nähnyt itsellään olevan muuta keinoa kuin lähteä käpälämäkeen, kääntyi
se äkkiä ympäri ja pujahti ulos akkunanlävestä, mutt'ei ihan täydelleen
siinä onnistunut, sillä kinttunsa saivat vähäsen maistaa sitä ankaraa
iskua, jonka Patrik oli aikonut sen selkään. Mutta ankarammin
sattui isku akkunanpieleen, rikkoi lahoneen puun ja teki rei'än
olkikattoonkin, ja nytkös Patrik sai nähdä kummia: eräästä saviastiasta
juoksi kokonainen virta kultarahoja esille, jotka kilisten levisivät
ylisten lattialle!
Patrik ei uskonut silmiään. Hän pelkäsi, että hänelle oli tapahtunut
liian suuri siunaus tahi että äsköisessä viinassa, jonka hän oli
juonut, oli joku lumous. Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ja katseli
rahoihin epäilevin silmin, ikäänkuin olisi luullut olevan takanaan
jonkun, joka luuli Patrikia niin tuhmaksi, että antaisi tehdä pilkkaa
itsestään. Mutta vähän ajan kuluttua arveli hän, että saisihan yhden
noista kiiltävistä kappaleista ottaa ylös ja katsella edes sitä, ja hän
näki niiden olevan ulkonäöltään vanhoja kultarahoja vuodelta 1620. Nyt
iski hänen mieleensä se ajatus, että joku hänen esi-isistään oli
piiloittanut tänne rahojaan; olihan semmoista ennenkin kuultu.
Ennen pimeän tultua oli Patrik kerännyt jok'ainoan rahakappalen; mutta
nyt kun hän näki olevansa rikas ja oli iloissaan siitä, rupesi hän
kohta kovasti pelkäämään, että kentiesi Vahti, joka oli ollut syynä
hänen rikastumiseensa, paraikaa juoksee rajuna kylässä, puremassa ja
raatelemassa seudun lampaita, ja hän siis olisi saanut rahaa ainoastaan
korvatakseen Vahdin tekemiä tuhotöitä. Se ajatus, mitähän Katri tästä
sanoo, ja pelko, mitä Vahti tehnee, pitivät häntä valveilla koko yön,
ja aamulla oli hän rauhaton, kuullessaan vähimmänkin jyskeen, sillä hän
ajatteli silloin, nyt tullaan varmaankin sanomaan kuin monta lammasta
Vahti on raadellut. Mutta ketään ei tullut.
Koko päivän oli hän yhtä rauhaton; illan tultua kaivoi hän rahat tuvan
lattian alle, ja läksi seuraavana aamuna astumaan Limerik'iin.
Tultuaan O'Doolen tilalle, kuulusteli hän Katria, mutta häntä ei
silloin ollut saapuvilla; Patrik vietiin emäntä O'Doolen luo ja oli
tuskin saanut nimensä sanoneeksi, kun emäntä lausui: "Vai niin, tekös
olettekin se mies, jonka luona kunnon ihmiset eivät voi olla? Minkähän
tytön luulette olevan niin typerän, että ottaisi miehekseen teidät, jos
ette pidä sanaanne pyhänä. Vieläpä olette niin rohkea, että itse
tulette sitä ilmoittamaankin!"
Tuotapa puhetta ei Patrik käsittänyt laisinkaan; käsitti sitten vasta,
kuin hänelle kerrottiin Vahdin edellisenä päivänä tulleen sinne. Kuinka
Vahti oli voinut löytää Katrin niin kaukaisesta kaupungista, jossa se
ei ollut koskaan ennen käynyt, sitä kaikki pitivät ihmeenä ja sen
merkkinä, että Patrik oli ollut uskoton morsiamelleen, ja ett'ei hänen
luonaan voi kukaan tulla toimeen. Mutta kun Patrik kertoi emäntä
O'Doolelle, mitä hänellä oli Katrille ilmoitettavaa, nousi suuri ilo.
Katri tuli kohta myöskin paikalle ja oli alussa hyvin hämmästynyt,
mutta tuli sitten kohta iloisemmaksi, ja Patrikin mielestä loistivat
hänen morsiamensa silmät kahta kauniimmin ilosta. Kohta tuli vuoraaja
O'Doole kotiin, tulipa itse Vahtikin esille ja käyttihen oikein
säädyllisesti, oli näet, vierasten läsnä-ollessa ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut ja tervehti vain Patrikkia hyvin kylmästi.
Nyt tahtoi O'Doole heti valmistaa häät ja kehoitti Patrikkia vuoraamaan
maata läheistöllä, mutta Patrik kiitti kauniisti ja sanoi tahtovansa
jäädä entiselle paikalle, jossa ostaisi sekä vouraisi enemmän maata
lisään.
-- "Mutta", sanoi hän yksivakaisen näköisenä Katrille, "mitä teemme
Vahdin kanssa? Kyllähän se on sinun koirasi, Katriseni, ja se on kerran
ollut todistajana meillä, niinkuin muistanet, ja sehän se oikeastaan
onkin, joka meidät rikkaiksi teki, enkä minä henno sitoa enkä lyödä
häntä enää: mutta köyhtyisi maar itse ministerikin, maksaissaan kaikkia
niitä kanoja, lampaita ja sikoja, joita Vahti heikkoudessaan joskus
kohtelee tuimasti".
Nyt yhtyi vuoraaja O'Doole heidän puheesensa ja tutkisteli mitä Vahti
oli tottunut saamaan ruoakseen pienestä penikasta asti sekä millä sitä
Patrik oli ruokkinut; ja niinpä saatiin tietää, että Vahti oli
englantilaista rotua ja oli Katrin isältä saanut lihaa ainakin
sunnuntaisin, mutta Patrikin luona ei saanut lihaa eikä luuta
nähdäkkään, Patrik kun ei koskaan itsekään syönyt lihaa siitä päivin,
kuin rupesi rahoja säästelemään. Vahdissa oli halu lihan perään
kiihtynyt kiihtymistään ja kun ei hänelle sitä annettu, päätti hän itse
hankkia.
Ja nyt -- vaikk'ei liene sopivaista puhua samalla lihasta kuin
rakkaudesta -- lopetamme sillä toivotuksella: että jokainen nuori
poika, joka rakastaa neitoa ja rakkautensa tähden saa kärsiä kauan
vaivaa, olisi yhtä onnellinen kuin Patrik O'Brienkin oli.