Nyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona
kauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän
ollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus
tullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon.
Mutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli
käynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit
ja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra
Hautmartinin.
-- "Se on kai jumalattoman Colinin työtä", oli matami ajatellut. Nyt
oli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen
siirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen,
ylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä
pariskuntaa.
Nyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä
puhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan
enemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja
sitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja
kuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon
kelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä
vihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta
eikä hänkään.
Pater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta
kun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän
hurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: "ihmeellisiä
ovat Herran tiet!'" -- Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä.
Matami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän
antoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan
kuin pyörällä.
Matami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli
rikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety
vankina kaupunkiin.
Mutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin
päivänä kalliina muistona.