Viime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä:
ihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin
tietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater
Jerome puhui aina totta.
Eräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain
eikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan,
kun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi
kaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin,
sillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän
salaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.
Mutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa
ja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa
Marietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman
palmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies,
vieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista
paperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. -- Mitenkäs
nyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?
Hän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata
takaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta
takaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa
ei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. -- Nyt oli
salaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän
hiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen
majalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan
arkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties
hän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä
"kenties" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.
Sillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne
pelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan
ja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia
lähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi
pelkoa.
-- "Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän
tai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki". Niin
ajatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä
pitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta
saisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään
viikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. -- Ja kuka se sitten oli?
-- Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein
Colin!
Vai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon
sydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen
inhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä
senkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan
hänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? -- Hän vihasi Mariettaa. Aina
vieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin
kaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan
taisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen
mieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi,
ystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä!
Hän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä
lapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!
Ja nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan
sydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? -- Hän otti kukkakimpun,
päästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset
makaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas
Marietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän
näytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän
lähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen.
Hän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta,
rangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan
sinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan
käsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni.
Kylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa
uteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! -- Ja sitä
hän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan
kinasta.
Mutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään,
saatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin
luulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian
laupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin
kalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen
kalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti
kutsuvan häntä; hän riensi kotia.