H. C. Andersenin kirjoittama.
Köyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin
vilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä
oppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa;
sillä hän kävi kristityssä koulussa.
Maantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä
lasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu.
Hänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän
istui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli
opetusta tarkemmin kuin kukaan muu.
"Lue kirjaasi!" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan
tyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi
tytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli
kuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.
Tytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan
tehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö
olisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi
kenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden
oli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.
Opettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa
tyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. "Minä en
kärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun
janoa evankeliumin sanan perään", sanoi opettaja.
Ja isä puhkesi itkuun: "Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta
uskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa
uskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei
lastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää
sanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa".
Ja pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.
-- -- -- Vuosia oli kulunut.
Kaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa
porvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli
niin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen
loisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön
kasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska
hän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.
Joka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu
kadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri
toimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. "Muista sabbatin
päivää, ettäs sen pyhittäisit!" käski hänen lakinsa, mutta hänen
sabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan
sydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut
kylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli
noussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään
hartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja
virrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle
pyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki
hän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa
sanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen
mieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle
äidillensä, että _Saaran_ ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman
esi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna
kirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän
lapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa,
kuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen
kävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja,
jota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli
joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa
kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten
julmasti pilkattiin ja rääkättiin.
Ritarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja
maatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä
äärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne
saatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana
olemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta
kutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan;
sairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa
selkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat
virkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa,
joka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä,
joutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli
vanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:
-- "Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!"
"Tiedän kyllä", vastasi Turkkilainen, "kostoa!"
-- "Niin, kristityn kostoa", sanoi ritari. "Kristin-oppi käskee meitä
antamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala
on rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä
niille, jotka kärsivät tuskaa!"
Silloin puhkesi vanki itkuun: "Sitä en minä voinut luulla
mahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden
söin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen.
Minä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua
siihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja
jumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!"
-- ja hänen rukouksensa täytettiin.
Siinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella,
mutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui
sopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot
pyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui
lapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut
evankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.
-- "Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viimeiset sanat
olleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä
yhdessä lain käskyn kanssa: "Kunnioita isääs ja äitiäs!"
"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen
sanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin
kirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät
paloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään
saakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä,
paistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata
sinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka
isä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan
minulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!"
-- -- -- Ja vuosia kului.
Isäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää
piikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä,
hankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka
olisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä
heikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi,
teki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.
-- "Tuolla on raamattu", sanoi sairas emäntä, "lue minulle vähäisen
siitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan
sanaa".
Ja Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä
hänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja
kirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: "Äiti, lapsesi ei ole ottava
kristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet
sinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset
täällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on -- on sopu parempi Jumalan
tykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' -- 'hän käy maan päällä,
ja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'.
Sen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja
hänen, Kristuksen, kautta".
Ja hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi
hänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui
heikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.
"Saara raukka!" sanoivat ihmiset, "liika työ ja valvominen ovat
rauaisseet hänen voimansa".
He veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä
vietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut
sijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.
Ja taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös
juutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen
kirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus:
"Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi
opetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä
hengellä!'"