Aamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei
näkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko
paraillaan oli nousemassa meren takaa.
Kuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi
tulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: "Hyvää huomenta, Marietta!"
-- Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän
sai sen sanotuksikaan.
-- "Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?" sanoi Marietta
ja laski ruukun kalliolle. "Enhän antanut sulle sitä".
-- "Etkö antanut, armas Marietta?" kysyi Colin ja kalpeni vihan
vimmasta.
Marietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen
kuluttua: "No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden
kannat? Anna pois se".
Vitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin
harmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää
huokausta rinnassaan.
-- "Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?" kysäsi hän hiljaa.
-- "Et!" vastasi tyttö.
Silloin Colinin kätketty viha muuttui epätoivoksi. Huo'aten katsahti
hän taivaasen, sitten synkästi Mariettaan, joka hiljaisena seisoi
kaivolla, silmät kiinnitettyinä maahan ja kädet riipuksissa.
Colin sitoi sinipunaisen nauhan kukkakimpun varteen, huusi: "Ota sitten
kaikki tyyni!" ja viskaa vinkahutti kukilla niin kovasti ruukkua, että
se putosi maahan ja särkyi. Pahanilkisessä ilossa juoksi hän tiehensä.
Matami Manon, väjyen akkunan takana, oli kuullut ja nähnyt kaikki.
Mutta kun ruukku oli särkynyt, silloin ei malttanut hän enää katsella
eikä kuunnella. Ja hänen hyökättyään rajusti akkunaan, huutaakseen
pahantekijälle, läksi koko akkuna lahonneista pielistään irti ja putosi
sydäntä särkevällä kilinällä maahan ja meni palaisiksi.
Niin paljo onnettomuutta yhtä haavaa -- siitä olisi jokainen toinen
vaimo-ihminen käynyt neuvottomaksi. Mutta matami Manon toipui pian
hämmästyksestään. "No onni vielä, että itse näin hänen rikoksensa!"
huusi hän. "Käräjiin vedän hänet! Hänen pitää minulle kullallansa
punnitseman ruukut ja akkunat! Siitä saat kelpo huomenlahjan,
Marietta!" Mutta Marietta toi sisään särkyneen ruukun. Ruukku oli
särkynyt ja paratiisi oli särkynyt; Aatamilla ei ollut päätä ja Eevasta
oli vaan jalat jäljellä; käärme oli eheänä ja samoin tiikeri, mutta
karitsaisesta ei näkynyt enää muuta kuin pelkkä saparon pää, ikäänkuin
tiikeri olisi sen nielaissut. Ja tuon hävityksen nähtyänsä matami Manon
rupesi ulvomaan ja huutamaan taivaan kostoa Colinille ja sanoi:
"Näkeehän sen, että heitto läksi pahan kädestä".