(Björnstjerne Björnsonin mukaan).
Yrjö oli koulu-mestarin nimi, ja hänellä oli Antti niminen veli. He
rakastivat hyvin toisiaan, rupesivat molemmat sotamiehiksi, asuivat
kylässä yhdessä, olivat yhdessä sodassa, jossa molemmat tulivat
korpraaleiksi samaan komppaniaan. Kun he palasivat sodasta, niin
pitivät kaikki heitä kunnon miehinä. Mutta nyt kuoli heidän isänsä;
häneltä jäi paljon irtonaista tavaraa, jota oli vaikea jakaa;
senpä tähden sopivat veljekset keskenänsä, ett'ei eripuraisuutta
heidän välillensä nytkään nousisi, niin, että tavarat myötäisiin
huuto-kaupalla, jossa kumpikin saisi ostaa mitä haluaisi, ja rahat
sitten jaettaisiin kummallenkin. Sanasta työhön. Mutta olipa isältä
jäänyt suuri kulta-kello, joka oli varsin kuuluisa, koska se oli ainoa
kulta-kello, jota kansa niillä seuduin oli nähnyt; tätä kelloa tahtoi
huutokaupassa moni rikas ostaa, mutta kun veljeksetkin rupesivat sitä
huutamaan, niin heittivät muut sen sikseen.
Nyt toivoi Yrjö, että Antti antaisi hänen saada kellon, Anttipa toivoi
samaa Yrjöltä; kumpikin lisäsi puolestaan hintaa, koetellakseen toista,
ja kumpikin katsoi toiseen, hintaa lisätessään. Kun kellon hinta jo oli
noussut 20 riksiin, niin ajatteli Yrjö, ett'ei veli siinä asiassa ole
oikein käyttäinnyt, ja korotti hintaa, kunnes se oli jo 30 riksin
paikoilla.
Kun ei Antti vieläkään antanut perää, niin arveli Yrjö: nyt ei Antti
muista, kuinka hyvä minä olen hänelle usein ollut ja olenhan minä
päälliseksi vanhempikin; niin mietti Yrjö ja -- kellon hinta nousi yli
30 riksin.
Antti yhä vielä korotti hintaa hänkin. Nyt tarjosi Yrjö kerrassaan 40
riksiä eikä katsonutkaan enää veljeensä; huoneessa oli kaikki hiljaan,
ei kuulunut muuta kuin nimismiehen ääni, joka kertoili tarjouksia.
Antti ajatteli: jos Yrjö voipi maksaa 40 riksiä, niin voinhan minäkin,
ja jos ei Yrjö suo minulle kelloa, niin minä pian ottamalla sen otan.
Hän tarjosi enemmän.
Tuopa nyt oli Yrjön mielestä ensimmäinen häväistys, jota hän koskaan
oli kärsinyt; hän tarjosi matalalla äänellä 50 riksiä.
Paljon oli kansaa ympärillä, ja Antti tuumi: ei hän toki vielä nyt noin
saa minua pilkata kaikkein nähden, ja lisäsi hintaa. Nyt naurahti Yrjö.
"100 riksiä ja veljeyteni kaupan päällisiksi!" sanoi hän, pyörähti ja
meni ulos.
Vähän ajan perästä tuli joku ulos hänen luo hänen juuri satuloidessa
äsken ostettua hevostansa. "Sinä sait kellon," sanoi se; Antti antoi
perään. Yrjö, tämän kuultuansa, tunsi katumuksen rinnassaan, hän
ajatteli veljeänsä eikä kelloa. Hevonen oli nyt satuloitu, mutta Yrjö
seisoi siinä käsi hevosen selällä, epäillen, lähtisikö ratsastamaan.
Nytpä tuli paljon kansaa ulos, niiden joukossa Anttikin, joka,
nähdessään veljensä seisovan satuloidun hevosen vieressä, ei voinut
ymmärtää, mitä Yrjö siinä tuumaili, vaan huusi hänelle: "kiitoksia,
Yrjö, kellosta! Et sitä päivää näe, jolloin veljesi olisi tielläsi!" --
"Etkä sitäkään päivää, jona ratsastan kotiin takasin," vastasi Yrjö
kalpeana ja hyppäsi samassa hevosen selkään.
Siinä talossa, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa, ei kumpikaan
koskaan enää oleskellut.
