Ja Manon otti toiseen käteensä särkyneen ruukun, toiseen Mariettan
käden, ja niin sitä mentiin tuomarin luo, joka paraillaan oli käräjiä
istumassa. Siellä matami Manon toi esiin kanteensa kovalla äänellä ja
veti esiin särkyneen ruukun ja särkyneen paratiisin. Marietta itki
katkerasti.
Tuomari, nähtyään ruukun särkyneeksi ja kauniin morsiamensa
itkevän, vihastui niin hirveästi Coliniin, että hänen nenänsä tuli
sinipunaiseksi niinkuin Mariettan kuuluisa hatunnauha. Hän kutsutti
paikalla pahantekijän Oikeuden eteen.
Colin tuli, syvästi liikutettuna. Matami Manon uudisti kanteensa
suurella kaunopuheliaisuudella tuomarin, lautakunnan ja sihteerien
edessä. Mutta Colin ei kuullut mitään. Hän astui Mariettan luo ja
kuiskasi hänelle: "anna anteeksi, armas Marietta, niinkuin minäkin
sinulle anteeksi annan. Minä särjin vahingoissa ainoastaan ruukun;
mutta sinä, sinä olet särkenyt sydämeni".
-- "Ei saa sopotella Oikeuden edessä", huusi herra Hautmartin
tuomarillisella ylevyydellä. "Kuulkaa kanne ja puolustakaa itsiänne".
-- "En puolusta. Ruukun särjin vasten tahtoani!" sanoi Colin.
-- "Luulenpa minäkin melkein samaa!" nyyhki Marietta. "Yhtä syypää
olen minä kuin hänkin, sillä minä loukkasin häntä ja saatoin hänet
suuttumaan. Silloin hän viskasi minulle varomattomasti nauhan ja kukat.
Minkäs hän sillen mahtoi?"
-- "Katsokas vaan!" huusi matami Manon. "Tahtooko tyttö olla hänen
puolustajansa elikkä niinkuin sanotaan almukaattinsa? Puhukaa, herra
tuomari! Hän on särkenyt ruukun, sitä hän ei kiellä; ja minä olen hänen
kauttansa särkenyt akkunan, -- jos hän tahtoo sitä kieltää, niin
tulkoon katsomaan".
-- "Koska ette voi kieltää, herra Colin", sanoi tuomari, "niin Oikeus
tuomitsee teidät maksamaan ruukusta kolmesataa markkaa, sillä sen se
maksaa ja sitten vielä..."
-- "Ei maar", huusi Colin, "niin paljo se ei maksa. Vencen markkinoilla
ostin sen Mariettalle sadasta markasta".
-- "Tekö sen muka ostitte, hävytön mies?" huusi tuomari, ja nyt muuttui
koko hänen naamansa samankarvaiseksi kuin Mariettan hatunnauha. Mutta
sen enempää hän ei voinut eikä tahtonutkaan sanoa, sillä hän pelkäsi
vastenmielisiä selvityksiä jutussa.
Mutta Colin suuttui saamastansa moitteesta ja sanoi: "Ruukun lähetin
markkina-iltana teidän rengillänne Mariettalle. Ja tuollapa Jaakko
seisookin. Hän olkoon vieraana miehenä. Puhu, Jaakko; enkö antanut
sinulle laatikkoa matami Manon'in taloon vietäväksi?"
Herra Hautmartin yritti jyräyttämään pari kolme kovaa sanaa väliin,
mutta typerä Jaakko sanoi: "Ettekös te muista, korkea Oikeus? Itsehän
te vielä otitte minulta Colinin lippaan ja veitte, mitä sen sisässä
oli, matami Manon'ille; siellähän se lipas vieläkin on paperin alla".
Nyt täytyi vahtien viskata tuo typerä Jaakko ulos ovesta; herra
Coliniakin käskettiin astumaan ulos, kunnes Oikeus tekisi päätöksensä.
-- "Hyvä", sanoi Colin. "Mutta tämä tepponen on oleva viimeisenne,
herra tuomari, täällä La Napoulessa. Minun omaisuudellani olette
koettanut hierautua matami Manonin ja Mariettan suosioon; tiedänpä
vielä muutakin. Jos haette minua, niin suvaitkaa ratsastaa maaherran
luo". Sen sanottuaan Colin meni.
Herra Hautmartin oli niin hämillään, ett'ei tiennyt mitä sanoa. Matami
Manon pudisteli päätänsä. Asia rupesi näyttämään hänestä sekavalta ja
epäluulon-alaiselta. "Kukas minulle nyt maksaa särkyneen ruukun?" kysyi
hän.
-- "Minulle", sanoi Marietta hehkuvin kasvoin, "_minulle_ se on jo
melkein maksettu".