Mutta näiden kolmen kuukauden kuluessa oli Mariettalla muitakin toimia.
Ruukusta oli hänellä paljon harmia ja vastusta ja sitä paitsi vielä
jotain muutakin.
Kahden viikon kuluessa ei La Napoulessa muusta ollut puhettakaan kuin
ruukusta. Jokainen sanoi sitä tuomarin lahjaksi ja että naimiskaupat
oli jo tehty. Mutta kun Marietta juhlallisesti oli selittänyt kaikille
tovereilleen, että hän vihittäisi itsensä mieluummin meren kurimuksen
kuin tuomarin kanssa, silloin tytöt entistä ilkeämmin jankuttivat samaa
asiaa Mariettan kiusalla ja sanoivat: "Voi kuinka herttaista Mariettan
on levätä hänen nenänsä siimeksessä!" -- Se oli ensimmäinen harmi.
Sitten oli matami Manon niin armoton, että pakoitti Mariettaa käymään
joka aamu huuhtelemassa ruukkua kaivolla ja panemassa siihen tuoreita
kukkasia. Siten toivoi hän saavansa tytön totutetuksi ruukkuun ja
antajan sydämmeen. Mutta yhä vaan vihasi Marietta lahjaa sekä lahjan
antajaa, ja kaivolla käyminen oli hänelle kova rangaistus. Toinen
harmi.
Sitten, kahdesti viikossa löysi hän, kaivolle tullessaan, viereisellä
kalliolla mitä kauniimpia kukkia, kauniisti sidottuja, oikein omiansa
kauniisen ruukkuun. Ja kukanvarret oli kääritty paperiin, johon oli
kirjoitettu: "Armas Marietta". Ei suinkaan kukaan olisi tahtonut
luulotella Mariettalle, että maailmassa enää on velhoja ja keijukaisia.
Eikö mitä! Kukat olivat tuomarin tuomia ja hänen se oli tuo makea
lausekin. Marietta vaan ei tahtonut haistella kukkia, ainoastaan siitä
syystä, että tuomarin nenän henki oli käynyt niitä tuudittelemassa.
Kukat hän kumminkin otti, koska kedolla ei niin kauniita kasvanut,
mutta paperin hän repi tuhansiin palasiin ja hajoitti ne sille
paikalle, missä kukat olivat olleet. Mutta tämäpä ei ollenkaan
suututtanut herra Hautmartinia, jonka rakkaus oli sanomattoman suuri
tavallansa, niinkuin hänen nenänsäkin tavallansa. Kolmas harmi.
Tulipa viimein asia puheeksi tuomarin kanssa, ja siinä saatiin
selville, ettei hän ollutkaan kukkain antaja. Kukas se sitten olisi? --
Tämä tieto kummastutti suuresti Mariettaa. Siitä pitäin hän otti
suuremmalla mielihyvällä kukkaset kalliolta, haistelikin niitä -- mutta
kukahan niitä sinne toi? Marietta oli, mitä tytöt tavallisesti eivät
ollenkaan ole, hyvin utelias. Hän koetti arvata yhtä ja toista La
Napoulen nuorukaista, mutta selkoa ei asiasta tullut. Hän kuunteli ja
väjyi myöhään yöhön asti; hän nousi varhemmin ylös. Mutta mitään hän ei
saanut kuulleeksi eikä väjyneeksi. Ja kumminkin oli aamulla kahdesti
viikossa kauniit kukat aina kaivolla, ja niiden ympärille käärittyyn
paperiin oli aina kirjoitettu hiljainen huokaus: Armas Marietta! --
Mutta tuohan nyt voi tehdä kylmäkiskoisimmankin uteliaaksi. Vaan
uteliaisuus tulee lopulta sangen tuskalliseksi. Neljäs harmi.