Kohta tämän jälkeen rupesi Antti rengiksi ja nai, mutta Yrjöä ei hän
kutsunut häihin, eikä Yrjö ollut kirkossakaan.
Ensimmäisenä vuotena Antin naineena ollessa, löydettiin hänen ainoa
lehmänsä kuolleena ha'assa, eikä kukaan tiennyt, mikä lehmän oli
tappanut. Tämän lisäksi tuli useampia onnettomuuksia, ja Antin asiat
kävivät yhä taka-pajulle; vaan pahin kaikista oli se, että keskellä
talvea paloi häneltä luha ja siellä olevat viljansa poroksi. Ei kukaan
tiennyt, mistä tuli oli syttynyt. "Kyllä sen on tehnyt semmoinen
ihminen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki koko sen yön.
Nyt tuli hän köyhäksi ja kadotti kaiken halun työhön.
Seuraavana iltana tuli Yrjö Antin tupaan. Antti makasi vuoteella, vaan
Yrjön tullessa sisään hyppäsi hän ylös ja meni häntä vastaan.
"Mitäs täältä haet?" kysyi hän, katsoa tuijottaen veljeensä. Kotvasen
odoteltuaan vastasi Yrjö: "Minä tahdon tarjota sinulle apua, Antti;
sinä näyt tarvitsevan sitä".
"Minulla ovat asiat niinkuin mulle olet suonut, Yrjö! Mene pois, sillä
muutoin en takaa, voinko hillitä itseäni!"
"Sinä erehdyt, Antti; minä kadun..."
"Mene jo, Yrjö, tahi armahtakoon Jumala sekä sinua että minua."
Yrjö otti pari askelta oveen päin; vapisevalla äänellä kysyi hän:
"Tahdotko kelloa, niin saat sen?"
"Mene, Yrjö!" kiljasi toinen, ja Yrjö kiiruhti ulos.
Vaan Yrjölle oli käynyt näin. Kun hän sai kuulla veljensä olevan
puutteessa, suli jää hänen sydämmeltään, mutta ylpeys esti häntä vielä
veljen luo menemästä. Hänen rupesi tekemään mieli kirkkoon. Siellä teki
hän hyvät päätökset, vaan ei voinut niitä täyttää. Usein pääsi hän jo
niin pitkälle, että näki veljensä talon; mutta milloin tuli sieltä joku
ulos, milloin oli siellä joku vieras; aina siihen esteitä kiertyi.
Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taas kirkossa ja siellä oli
Anttikin. Yrjö näki hänet; näki, että hän oli kalpea ja laiha, että
hänellä oli samat vaatteet kuin ennenkin, jolloin he vielä olivat
yhdessä; nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katsoi hän
pappiin, ja Yrjön mielestä oli hän hyvä ja lempeä; hän muisti heidän
lapsuutensa päiviä ja kuinka hyvä poika hän oli ollut. Yrjö itse oli
sinä päivänä Herran Ehtoollisella ja teki juhlallisen lupauksen sopia
veljensä kanssa, käyköön miten käyneekään.
Tämän päätöksen teki hän, saadessaan ehtoollisviinaa, ja lähdettyään
alttarin edestä tahtoi hän heti mennä veljensä viereen istumaan,
mutta siinäpä istui toinen tiellä eikä velikään katsonut häneen.
Jumalanpalveluksenkin perästä oli jotakin estämässä: siellä oli niin
paljon kansaa, vaimo kulki hänen sivullansa ja häntä Yrjö ei tuntenut.
"Parasta on", ajatteli Yrjö, "kun menen hänen luokseen kotiin ja siellä
puhun hänen kanssaan seikat selville". Ulos tultua, tekikin hän niin.
Hän meni ensin porstuvan ovelle saakka ja kuunteli, mutta silloin kuuli
hän omaa nimeänsä mainittavan; se oli vaimo, joka mainitsi sen.
"Hän oli tänään ripillä", sanoi hän, "hän muisteli varmaankin sinua".
"Ei hän minua muistellut", vastasi Antti, "minä tunnen hänet: hän
ajatteli vaan itseään".
Hyvään aikaan ei kuulunut mitään; Yrjö hikoili porstuvassa, vaikka nyt
oli pakkanen.
Emäntä hääri padan ääressä, pihinää ja roisketta kuului uunista päin,
pikkuinen lapsi itkeä tissutti välistä ja Antti tuuditteli sitä.
