Tiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi:
"Mitäs kannat, Jaakko?"
-- "Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä
se on".
-- "Miks'et?"
-- "Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi".
-- "Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo
myöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä
Manonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa
ilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja
minä saan mieluisan tehtävän".
Jaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään
tottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä
kynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella
liidulla koreasti kirjoitettu sanat: "Armaalle ja rakkaalle
Mariettalle". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan
pelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton
kepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö
muka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin
ruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein
kovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa
kuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä
ruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti
Mariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta
muka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin
semmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle
selkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen
kaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti
hyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi
noudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin,
nimittäin lausetta: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'". Herra
Hautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä
Marietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen.
Matami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen
lapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä
toiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi
pois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt
tuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa,
ettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin
olikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä,
jotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso
ikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka
kulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa,
tämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.
Ja huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät
aikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja
afrikalaisten akasioiden suojassa.
-- "Kauniille Mariettalle", sanoi hän, "en pidä mitäkään liian kalliina.
Ihmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun,
armas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän
jalkainne juureen".
Manon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun.
Onnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja
sanoi: "Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän
ruukkuannekaan". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:
-- "Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu
itseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan
toivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan,
koskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta
pitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä
vävypojakseni".
Silloin meni Marietta ulos ja itki katkerasti ja vihasi kaunista
ruukkua sydämmensä pohjasta.
Mutta tuomari pyyhkäsi kämmenellään nenäänsä ja sanoi viisaasti:
-- "Matami Manon, älkää hätäilkö. Kyllä kyyhkysemme viimeinkin taipuu,
kun vaan oppii minua paremmin tuntemaan. Minä en ole hätikkö minäkään.
Minä ymmärrän naisen luonnon, ja ennenkuin kolme kuukautta saa
kuluneeksi, olen minä hierounut Mariettan sydämmeen".
-- "Siihen on hänen nenänsä liian iso", kuiskasi Marietta, joka
kuunteli oven takana ja nauroi salavihkaan. Ja tosiaankin, kolme
kuukautta kului, mutta herra Hautmartin ei ollut vielä saanut nenänsä
nipukkaakaan Mariettan sydämmeen.