JUUTALAISTYTTÖ.

H. C. Andersenin kirjoittama.

Köyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin

vilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä

oppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa;

sillä hän kävi kristityssä koulussa.

Maantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä

lasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu.

Hänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän

istui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli

opetusta tarkemmin kuin kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan

tyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi

tytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli

kuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.

Tytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan

tehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö

olisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi

kenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden

oli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.

Opettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa

tyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. "Minä en

kärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun

janoa evankeliumin sanan perään", sanoi opettaja.

Ja isä puhkesi itkuun: "Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta

uskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa

uskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei

lastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää

sanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa".

Ja pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.

-- -- -- Vuosia oli kulunut.

Kaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa

porvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli

niin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen

loisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön

kasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska

hän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.

Joka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu

kadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri

toimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. "Muista sabbatin

päivää, ettäs sen pyhittäisit!" käski hänen lakinsa, mutta hänen

sabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan

sydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut

kylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli

noussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään

hartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja

virrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle

pyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki

hän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa

sanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen

mieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle

äidillensä, että _Saaran_ ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman

esi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna

kirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän

lapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa,

kuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen

kävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja,

jota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli

joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa

kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten

julmasti pilkattiin ja rääkättiin.

Ritarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja

maatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä

äärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne

saatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana

olemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta

kutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan;

sairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa

selkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat

virkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa,

joka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä,

joutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli

vanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:

-- "Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!"

"Tiedän kyllä", vastasi Turkkilainen, "kostoa!"

-- "Niin, kristityn kostoa", sanoi ritari. "Kristin-oppi käskee meitä

antamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala

on rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä

niille, jotka kärsivät tuskaa!"

Silloin puhkesi vanki itkuun: "Sitä en minä voinut luulla

mahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden

söin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen.

Minä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua

siihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja

jumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!"

-- ja hänen rukouksensa täytettiin.

Siinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella,

mutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui

sopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot

pyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui

lapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut

evankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.

-- "Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viimeiset sanat

olleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä

yhdessä lain käskyn kanssa: "Kunnioita isääs ja äitiäs!"

"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen

sanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin

kirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät

paloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään

saakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä,

paistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata

sinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka

isä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan

minulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!"

-- -- -- Ja vuosia kului.

Isäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää

piikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä,

hankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka

olisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä

heikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi,

teki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.

-- "Tuolla on raamattu", sanoi sairas emäntä, "lue minulle vähäisen

siitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan

sanaa".

Ja Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä

hänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja

kirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: "Äiti, lapsesi ei ole ottava

kristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet

sinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset

täällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on -- on sopu parempi Jumalan

tykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' -- 'hän käy maan päällä,

ja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'.

Sen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja

hänen, Kristuksen, kautta".

Ja hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi

hänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui

heikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.

"Saara raukka!" sanoivat ihmiset, "liika työ ja valvominen ovat

rauaisseet hänen voimansa".

He veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä

vietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut

sijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.

Ja taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös

juutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen

kirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus:

"Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi

opetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä

hengellä!'"