Vihdoin sanoi vaimo:
"Luulenpa vaan, että te kumpikin muistelette toisianne, vaikk'ette
tahdo sitä tunnustaa".
"No puhutaan nyt jostakin toisesta asiasta", vastasi Antti.
Vähän sen jälkeen nousi Antti ylös ja meni ulos. Yrjön piti
piiloittauman halko-suojaan; vaan sinnepä tuli Anttikin halkoja
ottamaan. Yrjö seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut
pois kirkkovaatteensa ja oli pukeunut siihen univormuun, jota oli
sodassa kantanut. Samanlainen oli Yrjölläkin kotonaan, ja ennen olivat
he suostuneet, ett'eivät univormujansa koskaan käyttäisi, vaan
panisivat ne kulkemaan perintönä. Antin nuttu oli nyt paikattu ja
kulunut: hänen vahva, soma-vartaloinen ruumiinsa oli kuni ryysy-myttyyn
kääritty, vaan samalla kertaa kuuli Yrjö taskussansa kulta-kellon
tikuttamisen. Antti meni nyt sinnepäin, jossa risut oli; mutta ei hän
heti ottanut risu-takkaansa, vaan seisahtui, nojasi selkänsä pinoa
vastaan ja katsoi ylös taivaalle, jossa tähdet kiilui. Sitten huokasi
hän syvään ja sanoi:
"Niin -- niin -- niin, voi hyvä Jumala kuitenkin!"
Nämät sanat soivat sittemmin Yrjön korvissa niin kau'an kuin hän eli.
Hän tahtoi lähestyä veljeänsä, mutta samassa rykäsi tämä, ja se kuului
niin raskaalta; tämä oli kylläksi pidättämään häntä taas. Antti nosti
risu-takan selkäänsä ja mennessään ulos kulki niin lähitse Yrjöä, että
risut löivät tämä kasvoihin hyvin kipeästi.
Tuokion aikaa seisoi hän vielä samalla paikalla ja olisi siinä ehkä
kau'emminkin seisonut, jollei mielen liikutuksen perästä häntä olisi
ruvennut vapisuttamaan niin, että hän tutisi kuin haavan lehti. Silloin
meni hän ulos; hän tunnusti itselleen, ett'ei hänellä ollut rohkeutta
mennä sisään; senpä tähden päätti hän tehdä toisin. Samassa nurkassa,
josta hän juuri oli lähtenyt, oli tuhka-astia; siitä otti hän muutamia
hiiliä, löysi päreen, meni luhaan, sulki oven perässään ja iski
valkeaa.
Sytytetyn päreen valossa haki hän naulaa, johon Antilla oli tapana
ripustaa lyhtynsä, kun hän varhain aamusilla tuli puun hakuun. Yrjö
otti taskusta kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti päreen ja
tuli sieltä pois; nyt oli hänen niin kepeä olla, että hän juosta
vilitti lunta myöten kuin iloinen poika ikään.
Seuraavana päivänä sai hän kuulla, että luha oli palanut samana yönä.
Luultavasti oli säkeniä putoillut päreestä, hänen ripustaissa kelloa
naulaan. Tämä koski häneen niin kovasti, että hän oli kotona koko
päivän ja itki katkerasti, ja kaikki kummeksivat, mikä nyt oli Yrjölle
tullut. Vaan illan tultua meni hän ulos. Kuu paistoi heleästi; hän meni
veljensä tuvalle, kaivoi porosta ja löysikin pienen, kokoon sulaneen
kultakimpun; se oli kello. Tämä kädessä meni hän veljensä luo silloin
ehtoolla, tahtoi sovintoa ja saada seikat selville. Mutta miten hänen
kanssansa siellä kävi, tiedämme jo edellisestä.
Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivavan luhanraunioista; muutamat pojat
olivat, tanssipaikkaan mennessään, nähneet hänen astuvan luhalle päin;
naapurinsa kertoivat, kuinka eriskummainen hän oli maanantaina, ja kun
päälliseksi kaikille oli tunnettu, että veljekset keskenään olivat mitä
suurimpia viha-miehiä, niin päätettiin pitää asiasta tutkistelu. Tosin
ei kukaan voinut varmasti todistaa, mutta Yrjöä epäiltiin kumminkin.
Nyt ei Yrjöllä ollut ensinkään tilaisuutta lähestyä veljeänsä.
Antti oli muistanut Yrjöä, kun luha paloi, mutta ei virkkanut siitä
kellenkään. Kun hän seuraavana iltana näki Yrjön kalpeana ja
liikutettuna astuvan tupaan, ajatteli hän heti: "nyt hän kaiketi katuu,
mutta semmoista ilkityötä veljeä kohtaan en anna hänelle anteeksi".
Sittemmin kuuli hän, että joku oli nähnyt Yrjön kulkevan luhalle päin
tulipalon iltana, ja vaikk'ei asiasta tutkistelussa selvää saatu, piti
Antti kumminkin Yrjöä sytyttäjänä. Veljekset kohtasivat toisensa
tutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa
nutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin
häneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en
minä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö
hän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: "en!"
Mutta siitä päivästä saakka rupesi Antti juomaan ja asiansa kävivät yhä
pahemmin. Pahempi oli kuitenkin Yrjön laita, vaikk'ei hän juonut.
Tuskin voitiin häntä tunteakaan, niin oli hän muuttunut.
Kerran myöhään illalla tuli köyhä vaimo Yrjön pieneen huoneesen ja
pyysi häntä tulemaan kanssansa. Yrjö tunsi hänet veljensä vaimoksi.
Oitis ymmärsi Yrjö hänen asiansa, kalpeni, pukeutui ja seurasi häntä,
sanaakaan sanomatta. Vähäinen valkea pilkotti Antin ikkunasta, ja valoa
kohden kulkivat he, sillä lumessa ei ollut minkään näköistä polkua.
Tultuaan etu-huoneesen, tunsi Yrjö oudon hajun löyhkäävän vastahansa.
He menivät sisään. Pieni lapsi istui uunin pesässä syöden hiiliä,
joista koko kasvonsa olivat mustat, ja tulijain sisään-astuessa katsoi
se heihin ja nauroi niin, että valkoiset hampaansa näkyivät: se oli
veljen lapsi. Vaan tuonnempana vuoteella makasi Antti, peitettynä
kaikenlaisilla vaate-ryysyillä, kalpeana, vaan kirkas, korkea otsa ja
ystävälliset silmät ne tervehtivät lempeästi veljeä. Yrjön polvet
vapisivat, hän istahti vuoteen laidalle ja rupesi katkerasti itkemään.
Sairas katsoi vaan häneen eikä virkkanut mitään. Viimein pyysi hän
vaimonsa menemään ulos, mutta Yrjö viittasi hänelle että jäisi, -- ja
nyt rupesivat veljekset puhelemaan. He selittivät käytöksensä aina
siitä päivästä lähtien, jolloin he kilvan ostivat kelloa, siihen
saakka, kun tässä nyt kohtasivat toisensa.
Lopuksi otti Yrjö taskustaan kulta-kimpun, joka hänellä aina oli
mu'assa, ja nytpä tunsivat veljekset, ett'ei heillä koko tänä aikana
ollut ainoatakaan onnellista päivää.
Paljoa ei Antti puhunut, sillä hän ei jaksanut, mutta Yrjö oli alinomaa
veljensä vuoteen vieressä, niin kau'an kuin tämä oli sairaana.
"Nyt olen ihan terve!" sanoi Antti eräänä aamuna herättyään, "nyt,
veli, alotamme viettää onnellista elämää, emmekä enää koskaan eriä
toisistamme".
Mutta samana päivänä hän kuoli.
Yrjö otti hänen vaimonsa ja lapsensa luokseen ja siitä päivästä oli
heillä hänen luonansa hyvä olla. Mutta se, mitä veljekset olivat
puhelleet vuoteen vieressä, tunkesi seinien lävitse yöllä ja tuli
kaikkien seudun asukkaiden korviin, ja Yrjöä kohdeltiin suurimmalla
kunnioituksella. Kaikki tervehtivät hänessä miestä, joka on surua kauan
kantanut ja taasen löytänyt ilon, tahi niinkuin sitä, joka kauan aikaa
on ollut poissa. Yrjöä tuo naapurin ystävällisyys rohkaisi, hän päätti
Jumalan kunniaksi saada jotakin toimeen, ja siten tuli vanhasta
korpraalista koulu-mestari.
Rakkaus oli sittemmin aine, jota hän ennen kaikkia teroitti lapsille ja
kylvi heidän sydämmiinsä, ja itse kohteli hän heitä niin lempeällä
rakkaudella, että lapset pitivät häntä hellänä isänänsä.